Sienihullun päiväkirja

Heinäkuussa alan kulkea pää painuksissa. Pilvien ihailun sijaan katseeni lakaisee maata, kierros lähietäisyydelle ja sitten jalkojen juureen. Tunnen linnustajia, ja olen ihmetellyt, miten he tunnistavat pelkästä vilauksesta, mikä lintu siinä lensi. Kokemus varmaan. 

Minulle puolestaan on kehittynyt sienikatse. Jokin väri tai maasta poikkeava muoto herättää huomioni. Harvoin turhaan, kyllä siellä sieni on! Elämän varrella sienituntemus on lisääntynyt. Lapsena keräsin rouskuja, sillä muita sieniä äitini ei tuntenut. Ne olivat tärkeä ruuan lisä. Minäkin totuin syömään niitä, kun ne näyttivät paistinpannulla niin houkuttelevilta. Tosin alkuun maku oli aika outo. 

Aikuisiässä opin tuntemaan punikki- ja lehmäntatin sekä kantarellin. Edelleen rouskut olivat suosikkeja. Ryöppäys ja tukevasti suolaa. Kokemattomuus ja puutteelliset kylmätilat pilasivat toisinaan sienisäilykkeet: ne homehtuivat. Arvaa, harmittiko. Iso työ meni hukkaan. Rouskuista tein kastiketta ja juhliin sienisalaattia. Suolasienet ovat yhä parhaita salaattiin. Minusta on kyllä tullut laiska rouskujen laittaja - ne ovat tosi työläitä!

On varmaan naistenlehtien ansiota, että opin vähin erin tuntemaan ja käyttämään mietoja sieniä, joita ei tarvinnut ryöpätä. Olihan siinä opettelemista! Muodikasta oli paistaa esimerkiksi lampaankääpäpihvejä. (Enpä olekaan tehnyt niitä aikoihin!) Ja kun elin niukkuudessa, oli mahtavaa tehdä noita muhkeita ja maukkaita pihvejä ateriaksi. 

Muistelen, että -80-luvulla hittisieneksi tuli suppilovahvero. En koskaan ennen ollut huomannut sitä metsässä. Kaipa sitä on ollut, kuka tietää! Eräissä juhlissa isäntäväki tarjosi suppilovahveromuhennosta, jossa oli pekonia sekä smetanaa. Lisäksi oli valkosipulipatonkia (ja oli juomistakin). Olin ihan hullaantunut. Olin myös vähintään yhtä kateellinen kuin kalamies, kun en ollut itse löytänyt niitä ämpärillistä. 

Pidän suppiksista edelleen, ja tuo kerma-pekoni-suppismuhennos taitaa olla vieläkin ykkösreseptini. Ja nyt löydän niitä tosi helposti! Täytyy vain katsoa jalkoihin. Vuodesta toiseen niitä löytää samoilta paikoilta. 

Tatteja pidettiin aikoinaan lehmänruokana. Sitten kun pääsin niiden makuun, ne ovat kestosuosikkejani. Koskus melkein harmittaa, kun punikkitatti on niin satoisa - tahtoisin muitakin! Herkkutattia en ole tuntenut koko ikääni. En osaa sanoa, milloin olen siihen tutustunut. Olisiko vasta kymmenisen vuotta? 

Yhtenä vuonna niitä tuli ja tuli. Keräsin niitä koppakaupalla tai muovipussit repeillen, jos ei mukana ollut kunnon astiaa. Lehdissä kirjoitettiin italialaisesta miehestä, Dalla Vallesta, joka osti tatteja ja vei niitä Italiaan. Silloin viimeistään ymmärsin herkkutatin arvon. Ja kuivatuista tateista tulee paras keitto! Itselläni ei ole kuivuria - pitäisi ostaa ihan herkkutattia varten. 

Pari vuotta sitten osallistuin sieniretkelle, jossa oppaana oli erinomaisen sienikirjan tekijä, Lasse Kosonen. Sillä kertaa opin tuntemaan sikurirouskun (hyvin voimakasarominen) ja kuusenherkkusienen. Siitä tuli heti suuri suosikkini. Harmikseni en ole löytänyt sitä kovin usein. Nyt juuri jääkaapissa odottaa kaksi herkkusientä, jotka ihan kohta paistan leipäni päälle. Olen myös löytänyt muutaman nokirouskun. Tästä sienestä kirjoitti kirjassaan Saimi Houer. Maku on taivaallinen! Niitä vain löytyy kovin vähän. 

Kolme-neljä kuukautta keskikesästä kuluu minulta sieniä(kin) metsästäen. Olen levoton, jos en pariin päivään pääse metsään. Koiralenkeilläkin minulla on aina Spr: n monikäyttöinen hedelmäpussi mukana, ja kuinka ollakaan, eksähdämme aina jonnekin metsän puolelle. Onneksi koirani ymmärtää minua ja jaksaa kärsivällisesti seurailla ristelyäni. On tämä kyllä yhdenlainen hulluuden muoto! Vaan kun metsässä on niin kivaa! 

"Anna arpisten haavojen olla...

...niitä auki et repiä saa". Jos olet kyllin vanha, hyvä lukijani, muistat varmaan tuon iskelmän. Rakkaussuruistahan siinä lauletaan. Pikkutyttönä en ihan ymmärtänyt laulun viestiä, vaan hoilasin sitä näin: anna arkisten haavojen olla. Aikoinaan haavojen laatu sitten selvisi. Muutkin kuin rakkaussurut voivat jättää haavoja pieneen ihmissydämeen. 

Kotini oli käyhä, eronnut äitini, vailla ammattia, huolsi minua. Töissä hän kävi, mitä milloinkin sai. Isä maksoi elatusapua: olisikohan se voinut olla 60 markkaa kuussa? Ja lapsilisä, jonka määrää en tiedä. Kansakoulua käydessäni äiti haki minulle vaateavustusta, vai milläköhän nimellä sitä kutsuttiin? Minulle oli myännetty avustuksena monot. Odotin niitä kovasti. Monot tulivat ja jaettiin, mutta en saanutkaan niitä. Menin itkien kotiin, ja seuraavana päivänä äiti tuli selvittämään asiaa. Opettaja oli antanut ne toiselle lapselle (rikkaalle, äiti sanoi). Niin sitten sain mononi. Ne haisivat nahalle, olivat tukevat ja kiiltävät. Ja varmaan kalliit. 

Tuolloin en ymmärtänyt hävetä köyhyyttäni. En ollut toki ainoa, koulussa oli esimerkiksi sotaleskien lapsia. Jälki tuosta episodista kuitenkin jäi. 

Samaa "köyhäinapua" vastaanoton myöhemminkin. Sukulaiseni toimitti minut oppikoulua käymään. En päässyt halvempaan valtion kouluun, vaan kalliiseen yksityiskouluun. Pääsin vähävaraisuuden perusteella vapaaoppilaaksi. En muista tulleeni pilkatuksi, vaikka muut kyllä tiesivät sen. Sen sijaan paras ystäväni Sinikka, leskiäidin tytär, tuli. Erään kerran syömään mennessä hänelle huudeltiin ilmaisen ruuan syönnistä. Sinikka sanoi uhmakkaasti, ettei hän edes tykkää makkarakastikkeesta, eikä syönyt. Itkien hän tunnusti minulle, että makkarakastike oli hänen herkkuaan. 😢. Voi meitä reppanoita! 

Tänä päivänä puhutaan köyhistä, ja minä kyllä tiedän, mitä köyhyys on. Ei meillä ollut puhelimia, nettiä, telkkua, autoa. Niinpä ei niistä tullut laskujakaan. Joskus hiukan ihmettelen, kun näen telkkarissa lihavia, jotka kertovat, että ei ole rahaa ruokaan ja nälässä pitää välillä olla. No juu.

Minun piti yrittää hankkia käytettyjä koulukirjoja, sillä niitä vapaaoppilas ei saanut. Äiti selvitti åaikkoja, joissa oli oppikoululaisia, ja lähetti minut kirjaostoksille. Voi miten vastenmielistä oli mennä ventovieraiden taloihin kirjoja kyselemään. En toki kaikkia onnistunut ostamaan, ja ne mitkä sain, olivat tietenkin vanhoja painoksia. 

Ei näistä köyhyyden kokemuksista syviä haavoja tullut, mutta kirpaisevia muistoja ne yhä vielä ovat. Lapsi onneksi ei edes kaikkea muista, eikä edes ole kaikkea ymmärtänyt. Torjun usein kipeitä muistoja - joskus vain jokin asia pyrkii pintaan. Hyvä lukijani, olet ainoa, jolle muistoni jaan. 

Tästä tuli nyt vähän haikea juttu. 

Helposti hoikaksi!?

Olen luvannut itselleni sekä sinulle, hyvä lukijani, että enää en sorru minkäänlaiseen dieettiin. Viimeisin oli 5:2 paastodieetti, joka kyllä hoikensi minut. En kuitenkaan jaksanut olla sillä loppuikää. 

Kun sitten luin juttuja Nina Sarellin ideoimasta 50:50-ruokavaliosta - vai miten sitä nyt kutsuisikaan - kiiruhdin piankin kirjakauppaan hankkimaan teoksen. Tämä tapahtui heinäkuussa. Luin kirjan kolmeen kertaan. Se on todella eloisasti kirjoitettu, mutta tekijä onkin toimittaja. Terveen järjen ääni puhuu kirjassa, ja näkökulma on käytännönläheinen. 

Sinulle, joka et ole tutustunut kirjaan, kerron että ajatuksena on tehdä muutoksia arkeen, eikä pelkästään syömiseen. Siis elämäntapamuutoksesta on kyse. Tykkään kirjan hengestä, sillä se on otteeltaan ymmärtävä ja salliva: vaikket juuri nyt pidä tästä tai tuosta, voit oppia. Tee muutoksiahelpoimmasta päästä ja vähitellen. Sarell on kuitenkin ehdoton siinä, että jos haluat kohentaa itseäsi, JOTAIN TÄYTYY MUUTTAA. Et voi jatkaa ihan samaan malliin. 

Otan esimerkin kasvisten syönnin lisäämisestä. JOKAINEN laihdutus/ravitsemusguru sanoo tämän saman. Uskon siihen ihan täysin, mutta kompastus on ollut, etten ole osannut toteuttaa ajatusta niin, että kasvis aina maistuisi. Salaatin pureksiminen puuduttaa. Mutta Sarellilla on kivoja konkreettisia keinoja tähän avuksi: lihan korvaaminen kasvisproteiineilla ja kasvisten ujuttaminen liharuokiin. Parhaimmat jauhispihvit ikinä olen valmistanut lisäämällä taikinaan erilaisista juureksista tehtyjä raasteita. Ei ehkä ihan uusi idea, mutta näkökulma on uusi. 50 % kasviksia, loput lihaa. Aaah, herkkua! Uppoaa miesväellekin. 

Yksi kokemistani oivalluksista on ollut "arkiaktiivisuuden lisääminen". Kyllähän olen kuullut neuvot, että kävele portaat, kävele seuraavalle bussipysäkille jne. Nyt sain kuitenkin ahaa-elämyksen, kun kaksi edelläolevaa esimerkkiä

eivät oikein sovi elämääni. 

Äitihän se opetti, että "vie mennessäs, tuo tullessas, se tapa talon pitävi". Se olikin kelpo ohje, kun ruumiillista työtä oli enemmän kuin jaksoi tehdä. Tänä päivänä arkiaskareet eivät ainakaan paljoa meikäläistä rasita. Huomasin, että pitääkin alkaa touhuilla. Vie, hae, näe vaivaa, käy katsomassa, tepsuta ja tassuta, kiipeä pallille sen sijaan, että kurottelisit.....nosta pylly sohvalta usein! Näin saa askelia kerättyä kotosallakin ollessa. Kaikki liikkuminen ei ole lenkkipolulla puuskuttamista, vaikka sitäkin olisi hyvä harrastaa...

Terveyden eteen voi tehdä muutamia muitakin muutoksia. Tämän kaikki tiedämme. Sokerihiiri en ole (enää), mutta ruoan supersuolaaja kyllä. Päätin opetella viimeinkin  (huom. opetella) suolan vähentämistä. Olihan ruoka alkuun vähän mautonta, mutta uskoin, että siihen tottuu. En ripsuttele enää lisää suolaa lautaselle. Maustan hitusen rohkeammin. Ja alkaa se sujua, pienin askelin. Tämä onkin Sarellin filosofia: ei väkisin, vaan väsyttämällä. Vanhakin koira oppii! 

Itselleni ja muille pettymykseksi on kerrottava, etten ole reilussa kuukaudessa hoikistunut. Käyn vaa'alla vain harvoin, mutta housunvyötärö kertoo kyllä, missä mennään. Jotain on kuitenkin tapahtunut: olen ollut energisempi kuin miesmuistiin! Vauhtia riittää aamusta iltaan. Mennyt kuukausi on ollut täyttä työtä marjastuksessa, sienestyksessä, säilömisessä ja saaliiden ruuaksi kokkaamisessa. Eikä vielä illallakaan väsytä, kun tekee mieli leipoa sienipiirakkaa. Oikeasti olen laiskanpulskea 😵. Enkä ole nälkää nähnyt. Ihanaa, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä syödessään. Ehkä vatsakumpukin jossain vaiheessa pienenee. Kerron kyllä jos niin käy. 

Pienviljelijällä on ylituotantoa

Koko alkukesän olen odottanut, että mustikat kypsyisivät, sienet putkahtelisivat esiin, viinimarjat kypsyisivät, kesäkurpitsat kasvaisivat ja kasvihuoneen kurkut venyisivät ja tomaatit muuttuisivat vihreistä punaisiksi. Oli piiitkä, viileä ja pilvinen alkukesä. Niin oli loppukesäkin. 

Minulla on mökillä kahden neliön kokoinen kasvihuone. Se oli pitkäaikainen unelma, mutta ei ollut paikkaa, mihin sen pystyttäisi. Kunnes hankittiin mökki. Yhtenä päivänä sitten ostin kasvihuoneen! 

Alku oli takkuista. Laitoin ruukkuja, mutta kun mökillä ei olla aina, kastelusta tuli ongelma. Automaattikastelu hukutti yhdet taimet, kun osannut säätää sitä. Biolanin kasvusäkit, joiden alla on vesialtaat, ratkaisi pulmani. Hiki kyllä virtaa sekä keväällä että syksyllä niiden kanssa. 

Unelmoin vahvanmakuisista tomaateista ennen muuta. Kaupan tomaatit ovat välillä, suoraan sanottuna, pahoja. Olen niin vanha, että olen saanut lapsuudessa maalaistomaatteja ja tiedän, miltä maukas tomaatti maistuu. 

Tomaatin kasvatus on ollut mielenkiintoista. Lajikkeita en tunne, mutta kirsikkatomaatit maksavat törkeän paljon kaupassa, mutta ovat makeita. Niitä taimia olenkin metsästänyt keväisin. Tänä vuonna yllättäen löysin taimikaupasta pensastomaatin taimia. Niitä! 

Ja olen odottanut. Ja odottanut. Odottanut että ne kypsyisivät. Näin kyllä, että raakileita oli runsaasti, mutta käsitin määrän vasta nyt, kun ne lopulta alkoivat kypsyä. Kuudessa taimessa on varmaan tuhat tomaattia. Oksat roikkuvat lähes lattialla.  Mieletöntä! Ihanaa! Mutta nyt on kiire syödä niitä. Riittääpä maistiaisia muillekin. 🍅🍅🍅. Saa nähdä, täytyykö ruveta tomaattisoseen keittoon! 

Kaksi kurkuntainta on niinikään antelias. 🥒🥒 .Usein kolme, neljä kurkkua roikkuu yhtä aikaa valmiina poimittavaksi - kaupasta ostan korkeintaan yhden kurkun kerran viikossa. On niissä syömistä, on! Itse tuotettu kurkku on muuten tosi makeaa ja kiinteää. 

Entäs kesäkurpitsa sitten! Kaksi tainta puskee pötkäleitä minkä ehtii! Sekin on jopa isonakin todella kiinteää. Onneksi se säilyy kauan hyvänä jääkaapissa. 

Kaikesta tästä yltäkylläisyydestä olen tosi tosi kiitollinen. Pieni ongelma on vain, kun kaikki kypsyvät tai valmistuvat juuri nyt, yhtä aikaa! (Kiitos kurkuilleni, kun ne ovat tehneet tuotettaan jo pitkin kesää). Mikäs kurkku on oikeastaan? Ei marja, ei hedelmä.?

Ruuhkaa helpottaa se, että tuholaiset söivät lehtikaalini. Mutta kaikilla on oikeus hankkia syötävää, mistä sitä vain saa. 

Mökin pihalla kasvaa kaksi mustaviinimarjapensasta. Viime kesänä sain noin litran. Nyt ne notkuivat - odotin ja odotin niitäkin kypsyväksi. Olisikohan 10 litraa, tämän kesän sato? Mehua en tee eivätkä marjat kelpaa läheisillenikään ---! Suomessa ei voi mennä torillekaan 10 litraa myymään. Ja jos tarjoan naapurille maksua vastaan, se on verollista tuloa. Onko siis maassa parempi kuin jumalattoman suussa? No joo. Pakastan ihanat, pulleat, makeat mustaviinimarjat ja keittelen hilloa joululahjoiksi. Tosin pakastimella, vaikka iso onkin, on jo ähky. 

Edellä mainitut kasvikset ja marjat saan omalta maaltani. Myönnän, että hankin syötävää myös mailta, joita en omista. Siis mustikat, vatut ja sienet. Ja niidenkin aika on juuri nyt!

Minulla on varmastikin alkukantainen keräilytalouden aikaisen ihmisen geenistö. Nautin, kun saan kerätä luonnon antimia. On minussa pienviljelijääkin. Tykkään kasvattaa itse suuhun pantavaa. Mutta oikeasti viljelijäksi ei minusta olisi ollut, on se ihan toisella tavalla totista hommaa. Huvin vuoksi vain! Voisi kai huonomminkin aikansa käyttää...mutta ei tällä harrastuksella mitään tienaa. Mutta se tyydytys, se on se palkka.