Nälkäinen autoilija

Pikkuasioistakin voi joskus kitistä, eikö vaan? Isoja murheita on maailma pullollaan, mutta pientä ihmistä kiusaavat myös ihan pikkuiset, arkiset asiat. Piti nyt vähän puolustaa tätä aihetta. 😔

Minullahan on koira, kuten joku lukija ehkä on huomannut. Se on henki siinä kuin me sen omistajatkin, siippa ja minä. Eläminen koiran kanssa on vähän kuin perheessä olisi kaksivuotias: siitä pitää huolehtia ympäri vuorokauden. Lapsen voi ottaa mukaan joka paikkaan, muttei koiraa. Toisaalta koiran voi jättää kotiin moneksi tunniksi, mutta lasta ei. Koiruli onkin meillä mukana aina kun sen voi viedä kohteeseen, minne ollaan menossa. Joihinkin kyläpaikkoihin ei voi viedä, eikä juhliin, jossa se häsläisi kaikkien jaloissa.

Useimmiten matkamme vie mökille niin kesällä kuin talvellakin. Matkalla käydään kaupassa, ainakin mennessä, ja pidetään pissatauko. Ennen koiran hommaamista poikkesimme liikenneasemille syömään, jos satuimme olemaan reissussa ruoka-aikaan. Kun koira tuli autoon, notkuvat liikenneaseman buffetit jäivät. Eihän sitä suomalaisen systeemin mukaan voi ottaa mukaan ruokapaikkaan. Niin että on se säästänyt meiltä pitkän pennin ruokarahoja.

Kokeilimme alkuaikoina vuorosyöntiä, kun tuli nälkä. Toinen meni syömään, toinen ulkoili hurtan kanssa, pisti autoon ja meni itsekin syömään. Ensimmäinen oli jo lähes hotkinut ruokansa, ja kun tuli valmiiksi, meni pitämään seuraa koiralle. Toinen jäi puolestaan sitten hotkimaan ateriaansa. Järjestely ei kuitenkaan tuntunut pitemmän päälle mukavalta. Ruokailu oli hätäistä tankkaamista. Koiraa ei henno jättää autoon pitkäksi aikaa: kesällä autossa tulee kuuma ja talvella kylmä.

Niin sitten lämpimät ateriat jäivät ja mukaan otettiin eväät. Voileipää ja sen semmoista. Mutta ei eväs kyllä korvaa ajallaan syötyä lämmintä ateriaa. Itse olen tullut tosi herkäksi ruoka-aikojen suhteen, tai olen oikeastaan ollut sitä aina. Verensokerini laskee liian alas nälkäisenä, ja tulee vapisuttava heikotus. Ja siitä ei toivu koko päivänä, vaikka olisikin sitten myöhemmin syönyt kunnolla.

Viime kerralla kokeilin kepillä jäätä, ja kysyin Shellillä, voiko koiran kanssa tulla syömään, vaikka arvasin kyllä vastauksen. Ei ikävä kyllä saa, selitti ystävällinen henkilö. Sellainen on laki. Tulin vähän kapinamielelle. Tiettävästi, ainakin Helsingissä, on ravintoloita, joissa on koiravieraille joku järjestely. Ja kesällä kävimme terassilla syömässä, ja sinne sai ottaa koiran. Vesikuppikin oli laitettu. Käydessäni Itävallassa jokunen vuosi sitten, ravintolassa loikoi koiria pöydän alla omistajiensa aterioidessa.

Koittaakohan meilläkin aika, jolloin liikenneaseman tiloissa olisi laitettu aidattu nurkka koiraperheelle? Tämän idean voi napata vapaasti. Miten olisi, ABC, Shell, Neste, TB? Lapsille on omat leikkinurkkansa, joten ei sinne lähellekään. Perhe selviytyy ateriasta alta tunnin ja poistuu. Paikka jäisi vapaaksi kaikelle kansalle. Allergioista ei mielestäni tuollaisissa paikoissa kannata metelöidä, sillä liikenneasemilla käy paljon kaikenlaista kansaa, joista pölisee vaikka mitä, esimerkiksi taudinaiheuttajia. On itsestään selvää, että koiravieraan täytyisi olla hihnassa ja käyttäytyä siivosti. Siellä se pöydän alla makoilisi emännän ja isännän syödessä. Aitauksessa pitäisi olla portti, ettei hurtan mieleen tulisi livahtaa peremmälle paikkaa tutkimaan.

Jos joku liikenneasema vilkkaiden valtateiden varrella onnistuisi järjestämään ruokailupaikan koiraperheelle, puskaradio (=some) kertoisi piankin uutisesta. Niin mielellään moni pysähtyisi paitsi tankkaamaan paitsi autonsa, myös itsensä. Googlailin koiraystävällisiä liikenneasemia, ja niitä kyllä löytyi. Palvelut olivat kuitenkin vain ulkoilualueita, kenties häkkejä/koppeja tai kakkapussiautomaatteja. Jos on karaistunut, voisi ehkä häkkiin tuupata koiransa kahvin ajaksi, kesällä.

No joo. Saahan sitä toivoa. Näkisihän vaan. Siihen asti mutustetaan leipäevästä autossa ja hörpätään vettä, haikein mielin. Meillä matkanteko osuu vain yhden ateria-ajan päälle, mutta jos ajettaisiin koko päivä, olisi ankeaa.