Kuka hullu koiran ottaa?

Etenkään iäkkäänä. Koira voi elää 15 vuotta. Minä, 65-vuotiaana - kuka tietää, miten kauan elän! Ja minä hullu se koiran sitten otin. Järkisyyt eivät hirveästi painaneet vaa-assa. Muka-järkisyitä kyllä oli. 

Tuli koirakuume. Olisikohan se joku viivästynyt tyhjän pesän syndrooma? Lapset ovat jo aikoja sitten perustaneet perheensä. Pesä kumisee tyhjyyttään. Parisuhteen laitakin on vähän niin ja näin. On ollut yhden ja toisenkinlaisia kriisejä, mutta olen silti jäänyt Perhe Oy:n jäseneksi. 

Eläkepäivät ovat käsillä. Mitä sitä sitten tekisi? Koiran hankinta rupesi tuntumaan loistokkaalta ajatukselta. Kyllä vanha syitä

löytää, kun ei kuolla tahdo, sanotaan. Ensiksi, lapsenlapset tarvitsevat omakoiran. He eivät voi allergioiden vuoksi saada ihan omaa, mutta mummin ja ukin koira olisi hyvä korvike. 

Toiseksi, sydämvaivainen isäntä tarvitsee liikuntaa. Ei mikään voisi olla parempi kuin koira, jota täytyy ulkoiluttaa lukuisia kertoja päivässä. Sitäpaitsi eläkkeelle jäänyt isäntä tarvitsee mielekkyyttä ja tarpeellisuuden tunnetta elämäänsä. 

Kolmanneksi, eläkkeelle jäävä emäntä tarvitsee mielenterveyspalvelua masennuksen ennaltaehkäisyyn. Mikä olisi parempaa, kuin palvovakatseinen koira, joka lähtee mukaan mihin tahansa, jota saa rapsutella, joka käpertyy viereesi ja osoittaa kaikin tavoin lohdutusta ja myötätuntoa, kun sitä tarvitset. Ja rakkautta, josta on puutetta. 

Niin meille tuli koiranpentu, Personal

Trainer.  Toivoin vain, että eläisimme kyllin kauan saattaaksemme koiramme tuhkaukseen ennen itseämme. Bella on nyt melkein 7 vuotta, ja jos se pysyy terveenä, se voi elää vielä 6-7 vuotta. Minä olisin silloin 77 v. 

Kohta 1 on toteutunut. Aikoinaan pienet koulukkaat tulivat meille iltapäivähoitoon. Kun läksynä oli harjoitella ääneen lukemista,(vaikka koiralle, oli opettaja sanonut), henlukivat. Ja Bella kuunteli. Ei yhtään moitteen sanaa. Eikä ollut kiire. Koira jaksoi kuunnella  vaikka miten pitkään. Vaikka lastenlasten tapaamiset ovat harventuneet, siitä huolimatta Bellan ja lasten suhteet ovat aina tavatessa riemukkaat. Bella ei unohda. Kun se on kerran oppinut rakastamaan, se ei lopu. Ja se osoittaa sen. Se muistaa. 

Kohta 2: sydänvaivainen mies lenkkeilee joka ainut päivä Bellan kanssa 1-3 tuntia. Satoi tai paistoi. Oli kylmä tai kuuma. Lisäksi hän laskee, montako kakkaa on tullut. Ja ruokkii koiran. Valikoi kanan riekaleet, lohen rasvat ja lihojen roippeet koiralle.  Kokee itsensä välttämättömäksi ( mitä onkin, koska koiran emäntä liehuu siellä ja täällä). 

Kohta 3: koiran emäntä on saanut otuksen, jota hellitellä, rapsutella ja jolle kuiskutella. Ja saa vastarakkautta: nuolaisu, tyytyväinen urina, käpertyminen viereen, uskollinen seuraaminen - ja saunakaveri! Ja mahtava sienestyskaveri! Ja riemukas hyörinä ja haukahtelu kotiintullessa. Aina. Vaikka olisin ollut poissa vain tunnin. Ja leikkiinkutsu. Ja pehmolelut aamulla sängyssä. 

Niin, ja Personal Trainerin homma. Monta sadetta, kuutamoa, tähtitaivasta, auringonpaistetta, lumisadetta, paukkupakkasta ja myrskyä olisi jäänyt kokematta ilman yhteisiä lenkkejä PT:n kanssa. 

Tätä kirjoittaessani iltamyöhällä rakas koiruliinini pötköttää lattialla nukkuen, ja odottaa, että minäkin kävisin nukkumaan. Sen työtehtäviin, omasta mielestään, kuuluu pitää minulle seuraa niin kauan kun valvon. Sydämeni on pakahtua onnesta, kun se rakastaa minua niin kuin ei kukaan ihminen!