En ole hyvä kokki, mutta pitäisi pystyä parempaan. Naistenlehdissä esitellyt julkkisten illalliskutsut ja koko perheen sunnuntailounaat saavat minut kysymään, miten he tuohon pystyvät ja miksen minä pysty? Naureskelen itsekin joskus taitojani, mutta oikeasti sisälläni on paha mieli.
Koko työurani ajan minusta tuntui, etten ole kyllin hyvä. Olisi pitänyt olla parempi, nopeampi, välkympi, hoksaavampi ja siis kaikin puolin erinomaisempi. Kouluttauduin aina vain lisää. Itsekin joskus ihmettelin, mikä voima minua oikein ajaa aina vain eteen- ja ylöspäinkin? Ei se kunnianhimoa ollut, minulla ei sellaista ole. Eikä kilpailuviettiä.
Uskoin, että haluan ammatillisesti mennä eteenpäin. Ja meninkin. Tänä päivänä arvelen, että minua ajoi riittämättömyyden tunne. En ollut mielestäni riittävän hyvä koskaan siinä, missä silloin olin. Eikun vaan taas opiskelemaan.
Saattoi olla, että että omaa riittämättömyyden tunnetta ruokittiin ulkoakin päin. Aviopuolisoni sattui kasvamaan ihmiseksi, joka mieluummin moittii kuin kehuu, lannistaa mieluummin kuin kannattelee.
Tunsin, etten ollut itsessäni kyllin arvokas, joten minun piti kaikin tavoin lisätä arvoani.
Jäätyäni eläkkeelle tunsin helpotusta. Ainakin työelämän kilpajuoksu oli ohi. Eläkkeelle olin kyllin hyvä 😀. Ei tarvinnut enää yrittää opiskella mitään, paitsi jos itseä kiinnostaisi. Olen saanut koottua itselleni vahvuutta olla juuri niin hyvä tai huono, kuin olen.
Pääsiäisateria saa kelvata, oli siinä sitten mitä ja millaista vaan. Olisin mielelläni kauniimpi, hoikempi ja hurmaavampi, mutta kun en ole, täytyy olla itselle armollinen ja korjata puutetta huulipunalla (se muuten kirkastaa ilmeen). 💄
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti