Korvikelihaa

Tänään, ensi yönä ja huomenna suurin osa Suomen kansaa paistaa kinkkua joulupöydän kunkuksi. On jättikinkkuja ja pikkuruisia lihapalloja. Kalkkunaakin kuulemma paistetaan. Mutta sika, se pitää pintansa. Meidän pienessä taloudessamme tyydytään possun ulkofileeseen, joka tokikaan ei ole kunnon kinkun veroinen. Mutta yritän naamioida sen kuitenkin jouluisen oloiseksi (eli feikkikinkuksi!!!). Mutta onhan se sentään possua.

Kasvissyöjillä on omat pulmansa. Mitä joulupöytään, kun minkään eläimen liha ei käy? Muutama päivä sitten luin lehdestä ensi kertaa seitankinkusta. Olin kyllä tiennyt, että seitan on jonkinlaista kasvisproteiinia, mutten ole sitä nähnyt saati maistanut. Mutta että kinkku? Muita eläinperäisten ruokien korvikkeita ovat esimerkiksi soijanakit, vegaanijuusto, kasvispihvit, kauramaito. No, onhan toki hyvä että vaihtoehtoja löytyy eikä itse tarvitse kaikkea tehdä. Mutta ihmettelen kyllä, miksi korvikkeen nimenä on lihatuotteelle kuuluva nimi, eli esimerkiksi kinkku? Miksi se täytyy peitellä valepukuun? Miksei sille ole voitu keksiä ihan omaa nimeä? Minä en nimenomaan ole loistokas nimenkeksijä. Mutta voisihan tuo seitantuote olla vaikka joulu-seitan. 

Mieleeni tulee väkisinkin, että korvikkeiden eläinperäinen nimi kertoo alitajuisesta eläinruuan kaipuusta. Ihminen kaipaa sitä, mitä on ennen syönyt ja jopa pitänyt siitä. Mutta kun on kääntynyt, ei voi enää lihaa syödä. Entäs juusto sitten? Ostin kerran vegaanijuustoa, ja tunnustan että, eh, en lainkaan innostunut siitä. Juustosta maku oli kaukana, mutta muoto oli juustonkaltainen. Mikäpäs tälle ruualle nimeksi? Nakista tulee mieleen herkulliset uudenvuoden yön ja vapun nakit, ne HK:n ainoat oikeat! Soijanakin nimi voisi olla vaikka soijakki. On epäloogista, että kauramaito saa olla nimeltään maito, kun taas laktoosittoman maitotuotteen nimen täytyy olla maitojuoma. Ajatellaan ehkä, että nimi parantaa tuotteen, ja kuluttaja kokee nauttivansa aitoa maitoa, vaikka se onkin tehty kaurasta, tai soijasta, tai mantelista? Toki on Ok, että jos aito maito ei käy, saa kuitenkin jotain muuta kuin vettä juotavakseen, jos oikeasti vesi ei maistu. Marjoista tehtyä viininkaltaista juomaa ei saa sanoa viiniksi, koska viini tehdään rypäleistä. Ja sillä siisti. En missään tapauksessa protestoi yllä mainittuja ruokavalmisteita, vaan niiden harhaanjohtavia nimityksiä. 

Oikeastaan noiden feikkiruokien nimet, kuten seitankinkku, ovat vitsikkäitä. Mieleeni tuli vanha Aku Ankan tarina, jossa Pikku Hukka yritti pelastaa ystäviensä kolmen pienen porsaan hengen, niin ettei isä, Iso Paha Susi olisi saalistanut niitä. Kekseliäs Pikku Hukka valmisti isälleen maukkaan kasvisruoan, jonka nimi oli Porkani. Näin juuri! Aito nimi kullekin ruualle, eikä yritetä petkuttaa kuluttajaa valepuvulla. Tätä mieltä olen. 😀

Huomenna on jouluaatto. Sen aidon merkityksenkin voisi palauttaa mieleen juhlapöytään käydessä. Oikein hyvää joulua sinulle, hyvä lukijani! 🌲

Antamisen ahdistus

Joulun alla minut valtaa ahdistus. Ahdistuksen syynä ovat lahjat. Antajalla on hyvä mieli, sanotaan. Oma suu ensin: omalle perheelle mietin ensin, mitä antaisin. Lasten aikuistuttua ja lastenlastenkin vartuttua lahjoja on vaikea keksiä itse. Nuorten toiveet ovat heidän ,maailmastaan, josta omani on etäällä. Ennen vanhaan - ai miten rakastan tuota sanontaa - lahjat olivat hyödyllisiä tarvikkeita tai sitten leluja. Ja totta kai kirjoja. Nyt sain viiden lapsenlapsen lahjatoiveen: 5 x rahaa. Voi itku! Melkein tulikin oikeasti itku, kun ajattelin käärimättä jääviä joulupaketteja. Eipä tarvitse enää lahjasäkkiäkään, kun lahjat ovat kirjekuoren kokoisia. 📧 Ymmäränhän minä teinien rahantarpeen. Vanhemmat kääntävät taskut nurin, mutta mikään ei tahdo riittää. Mutta unelmia heillä on! Ne vain maksavat...Omien aikuisten lasteni ja heidän puolisoidensa lahjat ovat käyneet vuosi vuodelta niukemmiksi. Satsataan lapsiin, niin on sovittu. 

Oli aika, jolloin minulla ei ollut lahjatoiveista pulaa. Kaikkea puuttui ja kaikkea teki mieli. Olin kyltymätön. Ja yhtäkkiä, ikäihmisenä, huomaan, että minulla on kuin onkin kaikkea, enkä keksi millään, mitä tarvisisin tai toivoisin, vaikken tarvisisikaan. Silti saan jotain: hyväntuoksuista käsivoidetta (aina tarpeen), museokortin (loistava), lahjakortin lippupalveluun (loistava sekin) ja suklaata (maistuu liiankin hyvin).  Itsetehtyjä pipareita (en enää leivo niitä) ja omatekoinen herkku. Ihania lahjoja. Siipan valtaa joulumieli viikko ennen joulua, vaikka hän on koko syksyn ollut sitä mieltä, että tänä vuonna ei hankita juuri mitään. Sitten kaupoille! Ja kyllä hän keksiikin minulle jotain, mitä en tarvitse omasta mielestäni. 

Mutta tästä ahdistuksesta kyllä selviän ihan helposti, aina kotoiset lahjapulmat jotenkin ratkeavat. Myös ne kirjekuoret, vaikka eläketili kovasti kutistuukin. Koko maailman auttaminen se minua eniten ahdistaa. Marraskuusta lähtien tv tulvii hyväntekeväisyyskonsertteja, nenäpäiviä sun muita keräyksiä. Anna lapselle, anna äidille, anna köyhälle. Anna ulkomaanavulle, SPR:lle, Planille, Hopelle, Un Womenille, naistenpankille, muutamia mainitakseni. Jos jokaiselle antaisin pienenkin roposen, siihen menisi iso osa eläkkeestäni. Jokaista, ihan jokaista tekisi mieli auttaa. 🌍 🌎 🌏 . ⛅️Se on kuitenkin silkka mahdottomuus, eikä siihen pysty edes miljoonamies tai -nainenkaan. Kauneimmat joululaulut-tilaisuudessa laitan euroja kolehtiin ja ostan hyväntekeväisyysjärjestöjen joulukortteja. 

Monella seurakunnalla, myös omalla kotipaikkakunnallani, on jo vuosia ollut joululahjapuu. Sen oksille diakoniatyö on kerännyt vähävaraisten perheiden lasten lahjatoivomuksia. Sieltä olen jo monena vuonna löytänyt konkreettisen lahjakohteen. Toivomukset ovat monenikäisiltä lapsilta. Otan aina jonkun teinin toiveen, koska olen vähän pihalla pienten lasten lelutoiveista. Teinit ovat toivoneet, -hekin - lahjakortteja nuortenvaateliikkeisiin. Kerran löytyi toive urheiluvaatteiden ostoa varten. Tai finneistä kärsivän nuoren ihonhoitoaineita. Tällaisia osaan hankkia. Lahjasummaksi on määritelty max 35 euroa, eikä sillä merkkivaatteita juuri saa. Mutta uutta kuitenkin. Lahja menee toivojalle eikä mihinkään yhteiseen säkkiin. Tästä toiminnasta kiitän seurakuntaani, sillä moni löytää näin itselle mahdollisen lahjakohteen, yhden tai useamman, kun koko maailmaa ei voi avustaa. Itseänikin teko vähän lohduttaa, kun tiedän, että ainakin yksi ilahtuu.

Toivotan Sinulle, rakas lukijani, hyvää joulumieltä, annoitpa lahjoituksia tai et. Itse aion ottaa television ja radion musiikkitarjonnasta kaiken irti, ihan koko verorahalla. Omannäköinen joulu kullekin, sitä toivon! 🌲 ⛄️🌙 ⭐️

Minun itsenäisyyspäiväni

Aamulla oli heti juhlava olo. Huoltoyhtiön miehet olivat jo ehtineet nostaa lipun salkoon. Olin illalla levittänyt ruokapöydälle liinan, mitä siinä ei ole yleensä, ainoastaan ruokailualustat ja kaitaliina. Aamiainen on tosin sama kuin arkenakin, kaurapuuroa oliiviölytilkalla terästettynä, mustikoita ja raejuustoa. Olen niin ihastunut siihen, etten halua mitään muuta. Niin, ja kaksi kupillista kahvia. Ja sanomalehti. Tämä aamuhetki - tai paremminkin pitkä rupeama - on ihan parasta. Radiosta tulee klo 9 lähetys lipunnostosta. Sitä on mukava kuunnella, juhlamieli vain nousee. 🇫🇮

Aika vilahtaa, ja kun vaatteet on saatu päälle ja vuode sijattu, onkin lähes lounasaika. Yleensä syön keittoa, mutta tänään siippa tahtoo kalaisan leikkelelautasen. Itse graavattua lohta, silliä, lämminsavulohta, punajuurta, salaattia ja hillottua kurpitsaa. Jälkiruuaksi kahvia ja joulutorttu, ensimmäinen tänä jouluna. Itse asiassa en erityisesti välitä joulutortusta, sehän on melko mautonta. Luumusose siinä on hyvää. Mutta kyllä yhden tortun voi toki syödä, ihan perinteen vuoksi. 

On aikomus lähteä kotikunnan järjestämään itsenäisyyspäiväjuhlaan. Koira on lenkitettävä ennen sitä. Se mokoma vaistoaa, että jotain on meneillään, haukahtelee ja tepsuttaa ympäriinsä. Mutta reippaalle lenkille siis. Yritän olla rauhallinen, niinkuin ei olisi minnekään kiire, pysähdellään, nuuskitaan ja toimitetaan asiat. Mutta kotona on rouvan tälläydyttävä pikavauhtia. Vaatteet olen jo katsonut valmiiksi ; siitä se koira varmaan arvasikin. Meikit on jo naamassa, mutta tukka täytyy vielä ilmakihartaa ja asetella. Menoja on nykyisin aika vähän, joten on kiva pukeutua juhlavaan tummaan asuun ja ripustella joitakin koruja ylle. 

Yleensä kävellään, mihin vain mahdollista, mutta nyt eleganssi ei salli sitä, joten hurautetaan pari kilometria autolla juhlapaikalle. Tungosta ei ole, vanhemman puoleista väkeä saapuu tasaiseen tahtiin ja sali täyttyy vähin erin. Kurkistelen tuttuja: vain pari naapuria näkyy olevan. Juhlassa on partiolaisten hoitamat lippumenot, pari puhetta, kunnianosoituksia ja konsertti. Se olikin riemastuttavan harvinaista sorttia. Juhla päättyy leivoskahveihin.

Kotona kiirehdin television eteen. Aion kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konserttia. Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen sekä Hannu Lintu ja tietysti upea orkesteri kyllä tekivät parhaansa, mutta Joonas Kokkosen Requiem oli niin tuskaa, syntiä ja kärsimystä tulvillaan, etten kestänyt sitä kuunnella. Ihmettelen kovasti ohjelmiston valintaa. Eihän itsenäisyyspäivä ole uskonnollisen kärsimysnäytelmän päivä, vaikka 101 vuotta sitten ajat olivatkin kovat. Mikä pettymys!

Meillä on harvoin lautasella pihvilihaa, eikä punaista lihaa oikein kehtaisi enää syödäkään, mutta tänään  päivällisellä sitä kuitenkin syödään. Uunissa paistetaan Lidl’ stä ostetut duchesseperunat lisukkeeksi. Ne ovat tosi nättejä pursotuksia, ja maukkaitakin. Sitten lämpimiä vihanneksia ja salaattia. Lihan kanssa maistuu punaviini 🍷 hienosti, vaikkei kallista olekaan (paitsi että Suomessa halpakin viini on kallista). Jälkiruoaksi syödään tuoretta ananasta, ihanan raikasta ja makeaa! 

Koira täytyy taas viedä ulos hyvissä ajoin ennen linnan juhlien tv-lähetyksen alkua. Sitä en jätä väliin, joten muut asiat on aikataulutettava niin, että häiriöitä olisi mahdollisimmman vähän. Kuohuviinipullo korkataan, ja kun lähetys alkaa, kilistetään itsenäisyyspäivän kunniaksi. 🥂 Vaikka miten tarkkaan vahtii kättelyä, myöhemmin huomaa, että moni vieras on jäänyt näkemättä. Nyt en nähnyt ihan niin paljoa povenpaljastajia kuin viime vuonna. Minusta itsenäisyyspäivän juhla ei ole se paikka, jossa esitellään paljasta pintaa mahdollisimman paljon. Vähän tyylitajua, pyydän! Ja on tyhmää olla noudattamatta  pukuetikettiä.  Paljon näkyy juhlavia ja tyylikkäästi pukeutuneita vieraita! Ja pian onkin tanssin aika. On nähty väläyksiä presidenttiparin kiertelystä vieraiden luona. Ja sitten pyörähtelemään. Kaartin combon musisointi on minusta upeaaa kuultavaa. Laulusolistina on aina joku nuori nouseva tähti. 

Sitten kamerat sammutetaan ja kotikatsomon ohjelma loppuu. Jatkot-ohjelmaa katsoin pari kertaa, mutten enää: se ei ole mitään muuta kuin tavallinen ravintolaan viety show, ja esiintyjät on valittu varmaan nuoren väen makuun. Juhlallisuudesta ei ole tietoakaan. Ja tänä vuonna kuulemma laulettiin ihan siivoton biisikin. Kyllä saisi jotain rajaa pitää tällaisen illan jatkoshow:ssa. Onneksi en katsonut..

Niin sitten itsenäisyyspäivän kynttilät uhallettiin sammuksiin ja alettiin laskeutua yöhön. Ja huomiseen arkeen. En raaskisi irrottautua juhlafiiliksistä. On kurjaa riisua juhlavaatteet ja korut, putsata esiin arkinaama ja oikoa tukka. Mutta ensi vuonna sitten taas!

Aloittamisen vaikeus

Nimimerkki Anonyymi kommentoi viime postaustani painonpudotustavoitteeseeni pääsystä (huhu, mikä sana) Hän itse on yrittänyt jo vuoden päivät päästä alkuun. Rupesin oikeastaan ensimmäistä kertaa miettimään, miksi laihdutuksen aloitus tosiaankin on niin vaikeaa, ettei siitä tosiaankaan tule mitään. 

On minulla kokemusta. Viisi, jollei kymmenenkin kertaa aikuiselämän aikana olen ollut siinä pisteessä, että aloittaa pitäisi. Satuin itse mainitsemaan ystävälleni, että alan laihduttaa, kun olen lihonut inhorajalle asti. Minulla se inhoraja ollut 60 kilon tienoilla, kun minun olisi hyvä painaa alle 55 kg. Silloin ennen muuta vatsani on komea kuin raskaana olevalla. Onneksi kukaan ei ole sanonut  sitä epäilleensä, siis silloin kun olin vielä siinä iässä. Minulla rasva kertyy vatsaan ja rintoihin. Nilkkani pysyvät hoikkina. Olokin on epämukava. Iso vatsa on tiellä kumarrellessa. Kävellessä tuntuu kuin kuljettaisi vatsaa edessään, kuten reppua ikään. Ja tuntuuhan se 5-6 kiloa askelissakin. Siihen kun vielä lisää pari painavaa osotoskassia, on taakkaa vietäväksi. 

Mutta. Tiedän että taas kävi näin ja sille pitää tulla loppu. Mutta miksen sitten vain tee siitä loppua, siis jatkuvasta painonnoususta? Luulen, että välttelen sitä epämukavuutta, kun joudun muuttamaan syömisiäni, joista niin kovin pidän, ja taatusti luopumaan monesta mukavasta suussa sulavasta. Pelkään nälän tunnetta, se se vasta on ikävää. Muistan yhä kymmenien vuosien takaa ollessani Painonvartijoissa, että syötyäni mahani ihan täyteen kasviskeittoa,  tunsin silti olevani nälkäinen. Ja olin nälkäinen koko ajan. Henkikin haisi. Sitä en enää koskaan halua kokea. Voi, miten kovasti kärsivätkään ne ihmiset, jotka oikeasti näkevät nälkää, kun ruokaa vain ei kerta kaikkiaan ole riittävästi. 

Toisekseen laihdutuksen aloitus tarvitsisi työkalut. Mitä muutan? Ruoka pois-systeemi ei onnistu. No, jos on joku ihana kuuri tiedossa, voisin aloittaa sillä. Ja olen niin tehnytkin. Muna-valkoviinidieettiä en ole kokeillut, mutta montaa muuta kyllä. Ikävää on, että pitää syödä jonkun ohjelman mukaan, eikä luonnollisesti, niinkuin tahtoisin. 

Kaikkein vaikeinta varmaan on juuri se muutos ja luopuminen. Muutos entiseen meininkiin, jolla vain lihoo. Muutos on myös rytmin muutosta, ihan varmasti. Ei kaiken aikaa syömistä, eikä totuttuun tapaan. Luopuminen taas tarkoittaa luopumista tutuista, mieleisistä ruuista. Luopua täytyy, ihan varmasti mukavasta kylläisyyden tunteesta vatsassa (mutta tämä pelko osoittautui vääräksi). Mutta ehkä pääsee samalla luopumaan kauheista ruokaähkyistä ja morkkiksista, kun taas tuli syötyä överit. 

Mikä päivä on se, jolloin mitta on niin täysi, että on valmis aloittamaan? Minulla se oli se häpeän päivä, kun toppahousujeni vetoketju ei mahtunut kiinni, ja jouduin lainaamaan siippani henkselit niin että ne pysyivät päällä. Miten noloa, niin noloa! Inhosin itseäni syvästi. Ja painoa oli 62 kg, kun sain kerätyksi rohkeutta muutaman kevennysviikon jälkeen. En edes kyennyt kohtaamaan totuutta ihan heti projektin alussa. Painoinko ehkä 65 kg? Rakas lukijani, jos sinä olet isompi ihminen, ja puhutaan kymmenistä ylikiloista, tuo minun lukemani voi kuulosta tosi vähäpätöiseltä. Mutta vakuutan, että niin lyhyt kuin itse olen, tuo paino tekee minusta todellisen punkeron, kun ei ole komeaa vartta eikä pitkiä jalkoja. 

Kurjaa on myös tietää, etteivät kilot sula yhdessä yössä. Intoa on kovasti muutaman viikon, mutta juuri mitään ei näytä tapahtuvan, paitsi jos on ihan karsealla nälkäkuurilla. Ja se taas loppuu pian, kun se on kertakaikkisen kamalaa. Mutta jos aikoo muutosta, se täytyy vain aloittaa. Yhtenä kauniina päivänä. Ei tarvitse olla maanantai. Muuta tee suunnitelma. Mikä on sinun viimeinen (?) oljenkortesi? Minä valitsin Keventäjät, ja se oli minulle se oljenkorsi. En ollut yksin avuttomana, vaan sain työkalut ja selvät sävelet. Mutta muutosta tuli, ja luopuakin täytyi. Tilalle sain kuitenkin vaihtoehtoja ja mikä parasta, ei tarvinnut olla nälässä. Sinulle oljenkorsi voi olla iltapäiväpullasta luopuminen, mutta valitse jotain muuta tilalle. Tai se voi olla pienempi lautanen. Mutta syö sellaisella säännöllisesti, mitä ikinä syötkin. Peukkuja!

Tavoite saavutettu, hurraa 🥂🍾🎂🌸

Enpä oikein itsekään uskonut pääseväni painotavoitteeseeni! Keventäjä-ohjelma on lukuisia kertoja ehdottanut nostamaan tavoitepainoani tai pidentämään laihdutusaikaa. Aikaa olenkin jatkanut monta kertaa. Kalorirajoitukseni on pitkään ollut alimmallla Keventäjien tasolla, eli 1200 kcal/vrk. 

Mutta nyt, tänä aamuna, vaakani näytti tuon maagisen luvun. Olen itseasettamassani

ihannepainossa, jess!!! Maanantaina on Keventäjien punnituspäivä, ja jännään, onko lukema vielä se sama. Ja jos on, millaiset onnittelut saan. Tänä viikonloppuna en siksi vielä juhli, vaikka mieli tekisi.

Vaatteet päällä olen jopa ihan tyytyväinen olemukseeni. Maha ei pömpötä, eivätkä rinnat ole kohtuuttoman suuret. Pienirintaiset, vaikka vähän ylipainoisetkin, näyttävät sirommilta kuin me povekkaat. Olkaa onnellisia! Mutta näillä rinnoilla mennään. Enää en mene leikkaukseen, kerta riitti. 

Nakusillaan näytän kyllä vähän rehevämmältä. Ehkä olen tässä pitkässä projektissa ihan vähän kiinteytynyt, mutta tässä iässä ei ihmeitä tapahdu. Mutta kun ylipainoa oli vain 8-9 kiloa, ei ole kovinkaan paljoa roikkuvaa nahkaa. Ja on siellä nahan alla vähän rasvaakin. 

Suunnittelen jatkavani samaan malliin tästä eteenkinpäin. Ponnistelen kovasti, että saan joka aterialla syödyksi sekä raakoja että kypsiä kasviksia. Punaista lihaa syön harvoin, mutta broileria menee. Myös Norjan lohta. Rasvan kanssa saa olla kyllä tiukkana. Onneksi on ruokakermoja, joita voi lurauttaa sienikastikkeeseen. 

Parhaat jauhelihapihvit saan, oikeasti! kun laitan seokseen puolet porkkana- tai punajuuriraastetta. Ja kaksi sipulia. Pehmitän niitä ensin mikrossa 2-3 minuttia. Ja olen löytänyt säilykepavut. Ne ovat maukkaita melkein minkä vaan ruuan seassa.

Kyllä mielitekoja joskus on. Mielessä vilahtaa näky tukevasta voileivästä juustolla ja kinkulla. Kermarahkajälkiruoka tuntuu melkein kielellä samettisena. Silti halu olla normaalipainoinen on suurempi kuin hotkaista hetkellinen mässy. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa! 

Laihdutusraportti

Vuoden alkupuolella alkanut kevennysprojekti on kyllä tuottanut tuloksia, mutta en kyllä pääse naistenlehtiin laihtumisen sankarina. 

Ihmettelin ja epäilin kovasti, voiko nettilaihduttaminen toimia. Kun omat konstit olivat vähissä, liityin Keventäjiin ja aloin opetella. 

Ruokapäiväkirjan pito oli aika työlästä. Se on kuitenkin hyvä keino selvittää, paljonko kaloreita ja ravintoaineita syö. (Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin, joten en selosta nyt kovin tarkkaan).

Kuukausien ajan pidin päiväkirjaa. Vähitellen opin näkemään annosten koon. Monet ruokalajit myös toistuivat, joten tiesin niiden kaloripitoisuuden. Nyt kirjaan enää satunnaisesti, mutta jos menee monta päivää ilman merkintää, ohjelma lähettää ystävällisen mutta tiukan muistutuksen. 

Tavoitteena oli pudottaa vaivaiset 7 kiloa, sillä olen pieni lylleröinen. En ole vieläkään tavoitteessa. Läheltä on liippaissut monta kertaa, mutta aika ajoin on ollut juhlia, herkutteluiltoja, yksi Espanjan-reissu ja sitä rataa. Elämäähän se vaan on, enkä sure. 

Kuuden ja puolen kilon pudotus on ollut minulle kyllä eduksi. Terveydestä en tiedä, kun ei ole tutkittu mitään arvoja, mutta peilikuva näyttää oikein mukavalta! Vatsa on pienentynyt paljon, vaikka voisi kyllä pienentyä pikkusen vieläkin. Reidet ovat myös hoikistuneet, luulen. Rinnat ovat varmaan vähän pienentyneet, vaikkakaan rintsikkaostoksille ei ole tarvinnut lähteä. 

Ilon aihe on, että vanhat vaatteet sopivat taas päälle. En ole vielä sovittanut toppahousujani, joita viime talven jouduin käyttämään henkseleiden kanssa, kun housujen vetoketjua ei saanut kiinni. 😂

Keventäjät-sivuston reseptipankista pidän kovasti. Löydän aina hyvän reseptin mihin tahansa ruoka-aineeseen. Resepteissä on tietysti käytetty paljon kasviksia, kuten pakkokin on, ja aina on tullut maukasta vähemmillä kaloreilla. Herkkuohjeitakin löytyy. 😀 

Punnitseminen on minusta kuitenkin Aaa ja Ooo. Paino nousee niin salakavalasti. Keventäjät-sivuilla paino merkitään joka maanantai (mikä päivä jos on viikonloppumässyttelijä 🍷)! Minä punnitsen nykyisin itseni joka aamu. Paras vaan kohdata totuus. Espanjassa minulla ei ollut vaakaa, ja kilo olikin tuliaisena kolmesta viikosta. 

Oikeastaan en ole tuntenut olevani "laihdutuskuurilla". Olen vain opetellut syömään sellaista ruokaa, jolla paino voi pysyä kurissa. Valitettavasti olen suuriruokainen, eivätkä kovin pikkuiset annokset pidä oloani hyvänä. Niinpä ruoka ei saa olla runsaskalorista. 

Kunnon aterioiden säännöllinen syöminen pitää minut ruodussa. Tässä taannoin tulin harrastuksesta kotiin 18 aikaan, ja päivällinen oli syömättä. En kuitenkaan ollut nälkäinen, vaan istahdin sohvalle katsomaan lempisarjaani. Mieleeni juolahti kotvan kuluttua, että jääkaapissa oli koululaiselta jäänyt voileipä. Pistelin sen - oi miten hyvää - ja samantien tein toisenkin. 

Kun sarja päättyi, mätin kasvispaistosta kaksin käsin (sen piti olla osa ateriaa). No, olihan se kasvista sentään. Meni tunti, puolitoista: iltapalan aika! Kaksi kipollista jugurttia mansikkahillon kera. 

Näin se syöminen minulla lähtee lapasesta. Ateria ajallaan ja tolkku säilyy. Kunpa sen vain aina muistaisi ( huokaus). 

Shoppailua kirpputorilla

Monesta muutosta johtuen turhaa tavaraa kertyy komeroihin nykyään aika hitaasti. Sitäpaitsi vaatteita voi heittää UFF:n laatikoihin kauppareissulla. Nyt kuitenkin päätin toimittaa kiertoon pari esinettä, jotka täytyy itse toimittaa kierrätyspisteeseen. 

Rinnassani hyrisi miellyttävä odotuksen tunne, kun piiitkästä aikaa ajelin aarteineni SPR:n Kontti-tavarataloon. 

Sinne on ilo mennä, eikä ollenkaan pelkästä antamisen ilosta! Myymälä on avara, hyvässä järjestyksessä ja siisti. Kierros alkaa vaateosastolta. Nyt olisi syys- ja talvivaatetta tarjolla. Entäs laukut sitten! Olen laukkuhullu. Monta olen ostanut ja monta laittanut kiertoonkin takaisin. Nytkin olisi aitoa nahkaa olevia olkalaukkuja. Lähes tuskaa tuntien jätän nyt ostamatta. Björn Borgin ihanan laukun luokse palaan vielä, mutta ei, ei sentään. Kotona on näitä liian monta.

Kengät. Olen myös kenkähullu. Korkokenkiä en ikävä kyllä tarvitse useinkaan, ja niitä on komerossa runsaasti. Edellisellä kerralla löytämäni Höglin sirot kävelykengät ovat yhä käytössä, enkä nyt näe sellaisia, jotka olisi ihan pakko ostaa. Voi itku. 😟

Mutta huivien luona tärppää. Kaulani on kylmänarka ja aina pitää olla huivi suojana. En vain osaa ostaa niitä. Kierrän kauppoja, mutten löydä mieleisiä. Moni huivini on osoittautunut käytössä huonoksi: rypistyy, menee vekille, tai pituus tai leveys eivät olekaan sopivat. 

Löydän kaksi: toinen ihanan värikäs ja pitkä, mitä lie materiaalia ja merkkiä; lappuja ei löydy. Ihan kuin se olisi uusi? Hinta on 3,50 euroa. Ostoskoriin! Toinen, valkoinen, angora-mohairsekoitusta oleva pitkä huivi tuoksuu ihanalta parfyymiltä. Huivi on kuitenkin putipuhdas. Olisikohan se kutittanut ostajaa? Ostoskoriin! Sama hinta tälläkin huivilla. 

Ja vielä onnestaa! Olen kaivannut jalkavalaisinta pienen työpisteeni ääreen. Mikään sellainen, jossa on kookas varjostin, ei käy. Ja saisi siinä olla jotain tyyliäkin. Juuri sellainen seisoo valaisinosaatolla. Kiihkosta täristen kannan valaisimen myyjän luo ja pyydän kokeilemaan, toimiiko valaisin. Ja toimiihan se. Hinta 6,50 euroa. Kaupat tuli. 😀😀😀. 

Jään kassalle samantien maksamaan löytöni. Osa myymälää jäi kierämättä, mutta hillitsen itseni ja lopetan tähän. Lamppu on painava, se auttaa. 

Kotona selviää, miksi lamppuni oli kierrossa: sammutettuani sen, se alkaa toisinaan vilkutella valoa omia aikojaan. Mutta ei hätää! Sammutan sen vetämällä töpselin irti, enkä katkaisijasta. 

Kirpputorilla shoppailussa otan aina riskin, jos ostos ei olekaan hyvä. Mutta kolmen euron menetys ei kirvele ollenkaan niin pahasti kuin vaikkapa satasen hutiostos. Eläkeläiselläkin on varaa hurvitella kirpparilla - ainakin joskus. Olen muuten ostanut joitain lempivaatteikseni muodostuneita puseroita ja pitkiä housuja! Joku on ne valinnut hyvällä maulla ja aikanaan luopunut niistä. 

Hiukan poskipunaa, pyydän!

Espanjan-reissu on enää vain kiva muisto, vaikka rusketusta vielä onkin jäljellä. Heti piti etsiä lämmintä vaatetta päälle. 

Arki pyörähti heti eläkeläisen kiireeseen 😜 . Kielikurssi - espanjaa tietenkin - oli jo alkanut, samoin venyttelyjumppa. Ja kuntosalille nopsaan. Siellä en olekaan ollut koko kesänä - miten häpeällistä!

Venyttelyjumpassa on 30-40 ikäihmistä, melkein kaikki naisia. He huolehtivat itsestään ja kunnostaan, koska ovat liikunnallisessa ryhmässä. Siellä sen huomasinkin. Että he ovat kaikki harmaita panttereita. Harmaat hiukset, harmaa naama, harmaat huulet. 

Miten helposti harmaaseen naamaan saisikaan hehkua! Ihan kevyt sipaisu hennonväristä poskipunaa! Ei siis mitään jouluomenaposkia, ei todellakaan! Puna saa silmät loistamaan. Kevyt silmämeikkikin piristäisi väsähtänyttä katsetta, mutta sitä en sentään tohdi ehdottaa. Jos ei ole eläissään silmiä meikannut, ei siihen enää ikäihmisenä varmaan totu.

Naistenlehdet esittelevät tavan takaa meikkilöytöjä. Luen niitä, mutta tuskin olen saanut lehden kädestäni, kun olen unohtanut ne. Mutta Espanjan-matkan alla painoin visusti muistiin vedenkestävän rajauskynän merkin. Lurppaluomet ja hikoilu saavat tavalliset värit kyllä leviämään. Tuo Rimmelin kynä täytti kaikki lupaukset. Levittyi helposti eikä levinnyt. Siinä loistotuote! Pienet silmäni erottuvat, kun rajaan ne, laitan vähä luomiväriä ja vedenkestävää ripsiväriä. 

Vedenkestävän kulmavärin kanssa on ollut vaikeampaa. Omistan useammankin kynän, mutta oikein millään ei tahdo syntyä kaunista jälkeä. Hyvä kynä olisi mainio, sillä kulmakarvani ovat kovin harvat. En enää ota kestoväriäkään, koska kampaajat aina tuskailevat harvojen karvojeni vuoksi. Nyxin tavallinen puuterimainen väri on muuten hyvä, mutta kesken päivän voi nähdä toisen kulmakarvan kadonneen. 😟 . 

Harmaiden panttereiden huulille tahtoisin vielä sipaisun huulipunaa tai muuta väriä antavaa tuotetta. 💄 Ihan ohuesti vaan. Sävy olisi tärkeää valita harmaaseen ihonväriin sopivaksi. Olen nähnyt oransseja huulia, mutta minusta ne eivät oikein sovi iäkkäälle naisille. 

Omat huuleni ovat, kuten muillakin, harmaat, ja kauhistun itsekin omaa sairaan näköistä naamaani, jos huulilla ei ole punaa. Laitan sitä aina, aina, aina! Mutta ohuesti. Jos tuli liikaa, suutelen vessapaperin palasta. 💋. 

Missä appelsiinit kasvavat

Eipä arvannut viime kevättalvella, miten lämmin kesä tulisi olemaan! Niinpä varasimme siipan kanssa ensimmäisen rantaloman vuosikymmeniin. Ja vielä koiran kanssa. Ei tiedetty sitäkään, miten paljon haukkuparka kesällä sairasti. 

Sydän kylmänä (koiran vuoksi) lähdettiin sitten syyskuun alussa kolmeksi viikoksi Costa Blancalle, koiranmuonaa matkalaukuissa. Kohde valittiin kohtuullisen pituisen lentomatkan vuoksi. ✈️Toiveena oli lokakuu, mutta mieluistamme asuntoa ei ollut enää vapaana. Kuulemma pitää olla liikkeellä vuosi etukäteen!

Ja täällähän on mitä kuumin kesäsää syyskuussa ☀️☀️☀️. Siinä 30 asteen tienoilla joka päivä. Asunnossa on ilmalämpöpumppu, jolla saa sopivan viilennyksen. Aamulla tehdään koiralenkki, samoin illalla, ja päivällä kuumimpaan aikaan käydään pikapisulla. 

Eläimen sopeutumiskykyä täytyy ihailla. Pari päivää se tutki kiihkolla ympäristöä ja asuntoa, ja sitten se oli kartalla. Lähistön äärimmäisen kauniit 7 villikissaa saavat sen kyllä hulluden partaalle, niitä kun ei kotona näe. 

Koiran kanssa lomailussa on rajoituksensa. Bussiin koiraa ei saa viedä, emmekä vuokranneet autoa. Ollaan menty sitten ilman hurttaa paikallisbussilla seutuja katselemaan muutamiksi tunneiksi. Rannalla emme jaksa ollakaan paria tuntia kauempaa. 

Silmät ymmyrkäisinä ollaan seurattu päätoimista auringonottoa. Kansa vaeltaa rantaan mukanaan omat aurinkovuoteet, tuolit ja -varjot. Näinpä pöydänkin yhdellä seurueella. Koko päivä käännellään kylkeä ja välillä pulahdetaan mereen. Seisoskellaan vesirajassa aurinkoa ottaen, myös rinnat paljaana - uh! 

Yhtään ei nolottanut esiintyä itse uikkareissa. Rannalla näkee kaikenlaisia naisia liikalihavista kuiviin laihanluikkuihin. On pikkuvauvoja ja ikivanhoja mammoja (Ja miehiä myös). On superkauniita nuoria. 

Merivesi on ah niin lämmintä ja ah niin suolaista. Siellä aalloissa on kiva keinutella. Missään en nähnyt pukukoppeja. Rantaan vaan uikkarit alla  👙 ja mekko päällä. Ja samalla varustuksella rannasta pois! Alkuun laittelin silmämeikkiä, mutta päivä päivältä vähemmän. Naama kiilsi hiestä ja aurinkolasit olivat kaiken aikaa silmillä, joten mitä rajauksilla tekeekään!  😎 . 

Muutaman päivän päästä reissu on ohi ja alkaa normiarki. Rusketus on pian muisto vain! Kotona sitten lasketaan yhteen reissun anti. Ja noustaan vaakaan. Hankaluuksia ei ole kyllä vielä tullut vastaan, joten plussan puolella ollaan. Kauppareissut ovat hauskoja, kun kaikki on niin erilaista. Ja viini - niin hyvää ja niin halpaa. Kotona voikin taas unohtaa päivittäiset ruokaviinit 😩. Adíos! 

Koiraraasu sairastaa

Rakas koirani on ehkä lyhyen elämänsä puolivälissä, jollei jo loppupuolellakin. Hän on elänyt monen monta tervettä vuotta, ja eläinlääkäriä on tarvittu vain rokotuskäynneillä.

Vaan nytpä tulikin sairastelua monen vuoden edestä. Ensin tuli anaalirauhasten tulehdus. Pylly rupesi punoittamaan, haukku istui vähän vaikeasti, ja neljässä tunnissa siellä oli vertavuotava aukko. Asun ns. rintamailla, joten kolmen tunnin kuluttua meillä oli jo aika eläinlääkäriin. 

Koira jäi sinne nukutettuna, tai kuten he sanovat, rauhoitettuna. Tietyn ajan kuluttua saimme noutaa puolipyörryksissä olevan koiruliinimme, joka vaivoin pystyi hoipertelemaan autoon. 

Kodistamme tuli koirasairaala  kahdeksi viikoksi, ja minusta koiran sairaanhoitaja. Pyllysuihkutus useita kertoja päivässä, antibioottikuuri, dieettiruokaa jokunen päivä, viikon ajan kipulääkitys. Ja voin vakuuttaa, että eläinparka oli kovin kovin kipeä. Pyllysuihkua hän vihasi yli kaiken, kuten minäkin. Tuskan hiki valui, kun suihkutin rimpuilevaa nelijalkaista. Kaksi viikkoa piti vielä pitää sillä reppanalla yötä päivää muovitötteröä kaulan ympärillä, ettei se pääsisi pyllyä nuolemaan. 

Oli hämmästyttävää, miten taitavaksi koira tuli. Se väisteli taidokkaasti ovenpieliä ja osasi tähdätä hypyn sohvalle. Ja se nukkui kuin ei mitään tötterö päänsä ympärillä. Uskomaton eläin! 

On hyvä olla eläkeläinen, kun lemmikki sairastaa. Muutenhan täytyisi itse jäädä sairaslomalle tai hommata kotisairaanhoitaja. 

No, kaksi pitkää viikkoa loppui aikanaan. Kauhuissaan oleva eläinriepu piti vielä viedä jälkitarkastukseen. Uskomaton eläinlääkäri - ei Pol, vaan Veera tai Saija tai Liisa! Näiden taitajien toimenpiteiden jälkeen on ihan onnellinen laskua maksaessaan.

No. Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki. Lääkäri oli tullut vilkaisseeksi haukun suuhun, ja huomasi kahden hampaan katkenneen. Miksi ja milloin, ei hajuakaan. Varattiin saman tien aika hampaantynkien poistoon. 

Koira nukutettiin taas, ja noudettiin jälleen puolipökertyneenä kotiin hammaskirurgisen toimenpiteen jälkeen. Vauvanmössöä kolme-neljä päivää, ja poistettujen hampaiden ompeluksien  desinfiointi joka päivä. Ja kipulääke. Mutta nyt haukkuli ei ollut kipeän oloinen kuin päivän, pari. 

Ja taas käytiin jälkitarkastuksessa. Kaksi kesäistä kuukautta käytiin eläinlääkärissä kahden viikon välein. Rahasta ei viitsisi edes mainita, mutta aika paljon sitä meni. Ehkä lähes tuhat euroa? Mutta olihan meillä ollut monta tervettä vuotta. 

Eikä tässäkään ollut vielä kaikki. Samoihin aikoihin aloin herätä aamuyöllä lupsutukseen, kun haukku nuoli pimpulaansa. Alusta oli märkä, ja ajattelin että se johtui syljestä. Ei juuri haissut millekään ja oli väritöntä. Mutta miksi sen piti nuolla niin kovin, ja vain aamuyöstä? 

Taas jo tutuksi tulleen eläinlääkärin luokse. Kyselyä, ultraäänitutkimusta (ihan kuin raskauden aikana) , virtsakoe punktiolla suoraan rakosta, verikokeet. Tuomio: virtsankarkailu. Siihen elinikäinen lääkitys (mikä auttoi ihan heti). Kunpa sellaista lääkettä olisi minullekin, kun se aika koittaa. 

Onhan meidän ihmispotilaiden kohtelu ruvennut olemaan hyvää, ainakin omalla kohdallani. Mutta kyllä koirapotilaan hoito oli aivan huippua. Niin hellää, kiireetöntä, rauhallista, perhekeskeistä (=meidät huoltajat upeasti huomioonottavaa). Ja kun ajattelee, niin onhan se oikein. Ihminen voi sentään puhua puolestaan ja vaatiakin tarvittaessa, mutta eläin ei. Suuret kiitokset teille, eläinlääkärit! 🌺

Summer wine

Poimiessani viinimarjoja mieleeni palautui kaukaisessa menneisyydessä tehty viinimarjojen hyödyntämiskokeilu. Äidin pensaista lienee silloin tullut runsas sato.

Tietenkin Mehu-Maijassa puhkui perinteinen marjamehu, mutta osasta päätin innoissani tehdä kotiviiniä, ensimmäisen kerran. Viiniä teki mieli ja raaka-ainetta oli paljon. Hankittiin käymisastia ja muut tykötarpeet. Pantiin mehu käymään. 

Jännittyneenä seurasin vesilukon pulputusta. Aikanaan sitten ohjeiden mukaan viini oli valmis lapottavaksi ja pullotettavaksi. Prosenttejakin siinä tuntui olevan aistinvaraisesti. 👍 Niin sitten viini pullotettiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja siirrettiin kellarin hyllylle asettumaan. 🍷

Koitti ilta, jolloin päätettiin pitää viininmaistajaiset. Jännitys oli suuri, kun pullo avattiin juhlallisesti. Mutta seurasi jotain outoa: viini ei lorissutkaan lasiin. Mikä vikana?

Pulloa hölskyteltiin tovi, kunnes tilanne selveni. Meillä ei ollutkaan pulloissa viiniä, vaan käynyttä hyytelöä. Pettymys oli raskas. Mikä vaiva, kaikki turhaan! 

Ymmärsin sitten, että olin käyttänyt, ainakin osaksi, puolikypsiä viinimarjoja. Oletan, että niistä johtui hyytelöityminen. No. Käynyt viinimarjahyytelö ei kuitenkaan maistunut meille, joten raskain sydämin hölskyttelin pullot tyhjiksi. 

En enää koskaan yrittänyt valmistaa marjaviiniä. En myöskään kehdannut tunnustaa kenellekään tuota karvasta epäonnistumista. Mutta kun välineet oli hommattu, tehtiin myöhemmin kotiviiniä valmispakkauksista. Niistä valmistui kyllä nestemäistä juomaa, muttei oikein oikean viinin veroista. Lisäksi ei niin hyvä asia oli, että pullo tuli avattua liiankin helposti. 

Kotiviiniharrastus hiipui aikanaan. Mutta katsellessani nyt runsasta variksenmarjasatoa lähimetsässä, tulin ajatelleeksi, että siitähän ehkä saisi hyvänmakuista viinintapaista...

Unelmien kesäsää ☀️

Tästä sitä on aina haaveiltu. Että lyhyt kesä olisi lämmin eikä sataisi kovin paljon. Toukokuu oli kyllä lämmin ja kaunis, mutta maa huokui kylmyyttä. Siitä tiesi, ettei se vielä kesää oikeasti ollut. 

Mutta siitä eteenpäin se oli kesää. Niin, paitsi juhannus, joka perinteiseen tapaan oli kylmä ja sateinen. 

Oli vaikea ruveta luottamaan siihen, että huomennakin on pouta, eikä yöksi tarvitse mökillä ollessa peitellä kuivumassa olevia puita tai pyykkejä tai kesäkalusteita. Samoin oli vaikea tajuta, että jos tänään täytyy hoitaa sisähommia, ulos aurinkoon ehtii huomennakin! 

Mökkimme on suuren järven rannalla, ja vesi on takuuvarmasti ollut aina kylmää. Niin se oli nytkin heinäkuun alussa, +13 astetta. Meillä uiminen tarkoittaakin sitä, että saunasta kastaudutaan veteen pikaisesti ja kipaistaan takaisin saunaan. Aniharvoin hetkellisesti vesi on lämmennyt 18-20 asteeseen. 

Tänä kesänä asia oli toisin. Viime ja tällä viikolla, eli heinäkuun lopulla, veden lämpö kipusi 22-27 asteeseen. Voi että oli outoa, mutta tietenkin ihanaa. Järvessä voi oikein uida! Tosin minä uin vain ihan rannan tuntumassa. Meilläpäin ei ole ollut lainkaan sinilevää, mikä on ihan järkyttävää, siellä missä sitä on. 

Helle tuntui aluksi läkähdyttävältä. Hikinorot valuivat - minulla hikoilee pää! Keksin laittaa päähän ikivanhan hellehatun, joka auttoi paljon. Vähitellen aloin tottua kuumuuteen. Kaupunkiasunnossa kerrostalossa on juuri nyt lämpöä +30 astetta, vain tuuletin heiluttelee ilmaa. Mutta sama se on muillakin. Enkä valita. Kyllä talvella piisaa kylmää. 

Meillä on onni omistaa mökki, jonne lämmityksen avuksi on laitettu ilmalämpöpumppu. Se myös viilentää taivaallisesti. Viime kesänäkin sitä käytettiin, muttei viilennykseen, vaan lämmitykseen. 

Lämmöstä nauttimista varjostaa vain se, että sen takana lienee ilmastonmuutos. Se on katastrofaalista. Lisäksi helteestä kärsii alkutuotanto, kun ei ole satanutkaan. Ja joissain maailman maissa ei ole satanut vuosiin. Mutta meillä on se, mitä annetaan. Kuka voi, nauttikoon. 😎😅☀️

Naistenlehti ei lihota!

Viime viikkoina lehdissä on kerrottu Hanna Sumarin murheesta hänen vanhetessaan, joku aika sitten vaikeasta vartalosuhteestaan, blogistaan, leipomisestaan, kodista...Samaan aikaan samasta henkilöstä kertoo usea lehti.

En sitä muuten huomaisikaan, jollen kävisi kirjastossa silloin tällöin lukemassa naistenlehtiä. Itselleni ei tule kotiin yhtäkään. Eläkkeelle jäätyäni katsoin tilaamisen olevan turhaa ylellisyyttä.

Kirjasto on kävelymatkan päässä kotoani. Miten mukava onkaan astella sinne hiljaisuuteen kaikessa rauhassa lueskelemaan. Kotona on rauhatonta. Vähän väliä tulee joku keskeytys: koira tahtoo huomiota, siippa keskeyttää, on kahviaika, pitää sitä ja pitää tätä. 

Vaan kun istun kirjastossa, ei kukaan eikä mikään häiritse minua. Minulla on lempilehtiä: Kotilääkäri, Hyvä Terveys, Eeva, Anna, Kauneus ja Terveys. Joskus lukaisen Me Naiset ja ET-lehden. Niinpä huomaa, jos sama julkkis esiintyy useammassa lehdessä. Joskus on vaikea keksiä, miksi tästä ihmisestä kirjoitetaan. Oli murheellista seurata Piritta Hagmanin ponnisteluja omien, neljän-viiden ammatin hankkimiseksi. Kuinka rankkaa.

Toisinaan lehdissä on hienojakin henkilökuvia ihmisistä, joilla on erikoinen elämä tai ura. Ikääntymiseni huomaan siitä, etten enää jaksa tutustua nuorimpien elokuvatähtösten tai mallien rintavakoihin tai viimeisimpään poika-tai tyttökaveriin. Never heard! 

No, pakkokos niitä lehtiä sitten on lukea, jos ei nappaa? Niinpä. Mutta tunnen olevani enemmän kärryillä pintaliitotrendeistä ja kevytkulttuurista. On se välttämätöntä (?), ettei ole ihan pihalla. 

Lehdistä saan infoa kosmetiikasta, johon minulla ei ole varaa. Ja kun joku tuote tuntuisi mahtavalta juuri minulle, olen jo unohtanut sen nimen kirjastosta lähtiessäni. Ja jokaisena vuodenaikana pitäisi hommata uudet meikkivärit. En kehtaa kertoa, miten vanhaa luomiväriä käytän...

Olinpa ihan unohtaa kuninkaalliset! Ilman naistenlehtiä en tietäisi heistä mitään! Suuntaus on, että kuninkaallinen ja porvarisveri sekoittuvat liitto liitolta. Victoria, Harry, Frederik, Haakon, Juan Carlos...

Laihdutusjutut luen aina, kuten myös "syö näin ja näin"-jutut. Sen kaiken kun söisin, niin hohhoh vaan. Ja seuraavalla sivulla onkin herkullisia leivonnaisohjeita. Kunpa joku keksisi kevytpiirakan. 

Kesä keittiössä

Ennen vanhaan lapset laitettiin maalle kesäksi mummolaan, jos vain oli mahdollista. Minäkin olen ollut kesämummolan hoitajana jo 15 vuotta. Työssä ollessani voitiin tietysti pitää kullannuppuja vain omana loma-aikana. 

Lapsenlapsia on ollut vaihteleva määrä kerrallaan, yhdestä kolmeen. Pikkuiset olivat vain muutaman päivän, sittemmin viikon. Mukava puoli asiassa on, että lapset ovat päässeet maalle, lähelle luontoa. Paras juttu on kaikille ollut tietysti uinti ja sauna. Jokainen oppi arvostamaan saunan lämpöä polskuteltuaan kylmässä järvivedessä. 

Veden äärellä piti tietenkin vahtia lapsia koko ajan. Uimataito oli mitä milloinkin, mutta veteen oli kova hinku eikä sieltä olisi heitä tahtonut saada pois millään, vaikka koko lapsi oli ihan sininen kylmästä. 

Virkistystoiminnan lisäksi iso juttu on aina lasten muonitus. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Ruokien valmistus ja keittiön raivaus. Lasten ruokkiminen ei mene ihan niin helposti kuin kahden aikuisen, vaan on pitänyt kokata vähän erilaisia aterioita. Parilla lapsella on terveyssyistä ruokarajoituksia, joten siinä on lisähaastetta mökin keittiöhenkilökunnalle 😀 . 

Niinpä kesämummolan henkilökunta, siippani ja minä, odotamme aina kovasti nukkumaanmenoaikaa. Nyt vietämme parhaillaan taukoa kahden mökkileiriviikon jälkeen. Mitä nyt sattuu olemaan tyttären perheen koira hoidossamme heidän pitkänpuoleisen lomamatkansa ajan. 

Vaikka olenkin iloinen kesäleiriviikkojen ollessa pian ohi, toisaalta iloitsen siitä, että voimme tarjota vaihtelua kesänviettoon näille lapsille ja nykyisille murkuille. Ja hengähdystaukoa heidän vanhemmilleen. Ei ruuanlaittoa, ei pyykinpesua. Ei järjestyksenpitoa.

Teini-iän jälkeen he tuskin enää tulevat mökille meidän luoksemme. Tai saa nähdä. Jospa meillä on ollut niin kivaa, että tulevatkin...! Ainakin lettuja on aina saanut. 

Kalastajan rouva

Me naiset-lehdessä pitää blogia nimimerkki "Kalastajan vaimo". Hän esittelee trendikkäitä vaatteita. Muistan lukeneeni, että hän tutustui norjalaiseen mieheen, joka esitteli itsensä kalastajaksi. Ei se tainnut kuitenkaan olla miehen pääelinkeino. 

Ei minunkaan siippani kalastuksella eläisi edes itse, saati minä. Nuoruudessani sain syödäkseni ruotoisia järvikaloja, ehkä lahnoja, sulkavia ja särkiä, joita naapuruston miehet eivät kai itse huolineet. En voi väittää tulleeni kalan ystäväksi.

Kun hommasimme mökin parisenkymmentä vuotta sitten ison järven rannalta, alkoi kalastuksen opettelu. Kokeiltiin erilaisia konsteja: onki, virveli, katiska, verkko. Saatiin mitä saatiin tai ei saatu. Siipallani ei ollut hajuakaan kalan perkaamisesta, eikä minulla edes sen vertaa. 

Minulle, alistuvalle tohvelille, lankesi perkaaminen. Olihan siipalla pyydykset ja välineet huollettavanaan 😁. Anoppini oli näyttänyt, miten lahna perataan, ja varoitti puhkaisemasta sappirakkoa. Sätkivät kalat pelottivat minua, ja pitkään siippani kalautti ne tajuttomaksi, ennenkuin uskalsin koskea niihin. 

Luimme kirjoja "Kalakaveri" ja "Ukon onkiohjeet", ja niin salat alkoivat aueta. Vuosien mittaan tuli hommattua monenlaisia veitsiä, suomustimia, kalasaksia, puukkoja, piikkejä, fileerausveitsiä ja sitä rataa. Eipä jäisi ainakaan välineistä kiinni. 

Työ tekijäänsä opettaa, ja tämä on totinen tosi. Vuosien ponnistelujen jälkeen osaan perata kalan kuin kalan. Osaan fileeratakin ne aika hienosti. Saamme usein siikaa ja kuhaa - miten hienoa paistaa sellaisia fileitä lautaselle! Semmoinen kala minullekin maistuu, vaikka onhan niissäkin ruotoja. Ahvenesta tykkään myös. 🐟

Varustelutasoni täydensi kalanperkuuessu ja -hanskat. En sotkeennu eikä tarvitse tarttua niljakkaaseen kalaan paljain sormin. Tähän kesään asti kieltäydyin mateen perkaamisesta, sillä se on mielestäni tosi iljettävän näköinen ja se pitää nylkeä. Niinpä päästimme mateet takaisin järveen, kun siippanikaan ei halunnut ryhtyä perkuuseen.

No, tänä kesänä verkkoon on tarttunut, mitäpäs muuta kuin etupäässä mateita. Nöyränä rupesin ajattelemaan, että kalaa se on madekin, ja järvi antaa mitä antaa. Kalahanskoillani varustautuneena kävin mateeseen käsiksi, ja sain nyljettyäkin sen. Made mateelta keksin yhä paremmin, miten se onnistuu. Joten viimeinenkin inhotus on voitettu. 

Onhan madekeitto maukasta, mutta työläs valmistaa, kun aloittaa sopan teon verkkokalastuksesta alkaen. Olen ruikuttanut kalan kovasta hinnasta, mutta kun ottaa huomioon työläät vaiheet ja sen, mitä kokonaisesta kalasta menee hukkaan, on ehkä vähän suopeampi. Ostan silti harvoin kaupasta järvikalaa. Häpeällistä. ☹️ Onnekas olen, kun voin kesäisin nauttia pyyntituoreesta järvikalasta. Ei sekään tosin ilmaista ole, sillä verkkoja on ostettu sadoilla euroilla, ja lisäksi muita tarvikkeita. 

Jussin juhla 🇫🇮

Muistelin haikeana entisten juhannusten sydänalassa kutkuttavaa hurmaa. Juhannuksen odotus ja - vietto oli jotain erityistä! Ennen oli aina lämmintä yötöntä yötä vietettäessä. Jossain oli aina kokko ja jossain oli aina juhannustanssit. Ja haitar niin haekeesti soi.

Tyttösenä etsin luonnonkukkia vaasiin ja päähän kukkaseppeleeksi. Sulhastaikoja en tainnut koskaan tehdä. Koivuja pystytettiin ovenpieliin ja saunaan tehtiin kesän ensimmäinen vasta. 

Veden ääreen on ollut kaipuu aina juhannuksena. Mikä olisikaan romanttisempaa kuin soudella tyynellä järvellä ja kuulostella ympäristön ääniä. Sellaisesta sain nuorena vain haaveksia.

Haikeaa on todeta, että tuo aiempi rintaa puristava hurma on kadonnut vuosien kuluessa. Mökillä on kyllä koivut pystytetty, vasta sidottu ja kukkakimppu koottu edelleen. On pesty sauna ja lattiat. Mutta kaikki tuo tuntuu arkisemmalta kuin joskus ennen. 

Onko ehkä elämältä saatu jo kaikki mitä piti, eikä keskikesän juhlalta ole enää odotettavaa? Viime vuosina on muisteltu säätä: kuinka kylmää oli, paljonko satoi, kuinka paljon oli hyttysiä? 

Kokon sijaan ollaan viime vuosina tuijoteltu televison ruutua sisällä lämpimässä, hyttysten ulottumattomissa ja katseltu järvelle ikkunasta. Tunnelma puuttuu, mutta muuten on mukavaa. Pilvisellä säällä ei juuri tiedä, vieläkö se keskiyön aurinko paistaa ☀️. Joku vuosi sitten vastarannalla oli musikantteja juhannusvieraana. Viulu soi ja laulu raikui! Toppatakkiin kääriytyneenä nautin musiikista omalla rannallani. 

Kaipa on niin, että vanha on jo juhannukset nähnyt. Nuorempien vuoksi toivoisin jussin juhlaan lämpöä yöttömän yön juhlan viettoon. Saisi fiilistellä jossain veden äärellä ja nauttia kauniista kesäisestä luonnosta. 

Ilon ja ikävän viikko

Viime viikkoon mahtui sekä iloa että surua. Alkuviikosta vietettiin sukulaiseni iloista merkkipäivää. Juhla alkoi jo päivällä leppoisalla kävelyretkellä. Ojennettiin lahjoja pienten puheiden kera ja nautittiin kuohuvaa. Illaksi sitten vaihdettiin ylle juhlatamineet ja siirryttiin illalliselle maalaisravintolaan. Syötiin pitkään nautiskellen ja nostettiin maljoja päivänsankarin kunniaksi. 

Juhlapaikka oli kaukana ja viivyin reissussa muutaman päivän. Oli epätavallista ja hyvin mieluisaa seurustella päivänsankarin, hänen perheensä ja muiden vieraiden kanssa noinkin pitkään. 

Kotiin palattuani piti alkaa valmistautua surujuhlaan. Iäkäs omaiseni oli muutama viikko aikaisemmin kuollut yöllä, ehkä nukkuessaan. Olisi ainakin mukava ajatella niin, että hän nukkui pois, kuten tavataan sanoa. Omaisellani oli jo ollut sairauskohtauksia, joista viimeisestä hän

ei enää selvinnyt. Voi kai sanoa, että hyvä näin. Viimeinen päivä tulee meille jokaiselle aikanaan, joskus yllättäen, joskus varoitellen etukäteen. 

Siunaustilaisuus oli kaunis. Hyvin iäkkään henkilön kuolemaa ei enää surra välttämättä epätoivoisesti itkien. Itse tunsin haikeutta, kun hyvä ihminen oli nyt poissa. Olisin voinut tavata häntä useammin kuin olin tehnyt. Tai sanoa tai kysyä asioita. 

Muistotilaisuudessa muisteltiin edesmennyttä ja hänen vaiheitaan. Kuulin tapahtumia, joista en ollut tiennyt. Oikeastaan tutustuin häneen paremmin vasta puheita kuunnellessani. 

Näiden juhlien jälkeen olen ajatellut paljon kumpaakin henkilöä, sekä nuorempaa pyöreitä vuosia täyttänyttä perheenjäsentäni että vanhana kuollutta ihmistä. Tapahtumat ovat nostaneet mieleen yksittäisiä tapahtumia menneiltä ajoilta. Olen iloinen, että syntymäpäiväänsä viettänyt sai kuulla juhlapuheissa itsestään hyviä ja mukavia asioita, kun hän oli itse niitä kuulemassa. Hautajaisissa kiitoksia kuulee, mutta vainaja ei enää niistä pääse iloitsemaan. 

Pieni(n) pudottaja!

Olen ollut Keventäjien jäsen nyt 4 kuukautta ja yhden viikon. Elättelin alkuun toivoa puolen kilon viikkopudotuksesta, jolloin olisin nyt kahdeksan kiloa keveämpi. Se olisikin riittänyt minulle oikein hyvin. 

Ikävä kyllä näin ei käynyt, ei sinne päinkään. Sain alkuun 1500 kcal:n kalorirajoituksen. Se määräytyy omien taustatietojen, painotavoitteen ja tavoiteajan perusteella. Parin ensimmäisen viikon aikana paino laskikin vähän, kunnes pysähtyi kolmeksi viikoksi. Korjasin syömisteni laatua ja kalorimäärääkin ohjelma pudotti. Ja kannusti joka viikko: älä lannistu, jatka sitkeästi. 

Vaan kyllä lannistumisen tunne on 0-viikoilla ihan lähellä. Pidin kuuliaisesti ruokapäivää ja sen avulla olikin helppo pysyä ruodussa. Ohjelma on siitä mukava, että se piirtää painonpudotuskäyrää. Kun nyt katselen omaani, siinä näkyy laskuja, pieniä tasanteita, 4 nousua. Mutta kokonaisuutena se on laskeva. Painondeksikäyrä näyttää samanlaiselta. Alas on menty, muttei vielä tavoitteessa. Vyötäröltä on lähtenyt 5 senttiä, ja se onkin paras tulokseni. Keskimäärin painonpudotus on ollut 260 g viikossa!!! Mitäs siitä sanot? Hurjaa, he he!

Joitakin viikkoja kalorirajani on ollut 1200 kcal, mikä on Keventäjien alaraja. Saisin nostaa sitä, jos pienentäisin painotavoitetta tai pidentäisin tavoiteaikaa. En ole kuitenkaan tehnyt näin, sillä kalorimäärä on riittänyt hyvin.   Kertaakaan ei ole ollut nälkä eikä vilu. Seuraava ateria on aina kolmen tunnin päässä. Jos söisin makeita leivonnaisia, pitäisi tinkiä ruuasta, mutta en ole juurikaan kaivannut niitä. Rasvaton vaniljajugurtti, rahka ja marjat tyydyttävät makeannälän. Ja noin alhainen kalorimäärä sietää äitienpäivä- ja synttärikakun palaset. 🍰.

Jos itselläsi on ylipainoa kymmeniä kiloja, voit hymähdellä minun muutaman kilon (7 kg) tavoitteelleni. Helppohan tuo on! Eikä oikeastaan edes tarvitsisi! Mutta kun. Mutta kun minä olen kovin lyhyt ihminen, vain 156 cm. Kun ylikilot asettuvat lyhyeen varteeni, ne sekä näkyvät että tuntuvat, iso maha eturintamassa. Kerroinkin jo aiemmin, etteivät toppahousuni mahtuneet päälle. Ja tiukkaa teki muidenkin vaatteiden kanssa. 

Piti valita, laihdutanko, vai lähdenkö ostamaan suurempia uusia vaatteita. Vaaka kallistui laihdutuksen puolelle. Kehtaan sanoa, että ulkonäkö oli tärkein syy, mutta myös hitusen yläkanttiin pyrkivä verensokeri on toinen tekijä. Lisäksi minulle ilmestyi refluksioireita, joita iso maha vain pahentaa. 

Mutta! Nyt juuri tällä viikolla painoni on laskenut oudon paljon. 😲. Kokonainen kilo viikossa! Ihan käsittämätöntä! Voin hyvin, ei mahatautia, ei treeniä, ei paastoa, ei mitään muutosta normaaliin rytmiini. Olisikohan rääkätty ja perin pohdin sekoitettu aineenvaihduntani viimeinkin herännyt uuteen ravitsemukseeni??? Lopussa kiitos seisoo?Patrck Borg on vakuuttanut, että lopulta kilot lähtevät kolisten.  Milloin on "lopulta"? 

Ehkä vaakaani on tullut vika. Tai ensi viikolla on tullut kilo lisää ☹️. Niin tai näin, epäilen, että minusta tulee Keventäjien ainaisjäsen. Oppisinkohan lastaamaan lautaseni joskus ilman vaakaa? 

Bikiniostoksilla!

Olisipa makeaa kertoa, että bikinitarpeen syy olisi sitkeän laihduttamisen tuloksena saavutettu sutjakka vartalo! Painoni on kyllä laskenut hi-taas-ti, mutta silminnähtävää tulosta on vaikea havaita. Housunvyötärö ei kiristä kuitenkaan enää kovin paljoa. Rintaliivit istuvat kenties hitusen paremmin. Eli vielä ei ole huolta roikkuvasta nahasta!

Lähdin siis uikkarikierrokselle. Suunnittelin ensin ostavani peittävän uimatopin ja housut. Ihan ensimmäinen sovitus tuotti kuitenkin valtavan pettymyksen. Oikeankokoiset kovitetut kupit saivat minut näyttämään Seiska-lehden povipommilta 😫. Vaihoehtoina oli yläosia, joissa oli rintavaon paljaaksi jättävä malli, toppauksin tietysti. Push-up. Oma rintavakoni on kuitenkin parempi piilottaa. 

Lannistuin kokemuksesta niin, että monta liikettä kierrettyäni sovitin enää vain yhtä mallia. Vähän parempi, muttei hyvä. Siipi maassa nousin bussiin ja palasi lopen uupuneena kotiin. 

Myönnän, että minulla oli hiukan myönteisempi kuva vartalostani kuin mikä näkyi sovituskopin peilistä. Onhan se kuitenkin hyvä olla tietoinen totuudesta. 😭. 

Seuraavana päivänä pyöräilin halpamarkettiin ostamaan siemeniä mökin kasvimaata varten. Vilkaisin samalla uikkareita, ja kas! Sieltähän löytyi rintavaon peittävä bikiniyläosa. Eikä ollut puolipallon kokoisia kupinkovikkeitakaan! Teenkin tästä johtopäätöksen, että tavistätien ostopaikka on halpamarket, ja timmimpien naisten paikkoja ovat fiinimmät liikkeet. 

No miksi ihmeessä piti saada juuri bikinit? Syy on käytännöllinen. Ne ovat helpot pukea, kun menen mökillä saunasta uimaan. Alastikin uin, mutta joskus naapurustossa on väkeä, enkä kehtaa silloin. Toinen syy on se, että vanhat ja virttyneet ja hyvän malliset biksuni varastettiin uimahallissa. Unohdin ne sinne, ja olivat kelvanneet pitkäkyntiselle. Ehkä varkaallakin oli sama sopivuusongelma kuin minulla! 👙

Äidille kakku!?

Äitienpäivän lähestyessä lehdet pullistelevat ehdotuksia äideille sopivista lahjoista. Ruokapalstoilla on hurmaavia kakkureseptejä. 

Kakkua minäkin olen toivonut aina. Noloa, mutten muista, millaisia leivonnaisia lapset aikoinaan väsäsivät. Vai väsäsivätkö? Siippani ei ainakaan eläissään ole leiponut yhtään mitään. 

Epäilenkin, että olen leiponut kakkuni itse, enimmäkseen. On voitu joskus ostaakin valmis kakku. 🎂 Niiden maku on minusta kuitenkin, hmm, vaatimaton. Vuosia minua vaivasi se, että mielestäni minulle olisi pitänyt jonkun leipoa kakku, mutta eipä näin ole tapahtunut. 

Äitienpäivän viettokin on muuttanut muotoaan moneen kertaan. Kun lapset lähtivät, tultiin lapsuudenkotiin jos tultiin. Sitten kun heillä oli omia lapsia, ajattelin että he saisivat juhlia äitienpäivää omassa rauhassaan. 

Voitelua

Niin vain ikäihminen kuivuu! En ollut ajatellut asiaa enempää, kunnes aloin yhdistellä omia kuivuudesta kärsiviä alueitani. (Jätän käsittelemättä intiimialueen limakalvot, joissa olisikin paljon ihmettelemistä.)

Hankkiessani uudet silmälasit, josta viime jutussani kerroin, valitin samalla optikolle toisen silmäni kyynelehtimisestä ulkona. Kuivuutta, sanoi optikko, eikö kuulostakin hassulta? Vuotava silmä on pintakuiva ja kyynelneste yrittää kompensoida asiaa. No, ostin sitten vesitippoja. Niitä tiputtelen muutaman kerran pitkin päivää. Kyynelehtiminen onkin vähentynyt, jos olen muistanut tiputtaa vesitipat silmiin ennen uloslähtöä. Tipan tähtäämisen olen vähitellen oppinut. Aluksi vesi valui poskille. 

Tässä ei ollut vielä kaikki. Korvakäytävätkin ovat kuivuneet, eikä värekarvojen vaikkupoistosysteemi toimi.  Jo vuosien ajan olen joko huuhdellut korvakäytäväni itse, tai joskus olen päätynyt terveyskeskukseen. Tähänkin on olemassa ennaltaehkäisevä kotikonsti, Remo-vax-suihke. Sitä pitäisi muistaa suihkautella korviin säännöllisesti. Kunpa vain muistaisi!

Tarina jatkuu. Päässä on monta aukkoa. Yksi niistä on nenä, kaksi sierainta ja siitä sisäänpäin menevät nenäkäytävät. Kärsin koko talven tukkoisesta nenästä. Yritin jos jotakin itsehoitokonstia ilman tuloksia. Lopulta tuskastuneena hankkiuduin lääkäriin. Syykin selvisi, korvalääkärin asiantuntemuksella. Epätyypillinen refluksi-ilmiö oli aiheuttanut nenäkäytävien paisumista/ärsytystä/tai jotain. Maha-ruokatorvi-nenäkäytävät-tunneli. Yleensä tunnelin liikennöinti tapahtuu ylhäältä alas, mutta näköjään niin voi tapahtua toisinkin päin. Ja tästä koituu ongelmia. Sain lääkekuurin sekä mahaa että nenää varten. Ja monen kuukauden päästä vaivat olivat lähes hävinneet. Ihanaa.

Nenäni aihettaa kyllä edelleenkin huolta. Paitsi että se on valunut koko talven ulkona (vasomotorinen nuha - niisk niisk), limakalvot kenkkuilevat jatkuvasti. Ostin apteekista taas itsehoitosuihketta, A-vitamiini-jotain, ja suihkuttelen sitä nenukkaani aamuin illoin. Ja kyllä se tuntuu helpottavan. 

On vielä yksi pään aukko jäljellä: suu. Nenän tukkoisuus teki sen, että rupesin nukkumaan suu auki. Mikä kauhea tunne, kun herää yöllä suu rutikuivana. Juominenkaan ei heti helpota sitä. Päivisinkin tuntuu siltä ettei suu ole ihan entisellään. Voitelua en tähän ole keksinyt. Puhuin kuitenkin asiasta hammaslääkärille, joka suositteli xylitol-hammastahnaa hampaiden suojelemiseksi, kun sylki ei yöllä niitä suojaa. Ilokseni keksin vielä imeskellä xylitol-pastilleja, nami!

Voi että ikäihminen kuivuu tällä tavoin! Ei riitä, että rypistyy päältä päin, vaan entiset kosteikotkin kuivuvat! Silmät, korvat, nenä, suu...Kylppärissä menee aikaa, kun nämä kaikki suihkeet ja tipat hoitelee. ☹️

Uudet silmälasit

Entinen työkaverini vannoi, ettei enää koskaan osta silmälaseja Suomesta. Hänen koiransa oli pureskellut lähes tuhat euroa maksaneet silmälasit. Kun varaa ei ollut samanlaiseen investointiin, hän hommasi ne Tallinnasta. Ne olivat oikein pukevat ja hyvin paljon halvemmat kuin ne koiran syömät. 

Omat viimeksi hankkimani silmälasit taisivat maksaa 600-700 euroa. Olin silloin töissä ja paremmissa varoissa kuin nyt. Näkö niillä ei enää ollut hyvä ja kypsyttelin uusien lasien hankintaa jonkin aikaa. 

Tallinnaan! Se oli ykkössuunnitelma. Tutkin netistä sikäläisten optikkoliikkeiden tarjontaa. Sitten selvitin laivojen aikatauluja ja hintoja. Sitten piti vielä tutkia, miten satamaan pääsee Sisä-Suomesta. Olin väliin ihan pyörryksissä vaihtoehtojen runsaudessa. 

Yhden päivän reissu veisi aikaa parikymmentä tuntia. Mutta aikaahan eläkeläisellä on. Minulla oli ristiriitaisia tunteita: kannattaako tuommoiseen revohkaan ryhtyä vähän halvemman hinnan takia? Ja matkalla tärvääntyy aina ylimääräistä rahaa, pitää syödä ja ostaa pari pönttöä viiniä. Mutta jos sittenkin? Jospa saisin halvemmalla hinnalla parempaa laatua? 

Matkasuunnitelma alkoi romuttua jo ensimmäisestä askeleesta. Menin näöntarkastukseen lähellä olevaan optikkoliikkeeseen, jossa maksoin siitä 25 euroa. (Tallinnassa, kuten optikkoliikkeissä usein, näöntarkastus on maksuton, jos tulee lasikaupat). Sain vahvistuksen heikentyneestä näöstä ja hyvän infon linsseistä. (Liian kalliita minulle!). 

Päätöksen vielä horjuessa lähdin tekemään kenttätutkimusta läheiseen kaupunkiin. JOS löytäisin sopuhintaiset linssit ja nätit pokat, ostaisin ne kuitenkin täältä. Tämä oli toinen väärä askel.

Kolmannen virheen tein, kun rupesin ensin  kehyksiä sovittelemaan. Tyhmä, tyhmä, tyhmä! Kehyksethän hintoineen näin kaupan seinällä, mutta linssejä piti kysellä. Vain Nissenillä hinnat olivat  esillä, muualla ei. Ja yleensä linssit olivat törkeän hintaisia, paitsi halvimmat, joita ei haluttu myydä ollenkaan. 

Kun sitten löysin mieleiseni kehykset - eivät tietenkään ihan halvimmasta hintaluokasta - ryhdyin linssejä kyselemään. Se oli sitten menoa. Tallinnan-suunnitelmat haihtuivat mielestäni kuin tuhka tuuleen. Tein kaupat. 👓. 

Kotiin mennessä sitten ihmettelin, miten se näin meni. Minunhan piti HARKITA!

Silmälaseihin olin kyllä tyytyväinen, kun ne tulivat, mutta suunnitelmani romuttuminen kirveli. Miksen tehnyt niinkuin aioin? Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen kääntänyt takkini vakaista aikeista huolimatta. Nyt en tiedä, millaiset lasit ja millä hinnalla olisin ne saanut. Pönttöviinit ainakin jäivät ostamatta - terveyshyöty edes. 😫

Hankkisiko korsetin?

Selailin päivänä muutamana netissä jumppa-asuja. Hankinta ei nyt juuri ole ajankohtainen, sillä vyötärönmitta ei ole vielä kovin paljoa pienentynyt. Keventäjissä vyötärö mitataan kerran kuussa. Olisi houkuttavaa kiristää mittanauhaa hiukkasen... Minua on aina ihmetyttänyt, minne vyötärö katoaa vuosien mittaan. Lihominen on tietenkin yksi suuri syy, mutta leventäisikö lapsen saanti myös?

Ajauduin sivustolle nimellä Biancaneve. Suomalainen yritys valmistaa korkeatasoisia (hinnasta päätellen) sisätreenivaatteita. Kiira Korvelle on oikein nimikkomallisto. Yllätys oli, että yritys valmistaa myös korsetteja! Tämä olikin uutta! Totta kai tiedän aluasukorsetit, ja itselläkin on ollut sellainen, mutta nämä korsetit palvelevat ihan muuta tarkoitusta!

Muotoilevista alusvaatteista minulla on sen verran käyttökokemusta, että vain viimeisessä hädässä! Sovitin innoissani, kokeeksi, korkeavyötäroisiä alushousujani, joita olen säilyttänyt kaiken varalle. Vyötärö kyllä supistui, mutta läskit nousivat isolle rullalle rintaliivien alapuolelle 😫. 

Mutta palataanpa korsetteihin! Sivustolla kerrotaan, että korsetin säännöllinen käyttö muokkaa vyötärörasvoja siirtymään jonnekin muualle, ja tuloksena on hoikka uuma. (Korsetti on korkea, joten ehkeivät läskit rullautuisikaan niin pahasti). Tämä on liian hyvää ollakseen totta - vai onko? Sivustolla kerrotaan myös, että fitness-urhelijat käyttävät korsetteja vartalonmuokkaukseen. 

Tieto kiihdytti minua kovasti. Minulta hupenee laihtuessa mahanröllykkä ihan viimeiseksi, jos ollenkaan. Nyt näin vanhana siis tuskin ollenkaan. Entäs jos hankkisin korsetin? Ne näyttivät kuvissa oikein mukavilta.

Mutta. Niiden on varmaan tarkoitus olla tiukkoja, ja saisinkohan nivelrikkoisilla sormillani hakaset kiinni? Ja korsetti pitää pestä joka käytön jälkeen, siis joka päivä. Ehkä tuloksen saamiseksi sitä pitäisi käyttää yölläkin? Oikeastaan pitäisi olla kaksi korsettia. Toisaalta, noin 70 euroa yhdestä korsetista ei olisi suuri sijoitus, jos sillä saisi vyötärön takaisin ilman rasvaimua tai kirurgin veistä. Tuo summa hupenee helposti taivaan tuuliin. Yritys hehkuttaa, että korsetti helpottaa selkäkipuja ja antaa hyvän ryhdin. Niin että sen käyttö ei olisikaan pelkkää turhamaisuutta. 😀

Surffailin netissä ja muitakin korsettimerkkejä löytyi. Myös seksikkäitä iltojen iloksi 😏. Eihän korsetti itse asiassa uusi keksintö ole, on vaan jäänyt pois käytöstä. Kaikissa historiallisissa filmeissä mademoisellet ja madamet on vyötetty korsetteihin, joita kamarineidit kiskoivat kireälle. Hoikkuus oli taattu, sillä ei korsetti yllä varmaan voinut syödä juuri mitään. Sukkahousujen aikakausi päästi sitten kuristetut vartalot valloilleen. 

Olen ihmetellyt sitä, miten prinsessat ja filmitähdet esiintyvät 1-2 kuukautta synnytyksen jälkeen hoikkina kuin pajunvitsat? Minä käytin äitiysvaatteita ainakin puoli vuotta. Filmitähdillä kuulemma voi olla salaisina aseinaan tekovatsa ja sijaissynnyttäjä. Mutta ei kai prinsessoilla sentään? Mutta luulenkin nyt, että heillä voi olla korsetti! 

Harkitsen vakavasti vyötärökorsetin hankintaa. Kesällä sen käyttö kyllä hieman arveluttaa. Hikoiluttaakohan se? Ehkä vasta syksyllä? 

Laihduttajan viikko on pitkä

Vietetään pääsiäisen viimeistä päivää. On saatu auringonpaistetta ja nautittu pääsiäisruuista. Minun pitopöytäni on kutistunut vuosien mittaan aina vain. Tänä vuonna en edes laittanut lammasta, kun se ei ole suurta herkkuani, enkä pashaa, joka on. 🥚. Muniakaan värjännyt. 

Herkuttelu sujui maltilla. Nyt syynä ei kuitenkaan ollut luonteenlujuuteni, vaan Nettilaihdutusohjelma. Syksyllä kirjoitin innostuneeni fiftauksesta, ja uskoin lujasti sen avulla hoikistuvani helposti. Puolen vuoden saldo oli -700 g. Olihan se aika vähän. Vuodessa se tekisi 1400 g ja 10 vuodessa 14 kg. Opin kyllä tänä aikana aikaisempaa enemmän kasvisten ujuttamista ruokiin sekä papujen käyttöä. 

Entäs mitä seuraavaksi? Omatoiminen laihtuminen ei onnistunut, ei sitten millään. Entisiin kidutuskuureihin en halunnut palata. Enkä pysyä ylipainoisena, saati lihoa lisää. Viimeinen niitti oli, kun pakkasten tultua otin esiin pari talvea sitten hankkimani erittäin kalliit ja erittäin hyvät toppahousut. Koin suunnatonta epätoivoa havaitessani, että vyötärölle olisi tarvittu 10 sentin pituinen jatkokappale. 🐷. Voi minua syöttöporsasta! 

Lainasin siippani henkselit ja selvisin pakkasilla. Googlasin ja googlasin laihdutussivuilla ja sain tietoa, jonka tiesin jo ennestään. Ja löysin (viimeisen) oljenkorren. 

Rekisteröidyin "Keventäjät"- nettilaihdutusohjelmaan. Ohjelman takana on maan eturivin ravinto- ja laihdutusasiantuntijoita. 

Olen ollut nyt jäsenenä 2 kk. Painoa on 2,6 kg vähemmän. Ei vielä ihan päätä huimaa, eihän? Kilojen putoamisesta johtuvaa kolinaa en ole kuullut. Eikä saavutus näy eikä juuri tunnukaan. Mutta eipä ole ollut vilu eikä nälkäkään. Ohjelman pointti on ruokapäiväkirja. Mittaan ja punnitsen kaikki - ihan kaikki - syömiseni ja juomiseni ja vien päiväkirjaan. Ohjelma sinkauttaa saman tien analyysin, miten paljon on mennyt massuun proteiineja, hiilareita, rasvaa ja alkoholia. Ohjelma on laskenut minulle tavoitteeni mukaisen päivittäisen kalorirajan, jota ei saa ylittää ja jota ei saa alittaakaan. 

Mittaaminen sujuu minulta lukuisten dieettien ansiosta. Käytännössä syön samantapaista ruokaa kuin tähänkin asti. Reilunlainen rasvan ja kerman lorottaminen on muuttunut lusikalla mittaamiseksi. Ohjelmassa on reseptipankki, josta olen löytänyt ohjeet suosikkikeittoihini ja vuokaruokiin. Kun otan soppaa 250 g, ohjelma tietää sen kalorit ja muut. Omia reseptejäkin voi sinne tallentaa. Tietokannassa on valtavasti eri ruokia ja ruoka-aineita, eli jonkun sinne päin- ruuankin sieltä voi löytää ja merkata sitten päiväkirjaan. 

 

No ja mikä siinä sitten laihduttaa? No se kaloriraja tietysti. Mutta se ei ollutkaan minulle koko juttu. Painoni laski ensin hissukseen viisi viikkoa, sitten pysähtyi ja sitten alkoi nousta. Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja luin ohjelman artikkelikokoelmaa. Jumitus kuuluu asiaan, sanottiin. Mutta jossain mättää, mietin. Viimein oivalsin, mitä olin muuttanut syömisiini, kalorirajoissa tietenkin: hedelmäsalaatin. Joka ilta kulhollinen tai pari. Hedelmät ovat herkullisia eikä niissä ole paljonkaan kaloreita. Mutta hiilihydraatteja niissä on, paljon. 

Entisenä karppaajana ymmärsin, että runsaat hiilarit eivät vaan yksinkertaisesti sovi aineenvaihdunnalleni. Ne muuntuvat minussa läskiksi. Keskeytin heti hedelmäsalaatin syönnin ja vähensin leipää, josta olin onnellisena nauttinut monta viikkoa. Ohjelman pylväistä katson, ettei hiilaripylväs kasva liikaa. 

Paino alkoi saman tien pudota. Keljuttaa kuitenkin, miten voin kuvitellakaan, että minä voisin syödä surutta hiilareita, vaikka kalorirajat eivät ylittyisikään. Karppivuosinani olin kauneimmillani, mutta onhan dieetissä rajoituksensa. Kai minä niihin väsähdin - ja pääsin lihomisen alkuun. Karppaukseen erona omalla kohdallani huolehdin siitä, että pidän huonot rasvat minimissä ja korvaan ne hyvillä, sillä rasvaakin tarvitaan. 

Maanantai on punnituspäivä. Ja jokainen viikko on pitkä. Hoikempi minä näyttäytyy kai joskus kesän kynnyksellä, toivon. 

Eikö mikään riitä?

Muutama päivä sitten Puoli seitsemän- ohjelmassa aiheena oli riittämättömyys. En jäänyt seuraamaan ohjelmaa, mutta aihe jäi mieleen pyörimään. Taitaa olla monelle naiselle tuttu elämänkumppani?

En ole hyvä kokki, mutta pitäisi pystyä parempaan. Naistenlehdissä esitellyt julkkisten illalliskutsut ja koko perheen sunnuntailounaat saavat minut kysymään, miten he tuohon pystyvät ja miksen minä pysty? Naureskelen itsekin joskus taitojani, mutta oikeasti sisälläni on paha mieli. 

Koko työurani ajan minusta tuntui, etten ole kyllin hyvä. Olisi pitänyt olla parempi, nopeampi, välkympi, hoksaavampi ja siis kaikin puolin erinomaisempi. Kouluttauduin aina vain lisää. Itsekin joskus ihmettelin, mikä voima minua oikein ajaa aina vain eteen- ja ylöspäinkin? Ei se kunnianhimoa ollut, minulla ei sellaista ole. Eikä kilpailuviettiä. 

Uskoin, että haluan ammatillisesti mennä eteenpäin. Ja meninkin. Tänä päivänä arvelen, että minua ajoi riittämättömyyden tunne. En ollut mielestäni riittävän hyvä koskaan siinä, missä silloin olin. Eikun vaan taas opiskelemaan. 

Saattoi olla, että että omaa riittämättömyyden tunnetta ruokittiin ulkoakin päin. Aviopuolisoni sattui kasvamaan ihmiseksi, joka mieluummin moittii kuin kehuu, lannistaa mieluummin kuin kannattelee. 

Tunsin, etten ollut itsessäni kyllin arvokas, joten minun piti kaikin tavoin lisätä arvoani. 

Jäätyäni eläkkeelle tunsin helpotusta. Ainakin työelämän kilpajuoksu oli ohi. Eläkkeelle olin kyllin hyvä 😀. Ei tarvinnut enää yrittää opiskella mitään, paitsi jos itseä kiinnostaisi. Olen saanut koottua itselleni vahvuutta olla juuri niin hyvä tai huono, kuin olen. 

Pääsiäisateria saa kelvata, oli siinä sitten mitä ja millaista vaan. Olisin mielelläni kauniimpi, hoikempi ja hurmaavampi, mutta kun en ole, täytyy olla itselle armollinen ja korjata puutetta huulipunalla (se muuten kirkastaa ilmeen). 💄

Tarkka-Martta

Niukka nuoruusaika ei tarjonnut mahdollisuuksia tuhlailevaisuuteen. Aikuisuuden alkuvuodet olivat niinikään rahan kanssa kitkuttelua - kenelläpä ei olisi?

Luulisi, että sitä olisi oppinut pitämään pennosista kiinni. Tunnustan, että niin ei käynyt, ei ollenkaan! Kun palkoilla alkoi elää hiukan väljemmin, tämä tyttö rupesi ostelemaan! Tuhlaamista en myönnä, mutta oli niin tavattoman paljon tarpeellista, mitä piti saada. Sellaista, mitä muillakin oli. Kodinkoneita, astioita, huonekaluja, vaatteita. 

Eläkkeelle jäädessä tavaraa olikin paljon. Onneksi, sillä rahaa ei ollutkaan enää niin paljon. Mutta minustapa kehittyi Tarkka-Martta. Sinulle, rakas lukijani, on varmaan moni säästökohde tuttu! Äitini opetti, että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot- niin pärjää! 

Vaatepuoli on helppo säästökohde, kun sitä on kaapeissa. Montaa uutta en olekaan ostanut eläkevuosinani. Saattaa olla, että aikaa myöten niissä alkaa näkyä aika... Korjaan niitä myös, jos jostain repsottaa. Käytän tukisukkahousuja, koska ne kestävät pitkään. Kosmetiikka on riittoisaa, enkä enää osta huippumerkkejä. Huh, 70 euroa  purkista! Huulipunan käytän hylsyn pohjaan asti huulipunasiveltimellä. 

Hiukset pitää leikkauttaa aika ajoin, mutta kun, taivaan kiitos, en tarvitse permanenttia enkä väriä, säännöllisyydessä voi joustaa (venyttää väliä). 

Huvituksiin rahaa ei paljon kulu. Otan kaiken irti televisiosta. Läheiseni ovat antaneet minulle lahjoiksi Lippu.fi:n lahjakortteja, mikä on loistavaa. Niillä pääsen konsertteihin ja teatteriin. Sitä paitsi todella monessa kohteessa saa eläkeläisalennuksia. 

Ruokaostokset ovat säästäjän huippuhetkiä. On trendikästä olla syömättä punaista lihaa, ja hinnan huomioiden kieltäytyminen on helppoa. Kala on törkeän kallista, mutta joskus lohta saa punaisella lapulla varustettuna, ja silloin ostan sitä vähän jemmaankin. Hamstraaminen on ruma sana, mutta jotain siihen suuntaan teen. Muutenkin poimin kärryyn mielelläni viimeisen myyntipäivän tuotteita, onhan minulla pakastin, jos ei tule tehdyksi ruuaksi saman tien. Eineksiä en osta, valmistan kaiken ruuan itse. 

Himosienestäjänä ja -marjastajana pakastimessa on, mistä ottaa. Ja ovat kotimaista luomua kaiken lisäksi. Parasta kahvileipää on mustikkatorttu! 😀

Vettä säästän myös. En lorota hanasta turhaan, sillä senhän saa kiinni, kun vaahdottaa itseään tai jynssää astiaa. Pesu- ja tiskikone täyteen ennen napin painamista. 

Ja mihin sitten käytän säästetyt eurot? Koiran kuluista on paha säästää. Rokotukset, ruoka, välineet, sairaustapaukset...Kansalaisopiston kurssit eivät toki ole kalliita, joten niihin voin satsata. Hyvät ulkovaatteet maksavat maltaita, mutta myös kestävät. Ja tämä ilmasto kun on mitä on. Ja sitten matkustelen. Nekin ovat nykyään omatoimimatkoja, jolloin pääsee vähän vähemmällä rahalla. Tosin täytyy nähdä paljon vaivaa itse. 

Joskus tulee mieleen, että voidakseen säästää, täytyy olla aika rikas. 

Autuas venyttely

Hurahdin viidenkympin korvilla - vai olisiko ollut jo aiemmin - venyttelyyn. Silloin varmaan kohistiin strechingistä. Method Putkisto oli kuuminta hottia. Kuvissa oli pitkäjäsenisiä, solakoita kaunottaria. Aah! Ymmärsin kyllä, ettei minusta lyhyestä ja tanakasta voi mitenkään venyttää nykyistä pitempää, mutta jos figuurista vaikka tulisi linjakkaampi. 

Putkisto-kursseja ei ollut lähistöllä tarjolla, joten turvauduin kirjastoon. Oppaiden avulla sitten vain treenaamaan! Vakuutuin ihan heti ensi minuuteilla venyttelyn välttämättömyydestä. Mitä paikkaa tahansa yritinkin venyttää, ihan kuulin, miten lihakseni ja jänteeni kiljuivat. 😫. Ja minäkin. Voi että sattui!

Huolestuin, repeääkö jokin, mutta kun kipuraja tuli vastaan, hellitin. Joitain venytyksiä siedin tehdä vain pari sekuntia kerrallaan. No, aikaa myöten kehitystä tapahtuikin. Peilissä ei kuitenkaan näkynyt mitään muutosta. Hissukseen venyttely alkoi tuntua jopa mukavalta. Nyt jälkiviisaana ymmärrän, että olisi pitänyt hakeutua ohjattuun venyttelyyn, mutta joko sellaisia ei ollut tai en osannut etsiä niitä. Sen huomasin, että oppaat olivat monenmoisia. Pitää löytää itselle sopiva.

Venyttelen aina kuntosaliharjoittelun jälkeen, mutten tahdo malttaa viittätoista minuuttia pidempään. Mukamas on kiire. Kun kävin joogassa (vanhus- ei kun ikääntyneiden ryhmässä), siinä venyttely on kaikkein nautinnollisinta. Jossain kehonhuolto (mikä nimi!) -ryhmässä venyttely oli minulle melkeinpä liian rankkaa, vaikka se olikin tarkoitettu vanhemmalle väelle. 

Pilateskurssejakin on tullut käytyä. Mahtavaa treeniä, kun löytää ikäiselleen sopivan. Ensi syksynä istun taatusti varttia ennen ilmoittautumisen alkua tietsikan ääressä, että pääsisin johonkin ryhmään. Ja tarkistan kelloni. 

Vaan kun olen saanut oppia, osaa sitä (nykyään) venytellä ominkin päin. Toisinaan levitän joogamaton lattialle, toisinaan teen viisi-kuusi lyhennettyä aurinkotervehdystä. 

Huolimatta nivelrikosta, taivun aika mukavasti. Saan vaivatta kämmenet lattiaan, varpaankynnet leikattua ja sukat jalkaan seisaallaan. Tasapainossa olisi parantamisen varaa: otan helposti tukea. 

Juttelin kerran ystäväni kanssa vanhenemisesta. Hän kertoi, ettei yritä taistella sitä vastaan. Minä taistelen, sanoin. Nätimmäksi en tästä tule, mutta toimintakykyä pidän yllä kynsin hampain. Jos se vaikka toisi hehkua uloskinpäin? 

Tää ystävyys ei raukene?

Seitsemänkympin tienoilla on pulpahtanut esiin joitakin viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneita merkittäviä asioita. Ensiksi pari vuotta sitten tuli yhteydenotto ylioppilaaksi tulon 50-vuotisjuhlaan. Jotkut jaksoivat ja halusivat kutsua kokoon silloiset luokkatoverit, hatunnosto heille! Totta kai osallistuin! Meitä oli ehkä noin puolet koolla. 

Nolo sanoa, että en ihan heti tunnistanut enkä muistanut jokaista. Muistini on huono, ja olihan 50 vuotta muuttanut meistä jokaista. Muutamaa läheisempää luokkatoveriani kaipailin: eivät olleet paikalla. 

Kahvilla esittäydyttiin, ja joillakin oli takanaan komea ura ja menestystä. Mitäpä sitä silloin tiesi tulevista? Joku tyttö oli kehittynyt tyylikkääksi maailmannaiseksi. Monikaan ei ollut jäänyt asumaan kotikulmilleen, oli asetuttu eri puolille Suomea. 

Sitten äskettäin sain yhteydenoton ammattiin valmistumisen viisikymppisille. Ihme, että yhteystietoni olivat löytyneet. Tapaaminen on vasta alkusyksyllä. Tietysti osallistun suurella riemulla! Jännittävää! Aion etsiä jostain ryhmäkuvan esille ja yrittää palauttaa mieliin opiskelutovereitani. 

En ole pitänyt kehenkään yhteyttä, eikä kukaan minuunkaan. On hiukan murheellista todeta tämä. Olen aina jättänyt menneet taakseni ja mennyt eteenpäin. Oikeasti en ole tuntenut sydänystävyyttä kenenkään silloisen kaverin kanssa. Kysynkin itseltäni: miksi? Olenko erakko? Introvertti? Tyly? 

Minulla on tallessa kansakoulun aikainen muistokirja. Tiedättehän, sellainen, johon liimattiin kiiltokuvia ja pyydettiin kirjoittamaan muistovärssyjä. 

Muistia piti oikein pinnistää palauttaakseni mieleen, keitä kirjoittajat olivat. Yhden oli kirjoittanut poika, johon olin kovin ihastunut. Tunne oli valitettavasti yksipuolinen. Opettajiltakin oli nätit värssyt. Uskon, että ne kaikki olivat suuria aarteita silloin aikanaan. Ja kaikki he ovat kaikonneet kuka minnekin. Ovatko kaikki elossakaan? Opettajat eivät ainakaan. 

Liitän kuva yhdestä sivusta. Oli oikein vitsinä lausua se värssy väärin. Ja niinpä tämänkin kirjoittajalle oli käynyt lipsahdus. 

Olen voinut menettää arvokkaita ystävyyssuhteita, kun en ole ollut aktiivinen. Olenko ehkä (en muista) jättänyt vastaamatta yhteydenottoon? Vai onko muillekin käynyt näin? Oma elämä on nielaissut mukanaan ja täyttänyt sen. Nyt kai on jo myöhäistä. Olemme kasvaneet erilleen, kuten eroissa tavataan sanoa. Tämän kirjoittajan muistan hyvin. 

"Kun tämän kirjan täyteen saat

lauluista, muistelmista,

niin pistä piiloon kaapin taa

pöydältä näkyvistä.

Kun sitten tulet vanhaksi

ja painaa huolten taakka,

niin ota esiin piilosta 

ja lue alusta loppuun saakka."

Valosta nauttimassa

Hiihtoloma vietetty, ja hyvin meni, kiitos kysymästä! Hiihtäjänä olen heikohko, ja sukset ovat toistaiseksi komerossa. Lomani suuntautuikin Etelä-Eurooppaan. Jätin järkyttävän hiilijalanjäljen lentäessäni. ✈️ Se kolkuttaa vähän omatuntoa. Toisaalta egoismi kuiskuttelee, että reissaa nyt, kun pää ja jalat vielä toimivat. Ei sitä lapsena matkusteltukaan

Kun helmikuussa lähtee, ei kaikkialla etelässäkään voi odottaa rantakelejä. Mutta auringosta haaveilin. Viikkoon mahtuikin sekä sadetta, yksi kunnon myrsky sekä aurinkoisia päiviä. Silloin oli mahtavaa käyskennellä kadun aurinkoista puolta, istahtaa penkille ja katukahvilaan. Koleina päivinä mentiin bussiretkille nähtävyyksiä katsomaan. Museoissa ja kirkoissa sai sateensuojaa. 

Suuri huvi matkoilla on syödä ruokaa, mitä kotona ei yleensä saa. Majailimme merenrannalla ja söimmekin koko viikon kalaa ja vähän mereneläviäkin. Turska ja tonnikala olivat tuttuja, mutta kaikkien muiden nimiä ei tahtonut löytää sanakirjastakaan. Mmm! Otimme usein keittoa, ja miten ihanasti se hivelikään vatsaa. Ja tietysti viiniä joka aterialla. Sitäkään ei kotona saa. 

Rakastan puutarhoita ja puistoja. 🌴Helmikuussakin niissä oli kukkivia kasveja ja puita.Näin mimosan ja magnolian kukkivan. Hortononi kun en ole, suurin osa kukista ja puista jäi tunnistamatta. Mutta ihailua se ei haittaa yhtään. 🌺 Suomalaisen tädin Pohjan perukoilta saa haltioitumaan, kun hän näkee banaani-, mango- ja avokadopuita, joista roikkuu noita jumalaisia hedelmiä. 🥑🍐🥝🍌. Meillä joka omakotitalon pihalla on omenapuu, mutta siellä etelässä pienilläkin tonteilla on noita trooppisia hedelmäpuita. Kurpitsoita säilytetään talojen katoilla, en tiedä miksi. Säilytys vai kypsytys? Vihanneksia on vaikka mitä. Niitä ihmettelin vihanneskojujen äärellä. Siitä vain kassillinen vihreää mukaan ja soppaa keittelemään.  Onhan toki Suomessakin runsaat HeVi-osastot. Ja kesällä torit. 

Uintiretki meressä ei ollut suunitelmissa tähän vuodenaikaan. Toisella kertaa sitten. Jo paluumatkalla mielessä pyöri, mitä kaikkea vielä olisi voinut tutkia. Parempi näkökulma on kuitenkin muistella, mitä näki ja koki. 

On todella helppoa mukautua siihen, että patikoi kesälenkkareilla ja kesäkengillä. Ja villatakki riittää usein lämmikkeeksi. Outoa kyllä, koleina päivinä me suomalaiset hytisimme ja käytimme untuvatakkia, kun paikalliset kulkivat keveässä vaatetuksessa. Kiersin heti kotiintultua lämpöpattereiden termostaatit pienemmälle. Mehän haudomme itseämme kuin munia! 

Ja lentokentällä kotona näimme sitten lumiset maisemat. Valoisa aika on jo sentään lisääntynyt. ⛅️ . 

Hyvä uutisviikko

Aikoinaan radiossa soi hykerryttävä iskelmä hyvästä uutispäivästä. Four Cats esitti sen upeasti. Oli sotaa ja monenmoista kamalaa. Ja siksipä juuri uutispäivä olikin hyvä.

Meillä Suomessa viime viikko oli sisäpolitiikassa tosi tapahtumarikas: presidentinvaali, joka ratkesi ensimmäisessä vaalissa. Vaikka ennusteet sitä osoittivatkin, varma ei ole varmaa, ennenkuin se on varmaa. Itse olin kovin tyytyväinen tulokseen. Uutisviikollamme oli onneksi paljon myönteisiä tapahtumia.

Kun katsoi muita ehdokkaita, valtiomiehen karismaa, kokemuksesta puhumattakaan, ei ollut kellään muulla ehdokkaalla. Kaikella kunnioituksella. Usein vaikutti, että ehdokkaat eivät olleet selvillä, millaisiin tehtäviin presidentti valitaan. Tai sitten he tahallisesti vetosivat kansalaisten hyvään sydämeen, ääniä kerätäkseen, ottaessaan yhteiskuntamme epäkohtia esille. 

Ja sitten seurasi pikapikaa virkaanastujaiset. Eläkeläisenä minulla oli mahdollisuus seurata tilaisuutta televisiosta, mitä nyt piti välillä käyttää koira pissalla. Eikä siinä kannata hosua. Koiran oikeus on päästä ajallaan tarpeilleen 🐕, olkoon vaikka mitkä juhlat. 

Kaiken huipuksi, ihan kuin tilauksesta, presidenttiparin esikoinen syntyi heti juhlahumun jälkeen. Koko kansa iloitsi tästä onnellisesta tapahtumasta. Jokainen vauva on ihme. Ihan kaikki eivät valitettavasti synny vakaisiin oloihin. Vaikeuksien kautta syntyneet tuntuvatkin erityisemmiltä, ja lapsen tuloon on voitu valmistautua kenties pitkäänkin. 

Nyt voidaan hengähtää helpotuksesta, kun valtakunnan ensimmäisen vauvan tulo on ohi. Ja Lennu pääsi ensin vaalikaranteenista, ja hetimiten hänen pitää totutella oudonhajuiseen ja -ääniseen myttyyn. Emäntäkin on vähän toisenlainen. Pikku koira on varmaan hämillään jonkin aikaa. 

Koira ja vauva tekevät presidentillisestä perheestä läheisen ja tavallisen tuntuisen. Elämää on heilläkin, mikä on IHANAA. Mäntyniemessä ja yksityiskodissa kuuluu vauvan itku...Presidentin tehtävä ja asema on yksinäistä, mutta onneksi on perhe ja läheiset ympärillä. Toivotan heille onnea koko sydämestäni. Ja rauhaa. Ja yksityisyyttä. Ja edes vähän yöunia. 

Vietän nyt hiihtolomaa, ja kirjoittelen taas kunhan tokenen! Hyviä hiihtokelejä! 

Pieni ekoteko

Rion kesäolympialaisten lähetyksissä näimme järkyttävän saastaisia vesiä, joissa kilpailijoiden piti purjehtia. Vesiä ja rantoja toki siivottiin, mutta urakka oli mahdoton. 

Urheilijoilla oli myös sairastumisriski, kun joutui kosketukseen veden kanssa. 

Joku aika sitten näytettiin kuvaa Filippiineiltä. Rannat ja vesi jätteiden peitossa. Minusta tuntuu tosi pahalta nähdä tällaista totuutta maapallon ympäristön tilasta, tuolla jossain. Vaan kyllä meilläkin osataan roskata rantoja. Suomessa on sentään koko ajan kehittyvä kierrätysjärjestelmä ja toimiva jätehuolto. 

Mutta. Moni jaksaa kantaa täyttä  limu- tai kaljatölkkiä, mutta voimat loppuvat kun tölkki on tyhjä. Karkkipussi kulkee mukana niin kauan kun siinä on painavaa tavaraa. Mutta ei sitä millään enää jaksa kantaa, kun pakkaus on tyhjä. 😬

Pieni ihminen tuntee toivottomuutta maailman järkyttävän jäteongelman vuoksi. En voi mitään - vaan voinko? Filippiineille tai Rioon en voi lähteä roskienkeruuseen, se on fakta. 

Muovin ongelmallisuus on kirkastunut minullekin vähän kerrassaan. Ostin monikäyttöisiä hedelmäpusseja vähentääkseni muovipussien käyttöä (pussi on muuten mainio taskussa sienestysaikaan). Tämä on vielä helppoa. Monia juureksiakin saa ostaa irrallaan. Mutta lempisämpyläni myydään muovipussissa ja lihatuotteet ovat pakattuja muoviin. Palvelutiskistä jotain saisi paperiin käärittynä...Muistui mieleen nuoruudestani paperiin käärityt lauantaimakkaraviipaleet. 

Sitten lamppu syttyi! Uusi toimintatapa! 😇Olen vuosia pakastanut marjat ja sienet minigrip-pusseihin, koska siten pakastimeen saa mahtumaan vaikka miten paljon. Ja heittänyt aina käytetyn pussin pois. Tässä en nuukaile, ajattelin. Mutta toisesta, ympäristönäkökulmasta katsottuna pussit kannattaakin huuhtaista ja käyttää uudestaan. Ja uudestaan. 

Minun on tosi vaikea kuvitella elämää ilman muovia. Sen sisällä pysyvät sekä nesteet että hajut. Toivoa sopii, että keksitään joku korvaava materiaali. Aaltopahvista tehty kalaatikko onkin jo käytössä. Siihen asti otan pakkaamattoman tuotteen, jos voin. 

Hyväosainen

Syntynyt kultalusikka suussa! Tämä voi tarkoittaa, että mami ja papi ovat varakkaita, tai peräti rikkaita. On omaisuutta, menestyvä yritys, perintönä osakkeita ja taloja, kartanoita, laivoja...yleensä siis edelliseltä sukupolvelta peräisin. Tai sitten on keksitty upea liikeidea, jolla on kääritty omaisuus. Aineellista vaurautta siis, mutta kytköksissä henkiseen pääomaan. 

Tällaiseen perheeseen syntyneellä vauvalla ei tule olemaan pulaa maidosta eikä aineellisesta hyvästä. On somat kouluvaatteet, sukset ja luistimet. Voi harrastaa mihin vain kyvyt riittävät. Lukion koulukirjojen osto ei ole ongelma. Aloittaessaan yliopisto-opinnot voi ehkä asua vanhempiensa ostamassa asunnossa. 

Huono-osaiselta vauvalta puuttuu monta tavaraa. Koti on köyhä, syystä tai toisesta. Ei ole työtä, tai se on huonosti palkattua. Tai työtä ei jaksa tehdä. Ruokaa saa, mutta aina se ei ole ravitsemussuosituksen mukaista, äidinmaidon jälkeen. Yhteiskuntatieteilijät ovat kertoneet, että huono-osaisuudella on taipumus periytyä. Moni ovi sulkeutuu lapselta, kun tarvittavat resurssit puuttuvat. Jos ei ole suksia, ei opi hiihtämään. Ei voi opiskella amiksessakaan, jos ei ole varaa tarvikkeisiin. Ei pääse piireihin, kun vaatteet eivät ole trendikkäitä eikä raha riitä kahviloissa notkumiseen. 

Pidän itseäni tällä hetkellä hyväosaisena. En ole vieläkään, ikävä kyllä, rikas enkä sellaiseksi enää ehdi tulla, jollei lottovoitto osu kohdalle. Perintöjäkään ei juuri tullut. Pääsin kuitenkin käymään koulua ylioppilaaksi asti avustusten turvin. Pidän tätä ratkaisevana asiana murtautuessani huono-osaisuudesta irti. Koulunkäyntiäni kannustettiin, vaikka tiukkaa olikin. Lapsi tarvitsee eteenpäin pukkaamista aikuisilta. 

Itse huono-osaiset vanhemmat eivät välttämättä tiedä tai osaa tuuppia nuoriaan eteenpäin. Jo se, että aikuinen arvostaa koulunkäyntiä ja oppimista, on huikean tärkeää. Voi se aikuinen olla joku muukin kuin äiti ja isä. Itsellänikin oli sukulaisia, jotka patistelivat koulunkäyntiin, ja sain myös vaateapua. 

Hyväosaiseksi minut tekee, oman määrittelyni mukaan se, että pärjään hyvin. Kouluttautuminen avasi minulle hyväpalkkaisen työn (siis naisen mittapuulla!) , joka paitsi poiki kohtuullisen eläkkeen (tämäkin vain naisen mittapuulla) myös mittavan henkisen pääoman tietojen ja taitojen muodossa. Ei tee tietotekniikka kiusaa! Seniori, joka ei sitä osaa käyttää, on tänä päivänä tosi pulassa - syrjäytyneenä. Pahimmillaan ei pysty hoitamaan raha-asioitaankaan verkossa. 

Yhtä tärkeää kuin riittävä toimeentulo, on se, että pystyy seuraamaan maailman menoa, jos nyt ei ihan USA:n päivänpolitiikkaa, niin ainakin oman maan tilannetta. Miten menee taloudessa, mistä poliitikot riitelevät, mitä Kela tarjoaa ja mistä saa hammashoitoa milläkin hinnalla. Tarkka löytää ilmaista kulttuuritarjontaa sekä kunnan jumppaa. Kaikki tieto ei tule postiluukusta, vaan sitä pitää etsiä. 

Oikein kun mietin, tulin siihen tulokseen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. On asunto ja jopa mökki (näiden velanmaksuun on kylläkin mennyt siipan kanssa kymmeniä vuosia ☹️).  On vanhoja vaatteita ja kenkiä kaapit pullollaan, televisio, älypuhelin, rahaa ruokaan itselle ja koiralle sekä kansalaisopistoon. Saan joskus lahjaksi Lippupalvelun lahjakortin, jolla pääsen konsertteihin. Kun en tuhlaile, saan säästetyksi matkarahaakin, ei kylläkään viiden tähden hotelliin. Kultalusikka suussa en syntynyt, eivätkä lapsenikaan, mutta oisiko kuitenkin hopeinen? 😀

Gluteenitonta!

Tätä voit syödä hyvällä omallatunnolla! Kuvateksti oli herkullisen, syntisen ihanan näköisen suklaaleivonnaisen vieressä. Ja resepti siis oli gluteeniton. 

Siis mitä??? Siis ettäkö gluteenitonta suklaakakkua voi syödä hyvällä omallatunnolla (eli siis tavallisesta saa tunnontuskia)? 

Nyt on kyllä kokeilla mennyt puurot ja vellit sekaisin. Gluteenitonta ruokavaliota tarvitsevat välttämättä ja ehdottomasti vain henkilöt, jotka eivät siedä gluteenia. Heillä on sairaus nimeltä keliakia. Tätä sairastaa kaksi (2)% suomalaisista. Muiden gluteenille herkkien määrää ei tiedetä. 

Esiintyvyyteen nähden gluteenittomien leivonnaisohjeiden ja ruokareseptien määrä aikakauslehdissä on huomattava. Upeaa on, että tätä rajoitusta noudattaville on tarjolla reseptejä, sillä etenkin gluteeniton leivonta on hankalaa. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä suvussani on keliaakikko, ja olen leiponut hänelle tarjottavaa. En itse vapaaehtoisesti niitä söisi, siksi oudon makuisia ne enimmäkseen ovat. 

Kyllä, kyllä tiedän että gluteeniton dieetti on myös muotihitti. Sillä uskotaan olevan ties mitä suotuisia kauneus- ja terveysvaikutuksia. Valitettavasti ravitsemus- ja lääketieteelliset asiantuntijat ovat päinvastaista mieltä. Sillä voi jopa olla haitallisia seurauksia. 

Mutta jospa sillä edes laihtuisi? No. Usein leivonnaiset voivat ainakin alkuun olla oudonmakuisia, joten ehkei niitä niin mielellään syö. Eivätkä valmiit tuotteet mitään kevytsyötävää ole. 

Sydämestäni suon, että vieraaksi tuleva keliaakikko saa kylässäkin kahvileipää, tai yleensä leipää, ettei tarvitse tulla omien eväiden kanssa. Mutta tietääkö hyvää tarkoittava emäntä, miten tarkasta asiasta on kyse? Muita jauhoja ei saisi olla mailla ja halmeillakaan, kaikkien välineiden, astioiden ja tasojen täytyy olla ehdottoman puhtaita. Suklaankin täytyy olla gluteenitonta! 

Toivoisinkin, että reseptejä julkaisevat muistuttaisivat keliaakikolle leipomisen säännöistä. Eri asia on, jos leivotaan vain trendin vuoksi. 

Mutta kyllä vähän hämmästelen - niin vähän keliaakikkoja ja niin paljon reseptejä! Olisikohan tässä bisnestäkin takana, sillä

gluteenittomat tuotteet ovat hinnakkaita. Näkisinpä yhtä paljon diabeetikoille tarkoitettuja reseptejä - heitähän on tosi paljon! 

20 vuoden käsityö

Uudenvuoden aattona virkkasin viimeisen kukkasen sängynpeittoon. Siinä oli jotain kohtalonomaista. Että juuri vuodenvaihteessa sain lopettaa , viimein, keskeneräisen työni. 

Ihastuin aikoinaan kauniiseen pitsipeiton malliin. Morsiamena virkkasin metrikaupalla lakananpitsejä, joten virkkaaminen kalastajanlangasta oli helppoa. Iso pala ja palojen väleihin pikku kukka. Siitä se peitto alkoi kasvaa. 

Työn tekemisestä on jäänyt mieleen vaihe, jolloin olin elämäni kauheimman tragedian keskellä. Itkin ja virkkasin. Olisi ollut tärkeää tekemistä, mutta en juuri kyennyt tarttumaan mihinkään. Niinpä vain virkkasin. Pakenin kurjuudesta katsomalla "Kauniita ja rohkeita" ja virkkasin ja virkkasin. Kastelin kyynelillä pitsipeiton palasia.

Aikanaan opin elämään tragedian kanssa ja pystyin taas muuhunkin kuin virkkaukseen. Käsityö jäi vuosiksi syrjään. Lomilla virkkasin lisää paloja ja kukkasia. Into ja kiinnostus peiton tekemiseen oli kuitenkin laantunut. Perintöpeitoksi olin kaiketi sitä ajatellut, mutta nyt epäilen, haluaako kukaan sellaista. Se on painava ja karkea selän alla. 

Vähintään kaksikymmentä vuotta peiton teko vei. Ohjeesta ei löydy tietoa, mikä lehti sen oli julkaissut, mutta suunnittelijan nimi on Sirkka Nikurautio. Olen tyytyväinen, että sain työn päätökseen. Keskeneräisyys kiusasi. Mustat muistotkin ovat haalenneet eivätkä enää kirvele. Ehkä peiton virkkaus oli terapeuttista: tein jotain mielekästä käsilläni sen sijaan että olisin tuijottanut tyhjin silmin jonnekin ja väännellyt tyhjiä käsiäni. Onneksi oli se käsityö.

Vastaanotin uuden vuoden mökillämme, hiljaisuudessa ja pimeydessä. Vain hyvin kaukaisia ilotulituksen ääniä kuului. Koirani kesti hyvin eikä joutunut paniikkiin, kuten aiemmin. Mikä rauha! 

Toivotan Sinulle, rakas lukijani, onnellista vuotta 2018!