Rentun ruusu

On upea kukka tuo maitohorsma! Se leimuaa hehkeän punaisena merenä kukinta-aikaan haakkuuraiskioilla. San "raiskio" paljastaa, mitä mieltä olen avohakkuista 😡. Se kasvaa korkeaksi ja runsaana laajoilla aukeilla. Tällöin Suomessa näyttää melkein Provencelta! Maljakossa sen kauneus kärsii. Parasta on jättää se komeilemaan kasvupaikalleen. 

Innostuin kokeilemaan maitohorsmaa parsan korvikkeena. Olen kyllä tiennyt maitohorsman olevan syötävää, mutta aiemmin on vaan jäänyt testaamatta. Koiran kanssa kävellessä tulee usein kuljettua luontopolkuja milloin missäkin. Sen touhuja pitää seurailla, ja katse on alaspäin. Eilen sitten huomasin maitohorsmaesiintymän ja noukin niiden nuoria varsia sievän kimpun. 

Naapurin nuorehko mies tuli pihalla vastaan ja sanoi: ai parsan korvikettako meinaat laittaa? Se on tosi hyvää hollandaisekastikkeen kanssa! (Hänen täytyy olla joko kokki tai muuten vaan herkkusuu, en tiedä).  No niin. Riivin lehdet varsista ja paistoin ne pannulla oliiviöljyssä rapsakoiksi. Riputtelin päälle sitruunanmehua ja suolaa. Hyvää! Ei ihan parsan makuista, mutta miellyttävää syötävää. 

 

Minä tein ruuan ensin ja perästäpäin luin, miten se olisi pitänyt tehdä. Ensiksikin maitohorsman pitää olla vielä lähes lehdetön, vähän tummanpuhuva. Toiseksi voisi etsiskellä kasvupaikkaa, missä varret ovat paksuja. Minun "parsani"'olivat vähän sitkeitä ja ohuita. Valmistustapa oli hyvä ja käy hetkessä, mutta hollandaisekastiketta en ruvennut tekemään. Oliiviöljy riitti. 

Aikoinaan, kauan sitten, tulin tietoiseksi herkkukasviksesta nimeltä parsa. Ravintolat mainostivat parsaviikkojaan, lehdet kertoivat parsasesongin alkaneen ja julkaisivat ohjeita sen valmistamiseen. Halusin tottakai olla ruokasivistynyt, joten ostin nipun ja ihmettelin. Minulla ei ollut parsakattilaa (eikä ole vieläkään). Kuoritaanko ja miten? Miten paljon? Vihreää vai valkoista? Miten voin höyryttää ilman parsakattilaa? Mistä tietää, milloin se on kypsä? Minkä kanssa se syödään?

Alkuun en makuun oikein ihastunut. Mutta kevät toisensa jälkeen ostin yhden nipun ja aloin päästä kasvin kanssa sinuiksi. Parasta parsaa saan vihreästä, josta leikkaan kovan pätkän pois, kiedon pekoniin ja grillaan. Tykkään myös tuosta pannulla paistetusta. Parsat mahtuvat hyvin pötköttelemään pitkänään kummassakin tapauksessa. Niin paljon siitä pidän nykyisin, että muutaman nipun sitä syön  näin keväällä, kun sen sesonki on. Se on mukava vaihtelu kasvisvalikoimaani. 

Ilman parsaa voi kyllä hyvin elää. Itse asiassa sen syöminen kuulostaa (minun korvissani ainakin) vähän kuin snobbailisi. Sama kuin aikoinaan tuli ostetuksi syksyllä Beaujolais Noveauta, sitä juuri pullotettua nuorta viiniä, sinä päivänä kun se kauppaan tuli. Ihan hienostelun vuoksi! Että on trenditietoinen! Ihan kuin ranskalaisetkin! Enää en sitä välitä ostaa. Mutta maitohorsma-parsaa aion kyllä syödä tästälähin, aina kun löydän nuoria taimia. Ajattele! Ilmaista herkkua ja luomua vielä (kunhan katsot, mistä poimit). 

Nuku kanssani, Unetar

Kun on kieriskellyt aamuyöstä pari tuntia valveilla, nukahtanut viimein ja herännyt kellon soittoon tunnin kuluttua, olo on kuin kankkusessa. Ajatus ei kulje ja kaikessa toiminnassa on käsijarru päällä. Mikään ei takaa, että seuraavana yönä sitä sitten nukkuu oikein kunnolla, vaikka niin luulisi.

Tuossa 45-55-vuoden iässä minulla oli ylläkuvatunlaisia univaikeuksia. En tiedä, onko sana "vaikeus" tai "häiriö" ollenkaan oikea termi. Jos en olisi ollut työelämässä, olisin ehkä jatkanut uniani valvomisjakson jälkeen ja herännyt itsekseni muutaman tunnin kuluttua (hyvin levänneenä?). Ehkä kyse olikin unirytmin muutoksesta, joka ei ollenkaan sopinut silloiseen elämääni? Jos minulla olisi valta, antaisin kaikille tuossa vaiheessa oleville naisille iltapäivä-osa-aikatyön. 

Käytin noihin aikoihin hormonikorvaushoitoa, ja kun tuskissani anelin, sitä säädeltiin. Mutta ei se ollut ratkaisu. Vastahakoisesti otin toisinaan unilääkettä, ja auttoihan se sillä kertaa. En kuitenkaan halunnut siitä jokailtaista tapaa. Enhän voinut tietää, heräisinkö aamuyöllä vai en? Totta kai kävin ostoksilla luontaistuotekaupoissa. Itse en muista saaneeni niistä juurikaan apua - valeriaanan maku jäi kyllä mieleen. 

Paras apu lopulta oli nukahtamislääke, jota eräs viisas lääkäri ehdotti. Vastustelin ensin, siilä ongelmani oli herääminen väärään aikaan eikä oikea-aikainen nukahtaminen. Puolikas tabletti riitti, ja aamuyön herääminen jäi toisinaan pois. Outo juttu! Vuosien mittaan unirytmi muuttui parempaan suuntaan, ehkä lääkkeen avulla tai ihan itsestään. 

Nuo huonouniset vuodet olivat kyllä todella kamalia. Kymmenen vuoden kankkunen! Ärtyisyys, hitaus, vähä-älyisyys, kuullun heikko ymmärtäminen ja tarmon puute leimasivat silloista oloani. En usko olevani ainoa. Puolitehoiset 10 vuotta elämästä ovat elämänlaadun ja tuottavuuden kannalta iso menetys. Kysynkin, joko tänään siihen saa aikaisempaa enemmän apua? Minua toki yritettiin auttaa, mutta keinoja ei vaan ollut enempää. 

Nukkumisella on elämässäni tosi iso merkitys. Olen aina, niin kauan kuin muistan, ollut pitkäuninen. Äitini ei tykännyt ollenkaan, kun teininä olisin nukkunut puoliin päiviin sunnuntaisin. "Illan torkku, aamun virkku, se tapa talon pitävi". Tähän viisauteen äitini vankasti uskoi. Vaan nytpä tiedetään, että teini-ikäisten unirytmi johtuu fysiologista muutoksista. Illalla uni ei tule, ja aamulla nukuttaa, nukuttaa, nukuttaa...

Eri tavoin  ilmenevää unettomuutta on tutkittu ja selitetty monin tavoin. Ilmenipä se miten tahansa, siitä kärsivälle se on tosi paikka. Mutta on myös ihmisiä, joille riittää lyhyt, 5-6 tunnin yöuni. Voi, miten paljon enemmän aikaa heillä on päivän toimiin! 

Lapsuuteni mummot heräsivät kuulemma jo neljän, viiden aikaan keittelemään ensimmäiset aamukahvit. Uskoin ja odotin, että niin kävisi minullekin. Eikä mitä! Kävikin niin, että entisestä illanvirkusta kehittyi illantorkku, mutta aamuntorkku-ominaisuus pysyi. Siunatut eläkepäivät sallivat minulle tämän. Olen täysin univalmis klo 22 aikaan, ja jos minua ei häiritä, nukun vaivatta klo 9 asti, siis 11 tuntia! Saatan havahtua yöllä, mutta nukahdan uudestaan kohtuullisen ajan kuluttua. En tiedä, onko tämä edes enää normaalia. Mutta nukkuminen on ihanaa! 

Kun jäin eläkkeelle, minulta kysyttiin, mitä aion tehdä. Vastasin: nukun! Ja sitä olen tehnytkin. Miten ihana olo onkaan pitkän yön jälkeen. Päiväunet eivät ole olleet minun juttuni. Aikoinaan yritin niiden avulla viikonloppuisin paikata unenpuutetta, mutta unensaanti oli vaikeaa ja herättyä olo oli tokkurainen. Nykyisin saatan joskus heittäytyä koirani kanssa päikkäreille, mutta usein käy niin, että koira nukkuu sikeästi ja minä nukun koiranunta. 

Monta vuotta liian vähän nukkuneet pienten lasten äidit saavat myötätuntoni. Toivottavasti he osaavat pyytää apua ja myös saavat sitä. Tietääkseni pitkään jatkuneella univajeella voi olla kielteisiä vaikutuksia mm. muistiin. Äärimmillään voi tulla halu heittää lapsi seinään. Muistetaan, että hereillä pitkään pitäminen on eräs kidutuskeino!!! Kaikki isovanhemmat, hoi! Huomatkaa unenpuute älkääkä sanoko, että kyllä se siitä. Ottakaa äiti tai lapsi luoksenne silloin tällöin nukkumaan, tai keksikää joku muu unileiri. Voi olla, että isälläkin on univajetta. 

Hyvä uni ei tosiaan ole itsestäänselvyys eikä

kaikille suotu luonnonlahja. Onnekkaat te, jotka ovat hyväunisia 😀. Uni ei myöskään tule käskemällä. Kun elin äärettömän raskasta elämänvaihetta, odotin koko päivän iltaa, että voisin mennä nukkumaan. Uni toi minulle yön pituisen tauon tuskastani. Uni on todellinen lahja ja elämänvoiman ylläpitäjä. Ikävä kyllä minulla ei ole tiedossani Unettaren osoitetta, jonne voisi avunpyynnön lähettää. Ai niin, yksi vinkki kyllä on: melatoniini. Viisas lääkäri ehdotti sitä ja minua se tosiaan auttaa. 

Neiti Kesäheinä

Ah, tätä loppukevään hurmosta, kun viimeinkin on lämmintä ja aurinkoa! Huhtikuun kauheuden jälkeen alkaa tapahtua: ensin työntyvät esiin kuolleen karikkeen alta sinivuokot, ensin vain jokunen siellä täällä, ja sitten isoja lampareita, tuolla! Ja tuolla! Ja tuollakin!

 

Valkovuokot ovat vuorossa seuraavaksi. Ja yks kaks, parin lämpimän päivän jälkeen, koivuissa on hiirenkorvat ja maasta pukkaa vihreää! Sydän on ihan pakahtua tämän ihmeen edessä. Ja kohta on juovuttavaa haisteltavaa. Kukkivan tuomen tuoksu saa olon kevytmieliseksi kuin olisi juonut shampanjaa. 

Entäs kielot sitten! Kauniimpaa kukkaa en tiedä, enkä ihanampaa tuoksuakaan. Kieloja poimin ahnehtien, sieltä missä niitä on runsaasti, ja kodissakin leijuu sitten tuo ihanista ihanin parfyymi. Kielojen varret ovat jo nousseet, mutta kukkia saadaan vielä odottaa. Viime vuonna tähän aikaan ne kukkivat jo.

Muita rakastamiani tuoksuja ovat vaalean liila maatiaissireeni sekä juhannusruusu. Jos olisin juhannusmorsian, tahtoisin kimpun juhannusruusuista, tai vaikkapa vain yhden oksan. 💕 Häiden ajoittaminen voisi tuottaa ongelmia, kun juhannus ei ole enää entisellä kohdallaan.

Eino Leinokin pötkötteli aikoinaan tuoksuvissa sammalissa ja humaltui vanamon tuoksusta, miksi emme mekin juopuisi runsaista luonnon tuoksuista!

Outoa ei olekaan, että vauvabuumi on usein huhtikuussa. Onhan  alkukesä pohjoisen maan asukkaalle hullaannuttavaa väreineen ja tuoksuineen. 

Muutakin mahtavaa maasta löytyy. Voikukat rehottavat jo runsaina monin paikoin. Nurmikon omistaja ei niistä tykkää. Mutta tytöt solmivat niiden kukinnoista hiuksilleen seppeleitä ja keimailevat kukkakruunuineen pihoilla. Maistelin nuorta voikukanlehteä, mutta on se vähän karvas minun salaattiini. Voikukan kukinnoista (keltaisista terälehdistä) voi tehdä voikukkaviiniä. Kuulemma ranskalaiset joutuvat hurmoksiin nähdessään keltaiset voikukkapeltomme. Tästä en tosin ole ihan varma, koska minulla ei ole ranskalaisia tuttuja. 

Villiyrttihurmokseen en ole langennut, muutamaa kasvia lukuunottamatta. Ja ylitse muiden niistä on nokkonen. Se on paljon, paljon pehmeämmän makuinen kuin pinaatti. Siitä teen keiton, pinaattikeiton tapaan. Ja lettuja. Ja pannaria. Ja muhennosta. 

Olenpa tehnyt keittoa suolaheinästäkin. Oli se hyvää. Sen poimiminen niityltä  on paljon viehkeämpää kuin nokkospöheikössä kyykkiminen, joten esteettisyyssyistä suosittelen suolaheinää. Ajattele, kahlaat kukkaniityllä ja olet itse Neiti Kesäheinä!  😀 

Maahumala on ihastuttava lisuke juomiin ta muuten vaan mausteeksi mihin vaan. On siellä luonnossa monta hyvää yrttiä. Esimerkiksi hapan ja suolainen ketunleipä. Sillä voin korvata rucolan. Ihan hiukan kyllä kadehdin italialaisia, jotka poimivat villiparsaa kotinsa nurkilta. 

 

Ooh my kevät ja alkukesä! Ihan parasta aikaa! 

Eri väriset sukat

Viikonloppuna saatiin suru-uutinen presidentti Mauno Koiviston kuolemasta. Hänen valintansa ei ole jäänyt mieleeni samalla tavalla kuin presidentti Kekkosen. Ääntenlaskenta kuulosti radiossa jollain tavalla kohtalokkaalta: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Elimme silloin ja myöhemminkin historiallisesti merkittäviä aikoja, vaikka en sitä ymmärtänytkään.  

Koiviston aikaa on kerrattu nyt lehdistössä runsaasti, ja mieleeni on palautunut (ja ehkä muidenkin) unohtuneita asioita, myös sellaisia, joista aikoinaan ei tiedetty. 

Enemmän kuin valtiomiehenä, muistan Koiviston persoonallisuutena. Ansio siitä on hänen puolisonsa Tellervon. Rouva Koiviston haastattelut, pakinat ja lausahdukset ovat tuoneet meille välähdyksiä parin arjesta. Rouva Koivisto paljasti mm. että presidentillä saattoi olla jalassaan eriväriset sukat. 

 

Koivistojen rakkaaseen Tähtelään liittyivät tarinat etanadynamiitin käytöstä. En ollut moisesta kuullutkaan! Jonain talvena presidentti kolasi lunta Tähtelän pihalla. Avulias turvamies rupesi talkoisiin, jolloin presidentti ärähti: "Tämä on minun luntani!"

Koiviston ura osoittaa, että "voi lukke vaik presidentiks". On ollut miehellä sisua ja tahtoa. Kyllä Koivisto itse varmaan arvonsa tiesi, mutta suurimman kunnioituksen hän sai kuoltuaan. Miten soisinkaan, että meistä jokainen kuulisi kauniit muistosanat jo eläessään. Ja nyt, rouva Koiviston elämän raskaimpana aikana, toivoisin, että hän saa ansaitsemansa kiitokset ja arvostuksen puolisonsa tärkeimpänä tukijana. 

Valtias jos oisin...

Olen pääosin tyytyväinen omaan olooni ja elooni, ja ihan perustellusti. On kuitenkin joitain asioita, jotka tahtoisin muuttaa. 

Naiskansalaisaloite 1. Haluaisin, että tämä kesäaika/talviaikahullutus lopetettaisiin. Ajatelkaa, kuinka paljon resursseja haaskaantuu kaksi kertaa vuodessa tehtäviin muutoksiin! Ja kuka siitä hyötyy, ja mitä? Haittoja on jo uskallettu tuoda esiin, turhan varovasti. Miksei joku tosi iso auktoriteetti ota ja jyrähdä, että nyt riittää? Joku terveysjärjestö? Teollisuuspomo? Presidentti? Money talks, joten joku finanssiguru sen varmaan pitää olla. Minä kannatan sitä, että jäädään pysyvästi kesäaikaan. Mitä myöhemmin pimeys keväisin alkaa, sen parempi. 

Naiskansalaisaloite 2. Vaadin, että koulut alkavat aikaisintaan kello 9. On lapsenrääkkäystä repiä suomalaisia lapsia sängystään aamuvarhain ja laittaa koulutielle kylmässä ja pimeässä. Etenkin yläasteikäisten fysiologiseen kehitysvaiheeseen sopii hieman paremmin, jos koulu alkaisi klo 9 tai klo 10. Tästä on evidenssiä! Huikea visio on, että koulussa olisi hitusen vähemmän väsyneitä ja puoliunessa olevia teinejä!  

Mutta mikä tämän estää? Uskaltaisiko arvata, että muutos onnistuisi, jos opettajat ajaisivat sitä ? No, tietysti koulu päättyy tuntia myöhemmin. Kenelle se on ongelma? Aikuisille tietenkin, sehän on selvä. Kyllä lapsetkin toki tykkäävät päästä aikaisin koulusta, mutta kaikkeen tottuu. 

Entäs pikkuiset, kun vanhempien pitää mennä töihin eivätkä ehkä pärjää yksin kotona sitä yhtä tuntia? Tähän minulla on valmis ratkaisu. Koulun ovet auki klo 8. Aikuinen tai pari turvaksi. Selvät säännöt lapsille, mitä koulussa voi sen ajan tehdä: esimerkiksi läksyt. Tämä ei tietenkään poista sitä, että monen lapsen pitää silti herätä tolkuttoman aikaisin, koska aikuisten systeemi niin vaatii. Tai jos osoitetaan, että pikkuisten koulun on parempi alkaa klo 8, myönnyn siihen. 

Naiskansalaisaloite 3. Vaadin, että järkyttävän kallis ja täysin kohtuuton yliopistojen sisäänpääsyrumba lakkautetaan. Kaikki pääsevät sisään ja näyttävät sitten kyntensä. Monet yliopistot noudattavat tätä käytäntöä muualla maailmassa. Joku matemaatikko voisi laskea, mikä taloudellinen vaikutus tällä olisi a) yliopistojen pääsykokeiden järjestämisestä johtuviin kustannuksiin ja b) nuorten kustannuksiin, kun he valmentautuvat pääsykokeisiin (inhimilliset ponnistukset ovat luku sinänsä). Häviäjiä tietysti ovat valmennuskurssien järjestäjät ja kirjakustantamot. Kun yliopistojen talous on tiukalla, olisi aika tehdä rakenteellisia muutoksia. 

Yhden muutoksen tahtoisin vielä tehdä edellämainittujen lisäksi. Haluan, että talvi ja kesä vaihtavat paikkaa niin, että talvi kestää kolme kuukautta ja kesä kuusi kuukautta. Loput kolme kuukautta ovat sitten kevät 1,5 kuukautta ja syksy 1,5 kuukautta. Ilmaston lämpeneminen ei tee talvesta kesää, koska auringonvalon määrä ei lisäänny. Siksi ainoa ratkaisu on paikan vaihto tarpeellisine säätöineen.  Ikäväkseni en tiedä, kenen puoleen tässä asiassa kääntyisin. 

 

Kiitospäivä

Hyvä lukijani! Aikaisempia tekstejäni katsellessa huomaan, että minua kiusaa liiallinen itsekriittisyys itseni suhteen. Mutta tokihan minä saan itseäni arvostella, eikös vaan?  Itseni (ulkomuotoni) moittimisen takana voisi piillä tiedostamaton kaipuu saada kehuja (niitä kyllä totta vie tarvitsisinkin). Bloggaamalla kehuja ei kuitenkaan voi toivoa, kun face-to-face- kontakti puuttuu. Mutta, rakas lukija, ihan oikeasti en ryve itsesäälissä ( ainakaan loko aikaa), vaan kritiikissä on mukana aimo annos sarkasmia ja itselle nauramista 😀. 

Tänään on itsekehujen päivä, kiitospäivä! Jos kukaan muu ei sitä tee, itse tässä siis on itseä kehuttava! Aloitanpa kehonkuvasta. Eli siis näen itseni lievästi lihavana. Uskon vakaasti, että peilit valehtelevat. Luulen, että oikeasti olen sopusuhtaisemman näköinen kuin miltä kotona näyttää. Ainoastaan valokuvissa näen itseni toisten silmin. Olen monissa kuvissa ihan siedettävän näköinen (oi!)  (passikuvat ovat tästä poikkeus 😡). Niin, ja ikkunoihin ei pidä itseä peilata. 

Muistathan Englannin prinsessa Margaretin? Ei hän ollut varsinaisesti kaunotar, mutta Lordi Snowdonin hänestä ottamat muotokuvat näyttivät hänet tosi kauniina. Sanotaan, että joitakin ihmisiä kamera rakastaa - ja toisia ei. Haaveeni, josta en ole kenellekään kertonut, että löytäisin valokuvaajan, joka näkisi todellisen kauneuteni ja saisi sen vangituksi kuvaan. Judi Dench on upea ikääntyneenä, mutten ehkä ole ihan hänen vertaisensa. 

Kurjaa ihoani olen surrut ikäni, eikä se ole suremalla parantunut. Itse en vaan aina muista, että eihän kukaan tule naamaani viiden sentin päästä suurennuslasin kanssa katsomaan, kuten itse joskus teen. Tasoittavaa voidetta pohjaan vaan, ja menoksi! Naistenlehdet voisivat kyllä ottaa joskus ongelmaihoisen meikattavaksi ja opettaa konsteja. Harmi vaan, että ihmiset näkevät ulkomuodon ensin ja sisäinen kauneus (?) on siellä jossain piilossa, on! Varmasti on!? Vai onko? 

Minulla on luonnostaan taipuisat hiukset. Enimmäkseen olen niihin tyytyväinen. Ne ovat helpot, jos leikkaus on hyvä. Ihan kaikki kampaajat eivät osaa leikata hyvin, ja sitten kun hyvän löydän, olen uskollinen asiakas. Jos joku huono puoli pitää etsiä, on se, että ne ovat vallattomat eivätkä tahdo pysyä ns. kampauksessa. Ja kampaustakaan en ole tarvinnut kovinkaan montaa kertaa elämässäni. 

Ja kiitos hyville geeneilleni, en ole vieläkään harmaantunut. Värjäytin vuosikymmeniä hiuksiani, kun kaipasin vaihtelua. Työstä pois jäätyäni annoin värin hiipua ja oma värini on, yllätys, ihan paras! Niin että tukka hyvin, kaikki hyvin! Nuorena olisin halunnut olla blondi, sellainen Elovena-tyttö. Kun tästä joskus harmaannun, toiveeni toteutuu. 

Vieläköhän löytyisi kehumisen aihetta? (Hyi! Itsekehu haisee, sanottiin lapsuudessani.). Annan nyt kumminkin haista. Nilkkani ovat yhä vielä sirot. Olen pannut merkille, että joidenkin naisten sääret ja nilkat paksuuntuvat ikääntyessä. Turvotus? Ylipaino? Huono verenkierto? En tiedä syytä. Kehtaisin näytellä sääriäni ja nilkkojani, mutta pukeudun nykyisin harvoin hameeseen, lähinnä kesällä. Joten eipä niitä juuri pääse kukaan muu ihailemaan kuin minä itse. Kauan sitten vietettiin työkaverini eläköitymisjuhlia, joihin piti pukeutua 20-40-luvun henkeen. Minä ostin verkkosukat - ooh! Mikä fiilis! 

Paljonpa löysinkin positiivista itsessäni ( ulkokuoressa!) Kukapas sen kissan hännän nostaa, jollei kissa itse! 😸 Nyt on nyt, ja ennen oli ennen. Lapsuudessani kehuminen ja kiittäminen ei kuulunut kasvatukseen. Ajateltiin, että lapsi voi ylpistyä. "Kissa kiitoksella elää". "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Mutta kyllä pienet kehut olisivat olleet ihania ja tarpeellisia terveen itsetunnon kasvattamiseen, niin ettei koko ikää tarvitsisi elää huonommuudentunteen vallassa. 

Kyllä ilänaisenkin poskiin toisi ihmeesti hehkua pieni komplimentti! Voitaisiinko ottaa (minä etunenässä) tavaksi jo aiemmin kehitelty idea: kehu nainen päivässä, tähän tapaan vaikka: 

- oletpa virkeän näköinen 

- hiuksesi ovat kivasti

- tuo huulipuna sopii sinulle hienosti

- näytätpä iloiselta

- hymysi on aina tosi nätti

- silmäsi oikein säteilevät 

- onko sinulla uutta meikkivoidetta?

Bon appetit!

Arki voisi helpottua, jos joka toinen päivä ei tarvitsisi miettiä, mitä ruokaa tänään tekisin. (Samaa ruokaa syödään kahtena päivänä). S- ja K-ketjujen erinomaisista ruokalehdistä saa paljon inspiraatiota sekä tuotetietoa. Selviää vähemmällä hyllyjen välissä. Niin, ja Lidl'n lehti on myös mainio. Etiketti-lehteä hyödynnän myös, siellä on hienoja gourmet-ruokien ohjeita juhliin. Juomajuttujakin siitä on kiva lukea, ihan sivistyksen vuoksi.

Lehtiä tutkiessani parin viikon suunnitelma syntyi helposti. Saisin vaihtelua arkisiin kana-, jauheliha- ja possuruokiini. Kalaa söisin myös nykyistä enemmän, mutta se on törkeän kallista. Ikävöin aikaa, jolloin Norjan lohta sai vitosella kilo. Jotkut ruokalajit ovat suosikkejani vuosien takaa, mutta kokeilen innokkasti myös uusia, kunhan ne eivät ole kovin monimutkaisia. 

Aamupalalla voisin kaurapuuron tilalla syödä toisinaan jugurttia ja granolaa tai mysliä. Chia-siemen villityksen aikana laitoin tuorepuuron ainekset yöksi jääkaappiin tekeytymään. Smoothiekausikin minulla oli ja meni. Lounaaksi syön mielelläni keittoa, kuten minestronekeittoa vaihdellen borts- ja seljankakeittojen kanssa. Seljankaan käy hyvin sei, joka ei ole ihan suolaisen hintaista. Paastodieetillä ollessani kokeilin Tom yam-keittoa, ja vaikken ole juurikaan tuttu aasialaisten ruokien kanssa, tämä maistui hyvältä. (Tosin nälkäiselle maistuu kaikki).

Päivällisruuiksi listaan vanhoja tuttuja. Spaghetti Bolognese on ykkönen, se on helppo, ruokaisa ja edullinen! Parmesaania pitää olla! Olen sienihullu, ja sienirisotto on todellista herkkua. Parhaita ovat herkkutatit, mutta kantarellistakin tulee kelpo ruoka. Yksi päivällisruoka voisi olla frittata. Siihen voi upottaa vaikka mitä jääkaapin jämiä. Itse asiassa vahvuuteni kokkailussa onkin juuri tähteiden käyttö 😀. Minulta ruokaa ei mene biojätteeseen. Asiaa parantaa lisäksi se, että koirani syö mielellään kaiken mitä ehkä jää. 

Yksi kasvisruoka pitäisi olla. Valitsen kukkakaalicurryn. Kukkakaalia kehutaan terveelliseksi, mutta en ole vielä löytänyt reseptiä, johon ihastuisin. (Jos kehtaisin, sanoisin että se on mauton ja kypsänä vetinen). Minusta se on parasta gratiinina, mutta totuus on, että juusto siinä sen maun antaa 🧀. Olen kerännyt kukkakaalireseptejä, mutta aika harva innostaa.

Välillä pääsee unohtumaan, miten hyvää chili con carne on. Siinä yhdistyvät nyt niin trendikkäät pavut ja suosikkiraaka-aine, jauheliha. Karppausaikoina söin sitä salaatin kanssa, vaikka siihen kuuluu kaveriksi riisi. Nuori polvi on opettanut minulle myös tacojen syönnin, ja samoin maustettu jauhis on siihen loistavaa! 

Viikonloppuna ehtii (tai viitsii) tehdä työläämpiäkin ruokia. Ihastuin kovasti litistetyn tandoorikanan ohjeeseen. Intialaisia mausteita on tullut hankituksi, joten saan käytetyksi niitä tähän ruokaan. Kokonainen broileri on edullista ja toisi vaihtelua fileisiin ja suikaleisiin. Aikanaan se oli pyhäruokaa! Lissabonin-matkalla ihmettelin kaupan lämpökaapissa mahallaan olevia, litteitä grillattuja broilereita. Näitä ne olivatkin, litistettyjä, eivätkä luonnollisen muotoisia, kuten meillä.

Alkuruokana kanan kanssa olisi siikaceviche. 🐟 Siika maksaa ihan hirveästi, mutta tähän tarvitaan sitä vai yksi file. Keitetyt Siikliperunat ovat parhaat siihen kaveriksi. 

Moussakasta pidän tosi paljon, munakoisosta tehtynä. 🍆 Ehkä sitä voisi tehdä viikonloppuna toiseksi ruokalajiksi, sillä senkin valmistus vie aikaa. Ostin aikoinaan Kreikan-matkalla kreikkalaisen keittokirjan, jossa onkin hyviä reseptejä. Olin vuosia Kreikka-fani, mutta nykytilanne siellä on murheellinen. Kauniit saaret  ovat varmaan ennallaan. Siellä voisi vielä kerran käydä...

Näillä ruuilla pärjäisi varmaan kaksi viikkoa, kun aina jotain jää tähteeksi. Tietenkin oheen tarvitaan leipää, ehkä focacciaa itse tehtynä, ja tuoresalaattia erilaisten vinaigrettien kanssa. Jälkiruokia en tee arkisin, vaan syön tuoreita hedelmiä, kuten omenoita, kiiviä, appelsiinia ja päärynöitä. 🍎 🥝 🍇 

Viikonloppuna tekee joskus mieli makeaa jälkkäriä. Pannacotta on syntisen kermainen, mutta helppo herkku. Sen päälle käyvät itse kerätyt marjat. Suklaamousse ja vadelmakastike, ah mikä yhdistelmä! Vadelmat ovat tietenkin omasta pakastimesta. 

Tarkkana lukijana huomaat tietenkin, että kaikki ruokalajit ovat vierasperäisiä. Enää et ruokalehdistä löydä täysin suomenkielistä viikon ruokalistaehdotusta. Minun listaltani puuttuvat kokonaan kiinalaiset, japanilaiset sekä amerikkalaiset trendiruuat. Kokkikoulusta olisi ollut elämässäni paljon hyötyä. Siinä olisi varmaan samalla tullut opittua keittiöitaliaa sekä -ranskaa. Intiaakin täytyy nykyään osata ainakin joku sana. Niin kansainväliseksi kotikeittiömme on muuttunut.  Makaronikin on pasta! 

Pinnan siistimistä

Otsikko oli vaikea keksiä, sillä kirjoitan nyt toimenpiteistä, joita teen iholleni. Kyse ei ole kauneudenhoidosta, koska toimet eivät ole hoitavia. En ihan sanoisi puuhaa pelkäksi hygienian hoidoksikaan, sillä ymmärrän sen olevan kehon eri osien puhtaanapitoa.

 Tässä kuvassa näkyy työvälineitä, joita tässä itseni siistimisessä käytän. Useimpia välineitä yhdistää käsite "poistaminen". Ja itse työtä "noloa". 

Aloitan yläpäästä. Olen aiemmin kertonut acnearpisesta ihostani, mutta ei siinä ole kaikki. Tämä on tosi tosi noloa kertoa, mutta kerronpa kuitenkin: kasvoissani kasvaa karvoja. En ole keskustellut tästä asiasta KENENKÄÄN kanssa. 

Poskilla ja leukaperissä karvoitus on hentoa nukkaa. Nenän alla, miesten viiksialueella, karvat ovat selvästi tukevampia kuin vauvamainen nukka. Lisää: kaksoisleuassa (Oi! Sekin vielä!) kasvaa joitakin karvoja, joita ei tahdo millään nähdä. Ja ne kasvavat pitkiksi ja kun niitä ei kunnolla näe, niiden nyppiminen on hankalaa. 

Aseinani karvan poistoon olen käyttänyt pinsettejä. Automaattipinsetti on aika hyvä, mutta ahkera pitää olla. Olen myös käyttänyt vahaliuskoja. No jaa. Jäähän niihin jokunen karva, mutta ihoon jää aika paljon vahaa. Muuan kampaaja halusi ajella poskeni, minkä hän tekikin. Mutta kyllä minua hävetti. Tunsin olevani parranajossa, missä oikeasti olinkin. 🦁

Paras vekotin on uutuus, metallinen spiraali, jota pyöritellään iholla. Vähän se nipistää, mutta se on pientä henkisen kärsimyksen rinnalla. Joku paksukainen täytyy kyllä nyppäistä pinsetillä. Minulla on tähän liittyen huoli. Kun aikanaan joudun hoitolaitokseen, kuka minua silloin nyppii? Olenko elämäni viime hetkillä viiksekäs, harvapartainen mummeli? Kunpa voisin säästyä tältä häpeältä! 

Sitten kasvojen iho pitää kuoria, neuvovat naistenlehdet. Teen sitäkin aina kun muistan tai viitsin. Tunnustan, että en ole huomannut ihossani yhtään mitään positiivista. Mutta kun olen ainetta ostanut, käytän sitä 😕 . 

Kainalokarvat. Olin varhaisteininä kaupunkilaistätini luona yökylässä. Täti käytti puuteria, hajuvettä ja huulipunaa. Ojentelin itseäni tyytyväisenä nukkumaankäydessä, kun tätini katse iskeytyi kainaloihini ja hän kiljaisi: "Herraisä! Eiks siun äiteis oo neuvont sinnuu, et kainalokarvat pittää ajjaa?" Oppi meni kerrasta perille. Taas hävetti. Luulen, että sain miesten partahöylän jostain, sillä ei silloin muitakaan laitteita ollut. Olen käynyt siitä asti koko pitkän elämäni aikana näitten häpeällisten karvojen kimppuun Veetillä, Lady Shaverilla sekä monenmoisilla höylillä. 

Navan alle seuraavaksi: bikinirajat! Mikä viehko nimitys intiimialueen pöheikön siistimiseen. 👙. Olen joutunut opettelemaan tämän alueen siistimisen ihan yksin, sillä se ei ole tullut puheeksi kenenkään kanssa koskaan.  

Sinkkuelämää-elokuvassa ystävätärkolmikko lähti rantalomalle. Siinä aurinkotuoleissa eräs heistä kirkaisi toiselle: "Look at you! Don't you shave???". Raukan bikiniraja oli jäänyt sheivaamatta...

No, minä olen sheivannut höylällä ja koneella sekä turvautunut vanhaan kunnon Veetiin. Joskus mietin kyllä työn tarpeellisuutta. Uimahallissa kävelen 5 metriä suihkuhuoneesta altaaseen, jossa pysyn, kunnes poistun taas suihkuhuoneeseen. En ole havainnut kenenkään tarkkailevan bikinirajojani. Jos niin kävisi, alkaisin varmaan kirkua. 

Nyt tullaan turvalliselle alueelle eli sääriin. Eiväthän rehottavat säärikarvat kauniita ole, ainakaan nykykäsityksen mukaan. Kesällä karvat pois, talvella lintsaan, kun on koko ajan paksut sukkahousut ja pitkikset jalassa. 

Mitäpäs siellä työkalukuvassa vielä oli: vartalonkuorintaliina ja -voide, jalkojenhoito-, kynsienhoito- ja hammashoitovälineet, jotka ovat jo rajatapauksia tässä poistamisarsenaalissa. 🛠. Muistinkohan kaiken? Paljonkohan tähän menee aikaa viikossa, kuukaudessa, vuodessa? Ja tämä on vasta pohjustusta, tämän jälkeen alkavat hoitotoimenpiteet. Mutta vielä yksi ISO kysymys: mitä jos jättäisin kaiken ylläolevan huollon tekemättä? Olisinko edes yhteiskuntakelpoinen?