Tää ystävyys ei raukene?

Seitsemänkympin tienoilla on pulpahtanut esiin joitakin viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneita merkittäviä asioita. Ensiksi pari vuotta sitten tuli yhteydenotto ylioppilaaksi tulon 50-vuotisjuhlaan. Jotkut jaksoivat ja halusivat kutsua kokoon silloiset luokkatoverit, hatunnosto heille! Totta kai osallistuin! Meitä oli ehkä noin puolet koolla. 

Nolo sanoa, että en ihan heti tunnistanut enkä muistanut jokaista. Muistini on huono, ja olihan 50 vuotta muuttanut meistä jokaista. Muutamaa läheisempää luokkatoveriani kaipailin: eivät olleet paikalla. 

Kahvilla esittäydyttiin, ja joillakin oli takanaan komea ura ja menestystä. Mitäpä sitä silloin tiesi tulevista? Joku tyttö oli kehittynyt tyylikkääksi maailmannaiseksi. Monikaan ei ollut jäänyt asumaan kotikulmilleen, oli asetuttu eri puolille Suomea. 

Sitten äskettäin sain yhteydenoton ammattiin valmistumisen viisikymppisille. Ihme, että yhteystietoni olivat löytyneet. Tapaaminen on vasta alkusyksyllä. Tietysti osallistun suurella riemulla! Jännittävää! Aion etsiä jostain ryhmäkuvan esille ja yrittää palauttaa mieliin opiskelutovereitani. 

En ole pitänyt kehenkään yhteyttä, eikä kukaan minuunkaan. On hiukan murheellista todeta tämä. Olen aina jättänyt menneet taakseni ja mennyt eteenpäin. Oikeasti en ole tuntenut sydänystävyyttä kenenkään silloisen kaverin kanssa. Kysynkin itseltäni: miksi? Olenko erakko? Introvertti? Tyly? 

Minulla on tallessa kansakoulun aikainen muistokirja. Tiedättehän, sellainen, johon liimattiin kiiltokuvia ja pyydettiin kirjoittamaan muistovärssyjä. 

Muistia piti oikein pinnistää palauttaakseni mieleen, keitä kirjoittajat olivat. Yhden oli kirjoittanut poika, johon olin kovin ihastunut. Tunne oli valitettavasti yksipuolinen. Opettajiltakin oli nätit värssyt. Uskon, että ne kaikki olivat suuria aarteita silloin aikanaan. Ja kaikki he ovat kaikonneet kuka minnekin. Ovatko kaikki elossakaan? Opettajat eivät ainakaan. 

Liitän kuva yhdestä sivusta. Oli oikein vitsinä lausua se värssy väärin. Ja niinpä tämänkin kirjoittajalle oli käynyt lipsahdus. 

Olen voinut menettää arvokkaita ystävyyssuhteita, kun en ole ollut aktiivinen. Olenko ehkä (en muista) jättänyt vastaamatta yhteydenottoon? Vai onko muillekin käynyt näin? Oma elämä on nielaissut mukanaan ja täyttänyt sen. Nyt kai on jo myöhäistä. Olemme kasvaneet erilleen, kuten eroissa tavataan sanoa. Tämän kirjoittajan muistan hyvin. 

"Kun tämän kirjan täyteen saat

lauluista, muistelmista,

niin pistä piiloon kaapin taa

pöydältä näkyvistä.

Kun sitten tulet vanhaksi

ja painaa huolten taakka,

niin ota esiin piilosta 

ja lue alusta loppuun saakka."

Valosta nauttimassa

Hiihtoloma vietetty, ja hyvin meni, kiitos kysymästä! Hiihtäjänä olen heikohko, ja sukset ovat toistaiseksi komerossa. Lomani suuntautuikin Etelä-Eurooppaan. Jätin järkyttävän hiilijalanjäljen lentäessäni. ✈️ Se kolkuttaa vähän omatuntoa. Toisaalta egoismi kuiskuttelee, että reissaa nyt, kun pää ja jalat vielä toimivat. Ei sitä lapsena matkusteltukaan

Kun helmikuussa lähtee, ei kaikkialla etelässäkään voi odottaa rantakelejä. Mutta auringosta haaveilin. Viikkoon mahtuikin sekä sadetta, yksi kunnon myrsky sekä aurinkoisia päiviä. Silloin oli mahtavaa käyskennellä kadun aurinkoista puolta, istahtaa penkille ja katukahvilaan. Koleina päivinä mentiin bussiretkille nähtävyyksiä katsomaan. Museoissa ja kirkoissa sai sateensuojaa. 

Suuri huvi matkoilla on syödä ruokaa, mitä kotona ei yleensä saa. Majailimme merenrannalla ja söimmekin koko viikon kalaa ja vähän mereneläviäkin. Turska ja tonnikala olivat tuttuja, mutta kaikkien muiden nimiä ei tahtonut löytää sanakirjastakaan. Mmm! Otimme usein keittoa, ja miten ihanasti se hivelikään vatsaa. Ja tietysti viiniä joka aterialla. Sitäkään ei kotona saa. 

Rakastan puutarhoita ja puistoja. 🌴Helmikuussakin niissä oli kukkivia kasveja ja puita.Näin mimosan ja magnolian kukkivan. Hortononi kun en ole, suurin osa kukista ja puista jäi tunnistamatta. Mutta ihailua se ei haittaa yhtään. 🌺 Suomalaisen tädin Pohjan perukoilta saa haltioitumaan, kun hän näkee banaani-, mango- ja avokadopuita, joista roikkuu noita jumalaisia hedelmiä. 🥑🍐🥝🍌. Meillä joka omakotitalon pihalla on omenapuu, mutta siellä etelässä pienilläkin tonteilla on noita trooppisia hedelmäpuita. Kurpitsoita säilytetään talojen katoilla, en tiedä miksi. Säilytys vai kypsytys? Vihanneksia on vaikka mitä. Niitä ihmettelin vihanneskojujen äärellä. Siitä vain kassillinen vihreää mukaan ja soppaa keittelemään.  Onhan toki Suomessakin runsaat HeVi-osastot. Ja kesällä torit. 

Uintiretki meressä ei ollut suunitelmissa tähän vuodenaikaan. Toisella kertaa sitten. Jo paluumatkalla mielessä pyöri, mitä kaikkea vielä olisi voinut tutkia. Parempi näkökulma on kuitenkin muistella, mitä näki ja koki. 

On todella helppoa mukautua siihen, että patikoi kesälenkkareilla ja kesäkengillä. Ja villatakki riittää usein lämmikkeeksi. Outoa kyllä, koleina päivinä me suomalaiset hytisimme ja käytimme untuvatakkia, kun paikalliset kulkivat keveässä vaatetuksessa. Kiersin heti kotiintultua lämpöpattereiden termostaatit pienemmälle. Mehän haudomme itseämme kuin munia! 

Ja lentokentällä kotona näimme sitten lumiset maisemat. Valoisa aika on jo sentään lisääntynyt. ⛅️ . 

Hyvä uutisviikko

Aikoinaan radiossa soi hykerryttävä iskelmä hyvästä uutispäivästä. Four Cats esitti sen upeasti. Oli sotaa ja monenmoista kamalaa. Ja siksipä juuri uutispäivä olikin hyvä.

Meillä Suomessa viime viikko oli sisäpolitiikassa tosi tapahtumarikas: presidentinvaali, joka ratkesi ensimmäisessä vaalissa. Vaikka ennusteet sitä osoittivatkin, varma ei ole varmaa, ennenkuin se on varmaa. Itse olin kovin tyytyväinen tulokseen. Uutisviikollamme oli onneksi paljon myönteisiä tapahtumia.

Kun katsoi muita ehdokkaita, valtiomiehen karismaa, kokemuksesta puhumattakaan, ei ollut kellään muulla ehdokkaalla. Kaikella kunnioituksella. Usein vaikutti, että ehdokkaat eivät olleet selvillä, millaisiin tehtäviin presidentti valitaan. Tai sitten he tahallisesti vetosivat kansalaisten hyvään sydämeen, ääniä kerätäkseen, ottaessaan yhteiskuntamme epäkohtia esille. 

Ja sitten seurasi pikapikaa virkaanastujaiset. Eläkeläisenä minulla oli mahdollisuus seurata tilaisuutta televisiosta, mitä nyt piti välillä käyttää koira pissalla. Eikä siinä kannata hosua. Koiran oikeus on päästä ajallaan tarpeilleen 🐕, olkoon vaikka mitkä juhlat. 

Kaiken huipuksi, ihan kuin tilauksesta, presidenttiparin esikoinen syntyi heti juhlahumun jälkeen. Koko kansa iloitsi tästä onnellisesta tapahtumasta. Jokainen vauva on ihme. Ihan kaikki eivät valitettavasti synny vakaisiin oloihin. Vaikeuksien kautta syntyneet tuntuvatkin erityisemmiltä, ja lapsen tuloon on voitu valmistautua kenties pitkäänkin. 

Nyt voidaan hengähtää helpotuksesta, kun valtakunnan ensimmäisen vauvan tulo on ohi. Ja Lennu pääsi ensin vaalikaranteenista, ja hetimiten hänen pitää totutella oudonhajuiseen ja -ääniseen myttyyn. Emäntäkin on vähän toisenlainen. Pikku koira on varmaan hämillään jonkin aikaa. 

Koira ja vauva tekevät presidentillisestä perheestä läheisen ja tavallisen tuntuisen. Elämää on heilläkin, mikä on IHANAA. Mäntyniemessä ja yksityiskodissa kuuluu vauvan itku...Presidentin tehtävä ja asema on yksinäistä, mutta onneksi on perhe ja läheiset ympärillä. Toivotan heille onnea koko sydämestäni. Ja rauhaa. Ja yksityisyyttä. Ja edes vähän yöunia. 

Vietän nyt hiihtolomaa, ja kirjoittelen taas kunhan tokenen! Hyviä hiihtokelejä!