Kalastajan rouva

Me naiset-lehdessä pitää blogia nimimerkki "Kalastajan vaimo". Hän esittelee trendikkäitä vaatteita. Muistan lukeneeni, että hän tutustui norjalaiseen mieheen, joka esitteli itsensä kalastajaksi. Ei se tainnut kuitenkaan olla miehen pääelinkeino. 

Ei minunkaan siippani kalastuksella eläisi edes itse, saati minä. Nuoruudessani sain syödäkseni ruotoisia järvikaloja, ehkä lahnoja, sulkavia ja särkiä, joita naapuruston miehet eivät kai itse huolineet. En voi väittää tulleeni kalan ystäväksi.

Kun hommasimme mökin parisenkymmentä vuotta sitten ison järven rannalta, alkoi kalastuksen opettelu. Kokeiltiin erilaisia konsteja: onki, virveli, katiska, verkko. Saatiin mitä saatiin tai ei saatu. Siipallani ei ollut hajuakaan kalan perkaamisesta, eikä minulla edes sen vertaa. 

Minulle, alistuvalle tohvelille, lankesi perkaaminen. Olihan siipalla pyydykset ja välineet huollettavanaan 😁. Anoppini oli näyttänyt, miten lahna perataan, ja varoitti puhkaisemasta sappirakkoa. Sätkivät kalat pelottivat minua, ja pitkään siippani kalautti ne tajuttomaksi, ennenkuin uskalsin koskea niihin. 

Luimme kirjoja "Kalakaveri" ja "Ukon onkiohjeet", ja niin salat alkoivat aueta. Vuosien mittaan tuli hommattua monenlaisia veitsiä, suomustimia, kalasaksia, puukkoja, piikkejä, fileerausveitsiä ja sitä rataa. Eipä jäisi ainakaan välineistä kiinni. 

Työ tekijäänsä opettaa, ja tämä on totinen tosi. Vuosien ponnistelujen jälkeen osaan perata kalan kuin kalan. Osaan fileeratakin ne aika hienosti. Saamme usein siikaa ja kuhaa - miten hienoa paistaa sellaisia fileitä lautaselle! Semmoinen kala minullekin maistuu, vaikka onhan niissäkin ruotoja. Ahvenesta tykkään myös. 🐟

Varustelutasoni täydensi kalanperkuuessu ja -hanskat. En sotkeennu eikä tarvitse tarttua niljakkaaseen kalaan paljain sormin. Tähän kesään asti kieltäydyin mateen perkaamisesta, sillä se on mielestäni tosi iljettävän näköinen ja se pitää nylkeä. Niinpä päästimme mateet takaisin järveen, kun siippanikaan ei halunnut ryhtyä perkuuseen.

No, tänä kesänä verkkoon on tarttunut, mitäpäs muuta kuin etupäässä mateita. Nöyränä rupesin ajattelemaan, että kalaa se on madekin, ja järvi antaa mitä antaa. Kalahanskoillani varustautuneena kävin mateeseen käsiksi, ja sain nyljettyäkin sen. Made mateelta keksin yhä paremmin, miten se onnistuu. Joten viimeinenkin inhotus on voitettu. 

Onhan madekeitto maukasta, mutta työläs valmistaa, kun aloittaa sopan teon verkkokalastuksesta alkaen. Olen ruikuttanut kalan kovasta hinnasta, mutta kun ottaa huomioon työläät vaiheet ja sen, mitä kokonaisesta kalasta menee hukkaan, on ehkä vähän suopeampi. Ostan silti harvoin kaupasta järvikalaa. Häpeällistä. ☹️ Onnekas olen, kun voin kesäisin nauttia pyyntituoreesta järvikalasta. Ei sekään tosin ilmaista ole, sillä verkkoja on ostettu sadoilla euroilla, ja lisäksi muita tarvikkeita. 

Jussin juhla 🇫🇮

Muistelin haikeana entisten juhannusten sydänalassa kutkuttavaa hurmaa. Juhannuksen odotus ja - vietto oli jotain erityistä! Ennen oli aina lämmintä yötöntä yötä vietettäessä. Jossain oli aina kokko ja jossain oli aina juhannustanssit. Ja haitar niin haekeesti soi.

Tyttösenä etsin luonnonkukkia vaasiin ja päähän kukkaseppeleeksi. Sulhastaikoja en tainnut koskaan tehdä. Koivuja pystytettiin ovenpieliin ja saunaan tehtiin kesän ensimmäinen vasta. 

Veden ääreen on ollut kaipuu aina juhannuksena. Mikä olisikaan romanttisempaa kuin soudella tyynellä järvellä ja kuulostella ympäristön ääniä. Sellaisesta sain nuorena vain haaveksia.

Haikeaa on todeta, että tuo aiempi rintaa puristava hurma on kadonnut vuosien kuluessa. Mökillä on kyllä koivut pystytetty, vasta sidottu ja kukkakimppu koottu edelleen. On pesty sauna ja lattiat. Mutta kaikki tuo tuntuu arkisemmalta kuin joskus ennen. 

Onko ehkä elämältä saatu jo kaikki mitä piti, eikä keskikesän juhlalta ole enää odotettavaa? Viime vuosina on muisteltu säätä: kuinka kylmää oli, paljonko satoi, kuinka paljon oli hyttysiä? 

Kokon sijaan ollaan viime vuosina tuijoteltu televison ruutua sisällä lämpimässä, hyttysten ulottumattomissa ja katseltu järvelle ikkunasta. Tunnelma puuttuu, mutta muuten on mukavaa. Pilvisellä säällä ei juuri tiedä, vieläkö se keskiyön aurinko paistaa ☀️. Joku vuosi sitten vastarannalla oli musikantteja juhannusvieraana. Viulu soi ja laulu raikui! Toppatakkiin kääriytyneenä nautin musiikista omalla rannallani. 

Kaipa on niin, että vanha on jo juhannukset nähnyt. Nuorempien vuoksi toivoisin jussin juhlaan lämpöä yöttömän yön juhlan viettoon. Saisi fiilistellä jossain veden äärellä ja nauttia kauniista kesäisestä luonnosta. 

Ilon ja ikävän viikko

Viime viikkoon mahtui sekä iloa että surua. Alkuviikosta vietettiin sukulaiseni iloista merkkipäivää. Juhla alkoi jo päivällä leppoisalla kävelyretkellä. Ojennettiin lahjoja pienten puheiden kera ja nautittiin kuohuvaa. Illaksi sitten vaihdettiin ylle juhlatamineet ja siirryttiin illalliselle maalaisravintolaan. Syötiin pitkään nautiskellen ja nostettiin maljoja päivänsankarin kunniaksi. 

Juhlapaikka oli kaukana ja viivyin reissussa muutaman päivän. Oli epätavallista ja hyvin mieluisaa seurustella päivänsankarin, hänen perheensä ja muiden vieraiden kanssa noinkin pitkään. 

Kotiin palattuani piti alkaa valmistautua surujuhlaan. Iäkäs omaiseni oli muutama viikko aikaisemmin kuollut yöllä, ehkä nukkuessaan. Olisi ainakin mukava ajatella niin, että hän nukkui pois, kuten tavataan sanoa. Omaisellani oli jo ollut sairauskohtauksia, joista viimeisestä hän

ei enää selvinnyt. Voi kai sanoa, että hyvä näin. Viimeinen päivä tulee meille jokaiselle aikanaan, joskus yllättäen, joskus varoitellen etukäteen. 

Siunaustilaisuus oli kaunis. Hyvin iäkkään henkilön kuolemaa ei enää surra välttämättä epätoivoisesti itkien. Itse tunsin haikeutta, kun hyvä ihminen oli nyt poissa. Olisin voinut tavata häntä useammin kuin olin tehnyt. Tai sanoa tai kysyä asioita. 

Muistotilaisuudessa muisteltiin edesmennyttä ja hänen vaiheitaan. Kuulin tapahtumia, joista en ollut tiennyt. Oikeastaan tutustuin häneen paremmin vasta puheita kuunnellessani. 

Näiden juhlien jälkeen olen ajatellut paljon kumpaakin henkilöä, sekä nuorempaa pyöreitä vuosia täyttänyttä perheenjäsentäni että vanhana kuollutta ihmistä. Tapahtumat ovat nostaneet mieleen yksittäisiä tapahtumia menneiltä ajoilta. Olen iloinen, että syntymäpäiväänsä viettänyt sai kuulla juhlapuheissa itsestään hyviä ja mukavia asioita, kun hän oli itse niitä kuulemassa. Hautajaisissa kiitoksia kuulee, mutta vainaja ei enää niistä pääse iloitsemaan. 

Pieni(n) pudottaja!

Olen ollut Keventäjien jäsen nyt 4 kuukautta ja yhden viikon. Elättelin alkuun toivoa puolen kilon viikkopudotuksesta, jolloin olisin nyt kahdeksan kiloa keveämpi. Se olisikin riittänyt minulle oikein hyvin. 

Ikävä kyllä näin ei käynyt, ei sinne päinkään. Sain alkuun 1500 kcal:n kalorirajoituksen. Se määräytyy omien taustatietojen, painotavoitteen ja tavoiteajan perusteella. Parin ensimmäisen viikon aikana paino laskikin vähän, kunnes pysähtyi kolmeksi viikoksi. Korjasin syömisteni laatua ja kalorimäärääkin ohjelma pudotti. Ja kannusti joka viikko: älä lannistu, jatka sitkeästi. 

Vaan kyllä lannistumisen tunne on 0-viikoilla ihan lähellä. Pidin kuuliaisesti ruokapäivää ja sen avulla olikin helppo pysyä ruodussa. Ohjelma on siitä mukava, että se piirtää painonpudotuskäyrää. Kun nyt katselen omaani, siinä näkyy laskuja, pieniä tasanteita, 4 nousua. Mutta kokonaisuutena se on laskeva. Painondeksikäyrä näyttää samanlaiselta. Alas on menty, muttei vielä tavoitteessa. Vyötäröltä on lähtenyt 5 senttiä, ja se onkin paras tulokseni. Keskimäärin painonpudotus on ollut 260 g viikossa!!! Mitäs siitä sanot? Hurjaa, he he!

Joitakin viikkoja kalorirajani on ollut 1200 kcal, mikä on Keventäjien alaraja. Saisin nostaa sitä, jos pienentäisin painotavoitetta tai pidentäisin tavoiteaikaa. En ole kuitenkaan tehnyt näin, sillä kalorimäärä on riittänyt hyvin.   Kertaakaan ei ole ollut nälkä eikä vilu. Seuraava ateria on aina kolmen tunnin päässä. Jos söisin makeita leivonnaisia, pitäisi tinkiä ruuasta, mutta en ole juurikaan kaivannut niitä. Rasvaton vaniljajugurtti, rahka ja marjat tyydyttävät makeannälän. Ja noin alhainen kalorimäärä sietää äitienpäivä- ja synttärikakun palaset. 🍰.

Jos itselläsi on ylipainoa kymmeniä kiloja, voit hymähdellä minun muutaman kilon (7 kg) tavoitteelleni. Helppohan tuo on! Eikä oikeastaan edes tarvitsisi! Mutta kun. Mutta kun minä olen kovin lyhyt ihminen, vain 156 cm. Kun ylikilot asettuvat lyhyeen varteeni, ne sekä näkyvät että tuntuvat, iso maha eturintamassa. Kerroinkin jo aiemmin, etteivät toppahousuni mahtuneet päälle. Ja tiukkaa teki muidenkin vaatteiden kanssa. 

Piti valita, laihdutanko, vai lähdenkö ostamaan suurempia uusia vaatteita. Vaaka kallistui laihdutuksen puolelle. Kehtaan sanoa, että ulkonäkö oli tärkein syy, mutta myös hitusen yläkanttiin pyrkivä verensokeri on toinen tekijä. Lisäksi minulle ilmestyi refluksioireita, joita iso maha vain pahentaa. 

Mutta! Nyt juuri tällä viikolla painoni on laskenut oudon paljon. 😲. Kokonainen kilo viikossa! Ihan käsittämätöntä! Voin hyvin, ei mahatautia, ei treeniä, ei paastoa, ei mitään muutosta normaaliin rytmiini. Olisikohan rääkätty ja perin pohdin sekoitettu aineenvaihduntani viimeinkin herännyt uuteen ravitsemukseeni??? Lopussa kiitos seisoo?Patrck Borg on vakuuttanut, että lopulta kilot lähtevät kolisten.  Milloin on "lopulta"? 

Ehkä vaakaani on tullut vika. Tai ensi viikolla on tullut kilo lisää ☹️. Niin tai näin, epäilen, että minusta tulee Keventäjien ainaisjäsen. Oppisinkohan lastaamaan lautaseni joskus ilman vaakaa?