Joulun maku

Luumupussista se laukesi. Oli pari viikkoa jouluun vielä, mutta oli hyvä hankkia jo luumut, ettei jää viime tippaan. Kielelleni tulvahti ihana luumukiisselin aistimus. Miksei sitä nyt jo voisi keittää? 

Siis taivaallisen hyvää. Kipollinen kuumana, ja toinen haaleana. Aamulla kaurapuuron kanssa: mmm... sitten juolahti riisipuuro mieleen. Karppausvuosina en tietenkään voinut syödä semmoista, juuri ja juuri joulupuuron muiden vuoksi. Viimevuotiset riisit olivat jo ohittaneet parasta ennen-päivän, mutta voisihan niistä itselle puuron tehdä. Piirakoille ostaisin kyllä uudet riisit. 

Uuniriisipuuron ohje piti googlata. Se ei palaisi ainakaan pohjaan. Ei hassumpaa! Luumukiisselillä kuorrutettuna söin sitä

hurmaantuneena. Tätä täytyy saada lisää! Tein uuden puurosatsin mantelimaitoon, sillä pitäähän sitä seurata muuttuvia puurotrendejä. Onnistui! Ja luumukiisseliä lisää. 

Vietettyäni viikon verran puurojuhlaa, ihmettelin, miten hyvästä olenkaan voinut kieltäytyä niin kauan! Lapsuusmuistot varmaan nousivat kielelle. Vieläkin parempana pidän ohrapuuroa, mutta siippani ei ole siitä innostunut. 

Lanttulaatikko, rosolli, kinkku - ne perinteiset herkut maistuvat joka joulu. Lapsena piti odottaa jouluaattoon asti maistiaisia, mutta itse en malta pihdata. Teen kaksi vuokaa lanttulaatikkoa, joista yksi syödään heti ja toinen pakastetaan. 

Hukkuukohan joulun sanoma ruokiin? En usko. Kaikkialla maailmassa uskonnollisiin juhliin kuuluu ruoka, erityiset ja harvinaiset herkut, jotka saattavat symbolosoida jotain. (Kinkun symbolisesta merkityksestä en mene sanomaan mitään. ) Oma suomalainen jouluruokaperinteemme on kehittynyt ajan ja olosuhteiden myötä, ja näyttää uudistuvan ruokatrendien aallossa. Mutta joulupöytä kunniaan! Olisi kyllä tosi tylsää tarjoilla sitä samaa mitä pitkin vuotta: lihasoppaa, jauhelihakastiketta, kalasoppaa, lihapullia, kaalipataa, risottoa ja hernekeittoa. 

Ruokien myötä koti on jouluntuoksuinen ja -makuinen. Tuntuu turvalliselta saada jo lapsuudesta tuttua jouluruokaa. Toivotan sinulle, rakas lukijani, hyvää ja maukasta joulua! 🎄

Suloiset sukat

Ei ole vuodenaikaa, jolloin villasukkia ei tarvittaisi. Ai että kesälläkin? En ikinä pistäisi kumisaappaita jalkaani ilman villasukkia. Ja kumisaappaitahan käytetään koko kesä. Sateella, marjastaessa, sienestäessä, kalastaessa, pihahommissa, veneillessä. Jalkoihin ei tule hiertymiä eivätkä saappaat lonksu, kun villasukka on välittäjänä. Saapas on hiostava jalkine, mutta villasukka helpottaa. 

Keväällä ja syksyllä sitä vasta onkin saappaille käyttöä, paitsi että marjoja ei metsässä vielä ole. Ja kun voi olla viileää, laitetaan kahdet villasukat päällekkäin, jos jalkineeseen vain mahtuu. 

Talvella villasukat ovat suloiset kotoillessa. Jos lattia on viileä, voi laittaa kahdet päällekkäin. Villasukat ovat ainoa oikea valinta yösukiksi, enkä koskaan lähde reissuun ilman villasukkia. Hiihtoon on monenmoisia teknisiä sukkia, mutta minä luotan villaan. Äiti sanoi aina, että tärkeintä on pitää jalat lämpiminä, ja siinä hän oli oikeassa. Se on Pohjolan ihmisen kansalaistaito. Olikohan talvisodan sankareilla villasukkia? 

Sukkia kudotaan kilpaa vauvoille, vaareille, veteraaneille ja varusmiehille. Minäkin, kuten tämänikäisen oletetaan tekevän, kudon sukkia läheisilleni joululahjaksi. Teinipoika ei tennareihinsa villasukkia laita, mutta kotona on jäätyneiden varpaiden lämmikkeeksi mukava vetää villasukat. Ja yöksi. Suvun kaunokainen, teini hänkin, saa hempeän väriset villasukat koti- tai yösukiksi. Metsästävälle miehelle kudon pitkävartiset sukat saappaisiin lämmikkeeksi. Ja perheen äiti saa sukat, jotka ovat hänen lempiväriään. Sukkiin kudotaan mukaan lämpimiä ajatuksia.

Ehdotan, että käsinkudotut villasukat julistetaan Suomen kansallisneuleeksi! 

Omat ja Linnan juhlat

Suomi100-teema huipentui itsenäisyyspäivänä, totta kai. 🇫🇮 . Sankarihaudoille en itse mennyt, mutta television välittämät kuva kunniavartioista saivat silmät kostumaan ja palan kurkkuun. Miten upea oivallus!

Osallistuin kahteen oman paikkakuntani tilaisuuteen. Partiolaisten juhlallinen lipun tuonti, sotaveteraanien läsnäolo, musiikki, laulut, kansallispuvut, tunteikkaat puheet - vieläkö muuta kaipaisikaan! Tunsin itseni melkein merkkihenkilöksi laittautuessani parhaimpiini ja rientäessäni juhlasta toiseen. 😀 . Meilläpäin oli upea sää: taivas oli sininen ja valkoinen, aurinko paistoi, maa oli valkoinen ja pakkasta aivan vähän, sen verran että oli kuivaa. Eräässä virressä lauletaan, että "Hän säät ja ilmat säätää...". Ja nyt oli säädetty aivan nappiin. 🌤🌤🌤

Linnan juhlien kättely on minusta aina vain kiinnostavaa seurattavaa. Eikä pelkästään pukuloiston vuoksi, vaan ihmisten, jotka ovat kutsun saaneet. Joka vuosi siellä on tietenkin heitä, jotka kutsutaan virka- tai luottamustehtävien vuoksi. Hehän ovat melkein kuin tuttuja! Tuolla on Benkku! Ja Antti! Maria Lohelaa ei ole tuntea juhla-asussa, mutta Kiken kyllä erottaa. Eikä Satu petä nytkään. Kukahan lapsia vahtii? Kuinkahan Jenni jaksaa seistä? Onneksi hänelle oli suotu hetken tauko. 

Pukuja on tosi kiintoisaa katsoa, siis naisten pukuja. 👗. Miehillähän on se frakki, joka pukee miestä kuin miestä, muttei saa huokailemaan. Tasavallan ykkösjuhlissa on harvinainen tilaisuus pukeutua suureen juhlapukuun. Totta kai siihen pitää panostaa - tilaisuus voi olla ainutkertainen. Vakituisilla vierailla on helppoa, kun he tietävät varautua vuoden verran etukäteen. Vaan mikä hässäkkä, jos kutsu on yllätys (ihana, uskomaton) ja juhla on kahden-kolmen viikon päästä!

Asun loihtiminen maan eri kolkilla on tosi haaste. Eikä puku riitä, vaan kengät, laukku, kampaus ja ehkä meikkikin. Kaikilla "taviksilla" ei roiku kaapissa iltapukua tai frakkia, eihän? Joillakin on sentään kansallispuku, ja lappilaisilla omat värikkäät asunsa.  Vielä pitää miettiä majoitus ja matka, jollei asu pääkaupunkiseudulla. Huh, mikä savotta! Ja sitten astellaan tyynenä ja kauniina kättelyyn, kuin se olisi ihan tuttu juttu! 

Ohjelmaahan linnassa ei tapaa olla. Mutta tänä vuonna esiintyi suuri kuoro. En osaa sanoa, miten laulu vaikutti tunteisiin. Se soi niin kauniisti. 🎼 🎼 🎼

Rakastan Sami Sykköä. Hänen muotikolumninsa ovat oivaltavia, eikä hän ikinä loukkaa ketään. Hän arvioi TV:ssä seuraavana iltana juhlan muotiluomuksia, ja yhdyn täysin hänen mielipiteisiinsä, paitsi. Ihan tyylikkäänä en pidä pukuja, joiden kaula-aukko ulottuu vyötärölle asti. Hollywood-tähdet ja -tähtöset tarvitsevat julkisuutta, mutta itsenäisyyspäiväjuhlan vieraana ei pitäisi olla sitä kalastelemassa. Sunnittelija tietysti tekee, mitä asiakas tahtoo. Entäs jos rinta livahtaa esiin? Siis haloo, miettikää! 

Rouva presidentinrouvan pukua pidän ihastuttavana. En voisi kuvitellä häntä diskopalloasussa, jollainen Jaana Pelkosella oli viime vuonna. Todellinen taitaja oli leikannut puvun niin, että siinä oli väljyyttä, mutta samalla siroutta. 

Ylelle annan kiitoksia. Juhlien selostus oli taas osaavissa, hmm, ei käsissä, vaan osaavalla tiimillä. Muutoinkin TV on esittänyt arvokasta ja kiintoisaa ohjelmaa itsenäisyys-teeman ympäriltä. Ensi vuoteen! 

"Joka ikkunalla kaksi kynttilää"...

Vuosittain Linnan juhlissa toimittajat kysyvät vierailta, mitä itsenäisyys kullekin merkitsee. Mitähän se minulle merkitsee?

Olen syntynyt itsenäiseen Suomeen, joten en muuta ole kokenut. Äitini ja isäni syntyivät kuitenkin Venäjän vallan alaiseen Suomeen. Millaista elämä olikaan äidin ensimmäisten 9 vuoden ajan? Tätä äiti ei ole kertonut, enkä ole ymmärtänyt siitä kysyä. Siellä Karjalassa oltiin ehkä vähän sivussa Helsingin kuohunnasta. 

Ja läntinen naapurimme, Ruotsi, on sekin hallinnut meitä aikoinaan. Meille jäi tuosta ajasta yhdeksi muistoksi toinen kotimainen kieli, ruotsi. Ja lämpimät suhteet!  Venäjän kieli ei saanut samanlaista asemaa. 

Jos Suomi ei olisikaan itsenäinen, mitä meiltä puuttuisi tai millainen maa tämä olisi? Virossahan elää venäläisvähemmistö, ja ehkä meillekin olisi muuttanut lisää ihmisiä Venäjän puolelta. Olisimmeko sadassa vuodessa sulautuneet venäläisiin? Olisiko venäjän kieli maan virallinen kieli? Venäjän lait olisivat meidänkin lakejamme. Meidän leipämme olisi heidänkin leipäänsä. Olisimmeko tyytyväisiä? 

Vapaus mennä ja tulla sekä maan sisällä että

kansainvälisesti on etuoikeus, josta en luopuisi. Yksilönvapaus on upeaa. Onhan Suomessakin lait (paljon niitä onkin), joita kansalaisen pitää noudattaa, mutta ne ovat suomalaisten itsensä laatimia. Vapaalla kansalaisella on myös velvollisuutensa. 

Vaalivilpeistä ei meidän tarvitse olla huolissaan, ja kaikki vaalit ovat oikeita, eivät näennäisvaaleja. Jos systeemi muuttuu, kansa on puhunut. 

Satavuotiaan Suomen itsenäisyyspäivän alla olo on juhlallinen. Olemme pieni, mutta urhea maa. Ihan rauhassa ei ole saatu tätä sataa vuotta olla. Talvisotaa on muisteltu tänä vuonna paljon. Pala hyvää maata menetettiin, mutta paljon jäikin. Tänne me kyllä mahdumme, vaikka sydäntä kirveltääkin Karjalan menetys. Vaan jospa se vielä saataisiin takaisin! 

Aika ajoin sinitaivaalle nousee ukkospilviä, ja kuuluu itäistä jyrinää. Nuo jyrähdykset pitävät meitä varuillaan, jotta muistamme pitää huolta omasta asemastamme. 

Sytytän kynttilät huomenna, 6.12.2017 ikkunalle kiitollisena, vapaana kansalaisena ja ihailen kaunista lippuamme. 🇫🇮🇫🇮🇫🇮

Karjalaista heimoa

Tottakai olen aina tiennyt olevani täysverinen karjalainen. Ovathan sekä äitini että isäni syntyisin Karjalasta, silloiselta Neuvosto-Venäjälle luovutetulta alueelta. Minä kuitenkin synnyin Hämeessä ja siellä elin nuoruutenikin. 

Karjalaisuus oli elämässäni läsnä äidin ja sukulaisten kielessä, muistoissa, valokuvissa, tavoissa ja ruokakulttuurissa. Haikeaa se oli: äiti ei koskaan lakannut ikävöimästä kotikontujaan. Kovin vähän tavaraakaan oli evakkomatkalle saatu mukaan. Muutama taulu, valokuvia, jokunen astia, kansallispuku ja Lotta-merkki. Kaikki muu jäi viholliselle. 

Mutta piirakoita meillä leivottiin. Ja kaurakiisseliä (huh!) keitettiin. Hapanlohko maistui minullekin. Tattari-ja hirssipuuroilla äiti joskus herkutteli. Etenkin hirssi maistui minusta vähän oudolta, mutta tattari, nyt niin trendikäs vilja, meni hyvin. Olen sitä aika-ajoin käyttänytkin.

Karjalan murteen kanssa en tullut sinuiksi, koska kaikki kaverit puhuivat Hämeen murretta. Oppisin varmaan nopsaan käyttämään Karjalan murretta, ja tunnen monia sanoja, joita äiti käytti, mutta joita Kanta-Suomessa ei käytetä. Tassi. Kohvi. Potaatti. Kun olin laiska, hän piiskasi minua sanoillaan: "hauvvas mie saan levätä". Eikä siinä puhuta koirasta. 

Kenties äidin ikävöinti ja katkeruuskin haittasivat kiinnostustani karjalaisuutta ja Karjalaa kohtaan. Niinpä en ole koskaan lähtenyt Karjalan-retkille. Sitäpaitsi alue kuuluu sellaiselle valtiolle, jota kohtaan en tunne mielenkiintoa. 

Sukuseuran kautta olen saanut kosketusta ja tietoa isäni vaiheista siellä Karjalassa sekä sittemmin Kanta-Suomessa. Eräiden sattumusten kautta olin tänä syksynä isäni ja äitini silloisen kotikunnan yhdistyksen  tapahtumassa. Siellä kuuli kyllä mie-kieltä! Ja on se paljon viehkeämpi sana kuin hämäläinen "mää". 

Tapahtumassa sain oikein Karjala-kylvyn sekä sanoin, kuvin että taiteen välityksellä. Vähän häpesin tietoaukkojani 🙁. Pari seuraavaa viikkoa menikin Karjala-kirjoja tutkiessa! Nyt olisi yhtä ja toista kysyttävää äidiltä. Mahtavaa oli, että tapasin tapahtumassa serkkuni, jota en ole tavannut 55 vuoteen. Näimme toisemme aikoinaan tuossa varhaisteineinä....Hän tietää ja muistaa asioita, joita minä en tiedä. 

Paitsi sukulaisuus, meitä yhdistää se, että olemme evakkojen lapsia. Sitä ihmettelee, mistä onkaan kotoisin? Sieltäkö, missä olisi ollut oikea kotipaikka, vai sieltäkö, mihin oli sijoitettu?