Eikö mikään riitä?

Muutama päivä sitten Puoli seitsemän- ohjelmassa aiheena oli riittämättömyys. En jäänyt seuraamaan ohjelmaa, mutta aihe jäi mieleen pyörimään. Taitaa olla monelle naiselle tuttu elämänkumppani?

En ole hyvä kokki, mutta pitäisi pystyä parempaan. Naistenlehdissä esitellyt julkkisten illalliskutsut ja koko perheen sunnuntailounaat saavat minut kysymään, miten he tuohon pystyvät ja miksen minä pysty? Naureskelen itsekin joskus taitojani, mutta oikeasti sisälläni on paha mieli. 

Koko työurani ajan minusta tuntui, etten ole kyllin hyvä. Olisi pitänyt olla parempi, nopeampi, välkympi, hoksaavampi ja siis kaikin puolin erinomaisempi. Kouluttauduin aina vain lisää. Itsekin joskus ihmettelin, mikä voima minua oikein ajaa aina vain eteen- ja ylöspäinkin? Ei se kunnianhimoa ollut, minulla ei sellaista ole. Eikä kilpailuviettiä. 

Uskoin, että haluan ammatillisesti mennä eteenpäin. Ja meninkin. Tänä päivänä arvelen, että minua ajoi riittämättömyyden tunne. En ollut mielestäni riittävän hyvä koskaan siinä, missä silloin olin. Eikun vaan taas opiskelemaan. 

Saattoi olla, että että omaa riittämättömyyden tunnetta ruokittiin ulkoakin päin. Aviopuolisoni sattui kasvamaan ihmiseksi, joka mieluummin moittii kuin kehuu, lannistaa mieluummin kuin kannattelee. 

Tunsin, etten ollut itsessäni kyllin arvokas, joten minun piti kaikin tavoin lisätä arvoani. 

Jäätyäni eläkkeelle tunsin helpotusta. Ainakin työelämän kilpajuoksu oli ohi. Eläkkeelle olin kyllin hyvä 😀. Ei tarvinnut enää yrittää opiskella mitään, paitsi jos itseä kiinnostaisi. Olen saanut koottua itselleni vahvuutta olla juuri niin hyvä tai huono, kuin olen. 

Pääsiäisateria saa kelvata, oli siinä sitten mitä ja millaista vaan. Olisin mielelläni kauniimpi, hoikempi ja hurmaavampi, mutta kun en ole, täytyy olla itselle armollinen ja korjata puutetta huulipunalla (se muuten kirkastaa ilmeen). 💄

Tarkka-Martta

Niukka nuoruusaika ei tarjonnut mahdollisuuksia tuhlailevaisuuteen. Aikuisuuden alkuvuodet olivat niinikään rahan kanssa kitkuttelua - kenelläpä ei olisi?

Luulisi, että sitä olisi oppinut pitämään pennosista kiinni. Tunnustan, että niin ei käynyt, ei ollenkaan! Kun palkoilla alkoi elää hiukan väljemmin, tämä tyttö rupesi ostelemaan! Tuhlaamista en myönnä, mutta oli niin tavattoman paljon tarpeellista, mitä piti saada. Sellaista, mitä muillakin oli. Kodinkoneita, astioita, huonekaluja, vaatteita. 

Eläkkeelle jäädessä tavaraa olikin paljon. Onneksi, sillä rahaa ei ollutkaan enää niin paljon. Mutta minustapa kehittyi Tarkka-Martta. Sinulle, rakas lukijani, on varmaan moni säästökohde tuttu! Äitini opetti, että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot- niin pärjää! 

Vaatepuoli on helppo säästökohde, kun sitä on kaapeissa. Montaa uutta en olekaan ostanut eläkevuosinani. Saattaa olla, että aikaa myöten niissä alkaa näkyä aika... Korjaan niitä myös, jos jostain repsottaa. Käytän tukisukkahousuja, koska ne kestävät pitkään. Kosmetiikka on riittoisaa, enkä enää osta huippumerkkejä. Huh, 70 euroa  purkista! Huulipunan käytän hylsyn pohjaan asti huulipunasiveltimellä. 

Hiukset pitää leikkauttaa aika ajoin, mutta kun, taivaan kiitos, en tarvitse permanenttia enkä väriä, säännöllisyydessä voi joustaa (venyttää väliä). 

Huvituksiin rahaa ei paljon kulu. Otan kaiken irti televisiosta. Läheiseni ovat antaneet minulle lahjoiksi Lippu.fi:n lahjakortteja, mikä on loistavaa. Niillä pääsen konsertteihin ja teatteriin. Sitä paitsi todella monessa kohteessa saa eläkeläisalennuksia. 

Ruokaostokset ovat säästäjän huippuhetkiä. On trendikästä olla syömättä punaista lihaa, ja hinnan huomioiden kieltäytyminen on helppoa. Kala on törkeän kallista, mutta joskus lohta saa punaisella lapulla varustettuna, ja silloin ostan sitä vähän jemmaankin. Hamstraaminen on ruma sana, mutta jotain siihen suuntaan teen. Muutenkin poimin kärryyn mielelläni viimeisen myyntipäivän tuotteita, onhan minulla pakastin, jos ei tule tehdyksi ruuaksi saman tien. Eineksiä en osta, valmistan kaiken ruuan itse. 

Himosienestäjänä ja -marjastajana pakastimessa on, mistä ottaa. Ja ovat kotimaista luomua kaiken lisäksi. Parasta kahvileipää on mustikkatorttu! 😀

Vettä säästän myös. En lorota hanasta turhaan, sillä senhän saa kiinni, kun vaahdottaa itseään tai jynssää astiaa. Pesu- ja tiskikone täyteen ennen napin painamista. 

Ja mihin sitten käytän säästetyt eurot? Koiran kuluista on paha säästää. Rokotukset, ruoka, välineet, sairaustapaukset...Kansalaisopiston kurssit eivät toki ole kalliita, joten niihin voin satsata. Hyvät ulkovaatteet maksavat maltaita, mutta myös kestävät. Ja tämä ilmasto kun on mitä on. Ja sitten matkustelen. Nekin ovat nykyään omatoimimatkoja, jolloin pääsee vähän vähemmällä rahalla. Tosin täytyy nähdä paljon vaivaa itse. 

Joskus tulee mieleen, että voidakseen säästää, täytyy olla aika rikas. 

Autuas venyttely

Hurahdin viidenkympin korvilla - vai olisiko ollut jo aiemmin - venyttelyyn. Silloin varmaan kohistiin strechingistä. Method Putkisto oli kuuminta hottia. Kuvissa oli pitkäjäsenisiä, solakoita kaunottaria. Aah! Ymmärsin kyllä, ettei minusta lyhyestä ja tanakasta voi mitenkään venyttää nykyistä pitempää, mutta jos figuurista vaikka tulisi linjakkaampi. 

Putkisto-kursseja ei ollut lähistöllä tarjolla, joten turvauduin kirjastoon. Oppaiden avulla sitten vain treenaamaan! Vakuutuin ihan heti ensi minuuteilla venyttelyn välttämättömyydestä. Mitä paikkaa tahansa yritinkin venyttää, ihan kuulin, miten lihakseni ja jänteeni kiljuivat. 😫. Ja minäkin. Voi että sattui!

Huolestuin, repeääkö jokin, mutta kun kipuraja tuli vastaan, hellitin. Joitain venytyksiä siedin tehdä vain pari sekuntia kerrallaan. No, aikaa myöten kehitystä tapahtuikin. Peilissä ei kuitenkaan näkynyt mitään muutosta. Hissukseen venyttely alkoi tuntua jopa mukavalta. Nyt jälkiviisaana ymmärrän, että olisi pitänyt hakeutua ohjattuun venyttelyyn, mutta joko sellaisia ei ollut tai en osannut etsiä niitä. Sen huomasin, että oppaat olivat monenmoisia. Pitää löytää itselle sopiva.

Venyttelen aina kuntosaliharjoittelun jälkeen, mutten tahdo malttaa viittätoista minuuttia pidempään. Mukamas on kiire. Kun kävin joogassa (vanhus- ei kun ikääntyneiden ryhmässä), siinä venyttely on kaikkein nautinnollisinta. Jossain kehonhuolto (mikä nimi!) -ryhmässä venyttely oli minulle melkeinpä liian rankkaa, vaikka se olikin tarkoitettu vanhemmalle väelle. 

Pilateskurssejakin on tullut käytyä. Mahtavaa treeniä, kun löytää ikäiselleen sopivan. Ensi syksynä istun taatusti varttia ennen ilmoittautumisen alkua tietsikan ääressä, että pääsisin johonkin ryhmään. Ja tarkistan kelloni. 

Vaan kun olen saanut oppia, osaa sitä (nykyään) venytellä ominkin päin. Toisinaan levitän joogamaton lattialle, toisinaan teen viisi-kuusi lyhennettyä aurinkotervehdystä. 

Huolimatta nivelrikosta, taivun aika mukavasti. Saan vaivatta kämmenet lattiaan, varpaankynnet leikattua ja sukat jalkaan seisaallaan. Tasapainossa olisi parantamisen varaa: otan helposti tukea. 

Juttelin kerran ystäväni kanssa vanhenemisesta. Hän kertoi, ettei yritä taistella sitä vastaan. Minä taistelen, sanoin. Nätimmäksi en tästä tule, mutta toimintakykyä pidän yllä kynsin hampain. Jos se vaikka toisi hehkua uloskinpäin?