On minulla kokemusta. Viisi, jollei kymmenenkin kertaa aikuiselämän aikana olen ollut siinä pisteessä, että aloittaa pitäisi. Satuin itse mainitsemaan ystävälleni, että alan laihduttaa, kun olen lihonut inhorajalle asti. Minulla se inhoraja ollut 60 kilon tienoilla, kun minun olisi hyvä painaa alle 55 kg. Silloin ennen muuta vatsani on komea kuin raskaana olevalla. Onneksi kukaan ei ole sanonut sitä epäilleensä, siis silloin kun olin vielä siinä iässä. Minulla rasva kertyy vatsaan ja rintoihin. Nilkkani pysyvät hoikkina. Olokin on epämukava. Iso vatsa on tiellä kumarrellessa. Kävellessä tuntuu kuin kuljettaisi vatsaa edessään, kuten reppua ikään. Ja tuntuuhan se 5-6 kiloa askelissakin. Siihen kun vielä lisää pari painavaa osotoskassia, on taakkaa vietäväksi.
Mutta. Tiedän että taas kävi näin ja sille pitää tulla loppu. Mutta miksen sitten vain tee siitä loppua, siis jatkuvasta painonnoususta? Luulen, että välttelen sitä epämukavuutta, kun joudun muuttamaan syömisiäni, joista niin kovin pidän, ja taatusti luopumaan monesta mukavasta suussa sulavasta. Pelkään nälän tunnetta, se se vasta on ikävää. Muistan yhä kymmenien vuosien takaa ollessani Painonvartijoissa, että syötyäni mahani ihan täyteen kasviskeittoa, tunsin silti olevani nälkäinen. Ja olin nälkäinen koko ajan. Henkikin haisi. Sitä en enää koskaan halua kokea. Voi, miten kovasti kärsivätkään ne ihmiset, jotka oikeasti näkevät nälkää, kun ruokaa vain ei kerta kaikkiaan ole riittävästi.
Toisekseen laihdutuksen aloitus tarvitsisi työkalut. Mitä muutan? Ruoka pois-systeemi ei onnistu. No, jos on joku ihana kuuri tiedossa, voisin aloittaa sillä. Ja olen niin tehnytkin. Muna-valkoviinidieettiä en ole kokeillut, mutta montaa muuta kyllä. Ikävää on, että pitää syödä jonkun ohjelman mukaan, eikä luonnollisesti, niinkuin tahtoisin.
Kaikkein vaikeinta varmaan on juuri se muutos ja luopuminen. Muutos entiseen meininkiin, jolla vain lihoo. Muutos on myös rytmin muutosta, ihan varmasti. Ei kaiken aikaa syömistä, eikä totuttuun tapaan. Luopuminen taas tarkoittaa luopumista tutuista, mieleisistä ruuista. Luopua täytyy, ihan varmasti mukavasta kylläisyyden tunteesta vatsassa (mutta tämä pelko osoittautui vääräksi). Mutta ehkä pääsee samalla luopumaan kauheista ruokaähkyistä ja morkkiksista, kun taas tuli syötyä överit.
Mikä päivä on se, jolloin mitta on niin täysi, että on valmis aloittamaan? Minulla se oli se häpeän päivä, kun toppahousujeni vetoketju ei mahtunut kiinni, ja jouduin lainaamaan siippani henkselit niin että ne pysyivät päällä. Miten noloa, niin noloa! Inhosin itseäni syvästi. Ja painoa oli 62 kg, kun sain kerätyksi rohkeutta muutaman kevennysviikon jälkeen. En edes kyennyt kohtaamaan totuutta ihan heti projektin alussa. Painoinko ehkä 65 kg? Rakas lukijani, jos sinä olet isompi ihminen, ja puhutaan kymmenistä ylikiloista, tuo minun lukemani voi kuulosta tosi vähäpätöiseltä. Mutta vakuutan, että niin lyhyt kuin itse olen, tuo paino tekee minusta todellisen punkeron, kun ei ole komeaa vartta eikä pitkiä jalkoja.
Kurjaa on myös tietää, etteivät kilot sula yhdessä yössä. Intoa on kovasti muutaman viikon, mutta juuri mitään ei näytä tapahtuvan, paitsi jos on ihan karsealla nälkäkuurilla. Ja se taas loppuu pian, kun se on kertakaikkisen kamalaa. Mutta jos aikoo muutosta, se täytyy vain aloittaa. Yhtenä kauniina päivänä. Ei tarvitse olla maanantai. Muuta tee suunnitelma. Mikä on sinun viimeinen (?) oljenkortesi? Minä valitsin Keventäjät, ja se oli minulle se oljenkorsi. En ollut yksin avuttomana, vaan sain työkalut ja selvät sävelet. Mutta muutosta tuli, ja luopuakin täytyi. Tilalle sain kuitenkin vaihtoehtoja ja mikä parasta, ei tarvinnut olla nälässä. Sinulle oljenkorsi voi olla iltapäiväpullasta luopuminen, mutta valitse jotain muuta tilalle. Tai se voi olla pienempi lautanen. Mutta syö sellaisella säännöllisesti, mitä ikinä syötkin. Peukkuja!
