Aikoinaan tietokoneen käyttöön opetellessa piti ymmätää, mitä sellaiset sanat kuin ”salasana” ja ”käyttäjätunnus” tarkoittavat. Ne olivat -40-luvulla syntyneelle ihan uusia. Yksin tein piti omaksua myös niiden englanninkieliset vastineet ”password” ja ”username”. Näin jälkeenpäin katsottuna se oli vielä lastenleikkiä. Kotikoneella kai en tarvinnut yhtäkään salasanaa, mutta töissä kyllä. Ikävä kyllä, niitä piti olla erilaisia: yksi yhteen sovellukseen, toinen toiseen. Mihinkään niitä ei saanut jättää näkyviin vaan vaatimuksena oli että ne piti vain muistaa. Enhän minä tietenkään muistanut niitä. Yksi kätkö oli työpöydällä kirjoitusalustan alla. Kuka nyt sieltä katsoisi? Siirryin myöhemmin kirjaamaan salasanat (käyttäjätunnuksia taisi riittää töissä vain yksi) kalenteriini.
Sinänsä aivan erinomainen työpaikkani ATK-osasto aiheutti kuitenkin harmia vaatimalla aika-ajoin vaihtamaan vanhat salasanat uusiin. Ymmärrän toki, että tietoturvan vuoksihan näin tehdään. Siinä sitten piti kumittaa vanhat pois kalenterista ja riipustaa uudet. Ja kesäloman jälkeen. tietokone ei auennut, sillä oli tehty päivityksiä, eikä mikään entinen tunnus kelvannut. Ensimmäinen työpäivä menikin aina koneen äärellä manaillessa. Mitään ei tietenkään oltu ilmoitettu etukäteen, eikä neuvottu, mitä täytyy tehdä. Isossa talossa on isot systeemit.
Eläkkeelle jäätyä sitä piti selviytyä salasanoista yksin. Tietokoneympäristö oli tietenkin kovin pieni. En oikein muista, miten siirtyminen kannettavastani käyttämään pääosin älypuhelinta onnistui. On meillä vielä kannettava, mutta sitä käyttää siippani. Ja uusikin jo piti hankkia, kun vanha ei enää pelittänyt.
Puhelimen käyttöönottoon oli kyllä ohjeita. Aiemmin oli jo pitänyt oppia, mikä on SIM-kortti ja mikä sen PIN-koodi on. En nytkään tiedä, mitä PIN oikeasti tarkoittaa, eli mistä sanoista se on lyhennys. Ja sitten käyttäjätunnus ja sitten salasana. Tässä vaiheessa käytin muistin tukena puhelimen paperista opasta, johon kirjasin nuo elintärkeät koodit. Hyvin meni jokunen vuosi.
Kunnes siipalle tuli hullu ajatus, että tarvitsen vähän tehokkaamman puhelimen, jossa näyttökin on isompi. Tokihan se käyttöönotto jälleen onnistui, kun puhelin antoi ohjeita. Ja piti keksiä taas uudet salasanat. Mutta salasana piti heti kirjoittaa muistiin, koska ikäihmisen lähimuisti on lyhyt. Sana katoaa mielestä saman tien.
Salasanaviidakko on paisunut ajan mittaan ihan hirveästi. Jos aikoo kirjautua sisään verkkosivuille, pitää ensin rekisteröityä (käyttäjätunnus) ja keksiä salasana. Lippupalvelu, lentoyhtiöt, yhdistykset, sanomalehti (luemme sen enää koneelta), pankki, sähköpostit, laajakaista, tv-palvelun tarjoaja, veikkaus, kirjasto, Facebook, Keventäjät... olikohan tässä edes kaikki. Kaikki, mistä maksaa. Pankkitunnukset ovat vielä ihan oma lukunsa! Ja voi surkeus, kun vaihtaa uuden pankkikortin! Sitä ei tosiaan pitäisi tehdä kuin pakon edessä. Eikä pankkitunnuksia saa kuljettaa mukana! Entä jos tulee muistikatko kaupan kassalla? Tähänkin minulla on salainen konsti. Sitä en kuitenkaan kerro edes sinulle, hyvä lukijani.
Älypuhelimeni tulikin tässä avuksi. Se rupesi ehdottelemaan salasanojen tallennusta. Aluksi epäröin tietoturvani vuoksi, mutta sitten en jaksanut enää taistella, vaan annoin koneelle luvan ottaa haltuunsa salaiset salasanani. Ties mitä kamalaa vielä voi vielä tapahtua, mutta käyttöä se on helpottanut. Tunnusta, että on minulla nykyisin lisäksi sinikantinen ruutuvihko, johon olen myös kirjoittanut ne kaikki. Siipallani tilanne on ikävä. En tiedä, onko hän antanut laitteidensa tallentaa salasanojaan ja käyttäjätunnuksiaan. Ehkä ei, sillä kun hänen on kirjauduttava jonnekin sivustolle, mitä ei päivittäin käytä, hän ei tiedä eikä muista koodejansa. Minulla onkin sinisessä ruutuvihossani muistissa joitakin hänen tunnuksiaan. Pääsisin siten helposti tutkimaan hänen salaisia kansioitaan, jos haluaisin.
Portugalin-matkallani kävi vähän hullusti. Puhelimeni oli jo pari päivää vaatinut saada tehdä ohjelmistopäivitykset. Lopulta annoin sille periksi. Mutta kamalaa: kun päivitys oli tehty, se ilmoitti, että SIM-kortti oli lukittu. En muistanut tai tiennyt sellaista tapahtuvan. Sinistä vihkoa ei ollut mukana, ja siellä olisi ollut PUK-koodi, jolla lukituksen voi avata. (Mikähän himskatin PUK?). Matka oli jo lopullaan, joten pärjäsin siitä alkaen käyttäen puhelintani vain siellä, missä oli Wi-Fi-verkko, kuten hotellissa. Muualla en oikeastaan välttämättä verkkoa tarvinnutkaan, vaikka monissa paikoissa niitä onkin. Huhhuh. Oli tämäkin opetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti