keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Tiedän paikan armahan

Näin keväällä, kesän kynnyksellä, huomaan parhaiten nykyisen kotipaikkani parhaat puolet. Elämä on johdatellut, ja tottakai ihan itsekin olen päättänyt, muuttamaan kotipaikkaa useammin kuin olisi ollut kohtuullista. Milloin pontimena oli työ, milloin mukamas parempi asunto. Ja yhden ratkaisevan kerran muuton aiheena oli siirtyminen vuokra-asunnosta ensimmäiseen omistusasuntoon. Eipä ihmekään, jos aika ajoin olen tuntenut itseni kulkuriksi ja sopuliksi: nehän vaeltavat. Mutta aina, kun muuttopäätös oli tehty, se oli tuntunut oikealta ratkaisulta. Nyt kun vanhana (?) kertaa elettyä elämää, ajattelen, että olisihan sitä voinut harkita asiaa uudemman kerran. 

Asun nyt kerrostalossa. Sehän on järkevää ikääntyvälle, kun lumityöt hoitaa huoltoyhtiö eikä pihalla tarvitse hääriä. Koko tähänastisen elämäni olen kuitenkin vastustanut henkeen ja vereen asti kerrostaloasumista. Asuimmehan kyllä hetken kerrostalossa vuokralla aikojen alussa, ja sittemmin myös omistusasunnossa. Ei minulla ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa niistä kokemuksista, mutta itsepäisesti vain pidin kiinni siitä, että asua pitää maan tasalla. Ehkä alitajuisesti pelkäsin, että kerrostalossa asuu paljon muitakin ihmisiä, ties millaisia, eikä oma rauha (=eristäytyminen) ole niin helppoa kuin rivi- tai omakotitalossa. Vaan en ollut ihan oikeassa.

Nykyiseen kotipaikkaan muuttamisen syynä oli silloinen läheiseni avuntarve. Viikottainenkaaan auttaminen ei tullut kyseeseen entisestä paikasta pitkänpuoleisen matkan vuoksi. Aikansa sitä kyllä tehtiin, mutta oli se raskasta, eikä ollenkaan riittävää. Eläkeläisille työsidonnaisuus ei ollut este muuttamiselle. Olin käynyt paikkakunnalla tietenkin usein, mutta en ollut tutustunut siihen muuten kuin kaupan ja läheisen kodin välillä. Aika tietämättömänä asuntoa sitten etsittiin. Ymmärsin viimeinkin, että epärealistiset ajatukseni pientaloasumisesta piti ampua alas. Viivottimella mitattiin asuntojen ja kauppojen etäisyyksiä, sillä halusimme, että asiointi kävellen olisi edes jossain määrin mahdollista. 

Teimme kaupat keskitalvella ja pimeää oli. Ympäristöstä näkyivät tietenkin puut ja kulkuväylät. Näimme, että lähellä oli järvi, mutta ei siitä saanut muuta käsitystä kuin että se oli jäässä. Keväällä sitten meille vasta paljastui, millaiseen paikkaan oli muutettu. Enkä lakkaa ihastelemasta sitä edes monien vuosien jälkeenkään. Järvi on pieni ja matala, mutta asutuksen keskellä se on kuin jalokivi. Aurinko saa veden kimaltamaan ja iltaisin asutuksen valot heijastuvat vedestä upeasti. Järvellä viihtyvät useat vesilintulajit. Uimaranta on muutaman sadan metrin päässä. Olen käynyt uimassa siellä vain muutaman kerran. Ehkäpä siksi niin harvoin, koska olemme paljon mökillä ja uin (=pulahdan veteen) siellä saunoessa. Sitä enemmän kuitenkin nautin järven katselusta. Koirani kyllä arvostaa järveä myös uimapaikkanana. Rannoilla on muutama hyvä pulahduspaikka, jotka se on valinnut. Joskus riittää kahlailu, joskus se ui pikku ympyrän. Talvisin jäällä voi olla hiihto- ja luistinrata. Voi onnellisia liikkujia!

Asuintalomme kupeelta lähtee kävelyteitä joka ilmansuuntaan. Voi mennä pientaloalueen kaduille, joilla on koiralle huumaavia toisten koirien hajuja, tai pieniin tai isompiin metsiin. Voi kiertää järven tai patikoida kuntakeskukseen. Talvella hiihtoladut rajaavat monta hienoa kävelyreittiä pois, mutta en valita, sillä on niitä silti riittävästi. Nauttikoot hiihtäjät laduistaan. 

Asuntomme on paljon aikaisempaa pienempi. Huonekalujen kanssa olikin vaikeaa. Puolesta piti luopua, mikä oli siipalleni tuskallista. Eikä liiasta tavarasta eroon pääseminenkään ole helppoa. Jotakin kukaan ei ota edes ilmaiseksi. Lapsillammekin oli jo asunnot tavaraa täynnä.Vielä nytkin pari huonekalua joutaisi pois, jos joku vaan maksaisi niistä edes vähän. Mutta kuitenkin ollaan todella tyytyväisiä. Talo on hiljainen, osan naapureista jo tunnemme, joitakin tulee ja menee. Rauhassa saadaan olla. Oma koiramme kyllä valitettavasti joskus haukkuu, mutta toistaiseksi kukaan ei ole valittanut. Yritämme kaikkemme, jotta se pysyisi hiljaa. Ikkunoista näkyy järvi, ja toisaalla asutukset. Illalla pimeällä valot ovat ihanat. Näemme upeita auringonlaskun värejä toisinaan, koska siis nyt emme asu maan tasalla 😊. Otin kerran puheeksi siipan kanssa hautapaikkamme. Mihin haluaisimme, että meidät haudataan? Tännekö, jossa viihdymme todella hyvin, vai jonnekin, missä asuu läheisiä ja jossa ennen asuimme?  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti