Ilon ja ikävän viikko

Viime viikkoon mahtui sekä iloa että surua. Alkuviikosta vietettiin sukulaiseni iloista merkkipäivää. Juhla alkoi jo päivällä leppoisalla kävelyretkellä. Ojennettiin lahjoja pienten puheiden kera ja nautittiin kuohuvaa. Illaksi sitten vaihdettiin ylle juhlatamineet ja siirryttiin illalliselle maalaisravintolaan. Syötiin pitkään nautiskellen ja nostettiin maljoja päivänsankarin kunniaksi. 

Juhlapaikka oli kaukana ja viivyin reissussa muutaman päivän. Oli epätavallista ja hyvin mieluisaa seurustella päivänsankarin, hänen perheensä ja muiden vieraiden kanssa noinkin pitkään. 

Kotiin palattuani piti alkaa valmistautua surujuhlaan. Iäkäs omaiseni oli muutama viikko aikaisemmin kuollut yöllä, ehkä nukkuessaan. Olisi ainakin mukava ajatella niin, että hän nukkui pois, kuten tavataan sanoa. Omaisellani oli jo ollut sairauskohtauksia, joista viimeisestä hän

ei enää selvinnyt. Voi kai sanoa, että hyvä näin. Viimeinen päivä tulee meille jokaiselle aikanaan, joskus yllättäen, joskus varoitellen etukäteen. 

Siunaustilaisuus oli kaunis. Hyvin iäkkään henkilön kuolemaa ei enää surra välttämättä epätoivoisesti itkien. Itse tunsin haikeutta, kun hyvä ihminen oli nyt poissa. Olisin voinut tavata häntä useammin kuin olin tehnyt. Tai sanoa tai kysyä asioita. 

Muistotilaisuudessa muisteltiin edesmennyttä ja hänen vaiheitaan. Kuulin tapahtumia, joista en ollut tiennyt. Oikeastaan tutustuin häneen paremmin vasta puheita kuunnellessani. 

Näiden juhlien jälkeen olen ajatellut paljon kumpaakin henkilöä, sekä nuorempaa pyöreitä vuosia täyttänyttä perheenjäsentäni että vanhana kuollutta ihmistä. Tapahtumat ovat nostaneet mieleen yksittäisiä tapahtumia menneiltä ajoilta. Olen iloinen, että syntymäpäiväänsä viettänyt sai kuulla juhlapuheissa itsestään hyviä ja mukavia asioita, kun hän oli itse niitä kuulemassa. Hautajaisissa kiitoksia kuulee, mutta vainaja ei enää niistä pääse iloitsemaan.