Kaikki elämäni dieetit

Minä jos kuka olen lähes kaikkien laihdutusdieettien asiantuntija. Kokemuksen kautta ensisijaisesti, mutta kirjatietoakin olen hankkinut. Itselläni on edustava dieettikirjasto, ja lisäksi olen hyödyntänyt kirjaston runsaita valikoimia. Ja netti se vasta antoisa tietolähde onkin! Haet vain sanoilla "laihdutus", "painonhallinta", "dieetti" tai "keventäminen", niin johan löytyy. Jos tunnet eri dieettejä, hae niiden nimillä. Kaikki tieto on sinulle auki, etkä ehdi syömäänkään niitä ahmiessasi. Ja taas toivo viriää: olisiko tämä se minun viimeinen oljenkorteni? Ja lopussa kiitos seisoo.  🏆

Muistatko Mini-Mealin? Se oli ruskeassa pahvitölkissä olevaa ruskeaa jauhetta, jossa oli kai kaakaojauhoa. Se oli ateriankorvike ja maistui sahanjauholta. Lienen ollut 16-17- vuotias, kun sitä nieleskelin. Tästä alkoi dieettiläisen elämänurani. Jotkut tarkastelevat elämäänsä työn, parisuhteiden tai asuntojen kautta, minulla tarkastelukulma voisi olla "dieetit elämänkulussani". 

Lapsuuteni ja vielä nuoruutenikin ravitsemus oli puutteellista. Perunaa, juureksia, leipää ja makkaraa oli. Talviomenoita syötiin niin kauan kuin niitä riitti. Keväällä, kun kaupassa oli tuoretta kurkkua, nieleskelin sylkeä. Kesällä sai tomaatteja naapuruston kasvihuoneelta. 

 Sain kyllä syödäkseni kuitenkin niin paljon, että olin pulska teini ja löysin edellämainitun Mini-Mealin. Vuosia vieri, ja söin, mitä sain, kuten Rosvo-Roope. Seurasi piimäpäivät. Kotiäiti-ystäväni laihdutti hurjasti pitämällä piimäpäiviä. Ajattelin, että kyllä minäkin! Ja niin tein, ja laihduin. Nuorena se vielä onnistuu, tiedän sen nyt. 

Ympäri maailmaa ihmisiä ansiokkaasti laihduttaneesta Painonvartjoista tuli osa minunkin historiaani. Paino putosi, henki haisi ja ainainen nälkä riivasi. 

 

Yllä olevan kuvan mukaiselta ruokavalioni ajoittain tuntui. 

En oikein ymmärrä miksi olin niin nälissäni mahan ollessa kasviksia täynnä, sillä ohjelmahan oli järkevä. Ylläpitovaihe päättyi entiselleen lihomiseen, ihan niin kuin ravitsemustieteilijät vakuuttavat. Sekavihanneksia maistoin vasta 40 vuoden päästä, eli ihan äskettäin. 

Seuraavaksi luulin, että karppaus on lopullisesti minun juttuni. Löysin Zone-dieetin, ja ensimmäistä (?) kertaa elämässäni minulla ei ollut koko ajan nälkä ja ruoka mielessä. Painokin putosi upeasti siinä autuuden tilassa. Kauan sitä noudatinkin, kunnes lopulta en enää jaksanut säätää kaiken syömäni suhteita (proteiini, hiilihydraatit, rasva). Ruisleipää kaksin käsin, ja keväällä ostamani juhlahame oli revetä elokuussa. 😞 

Karppaus jäi kuitenkin päälle hyvinkin kymmeneksi vuodeksi. Perunasta ja leivästä olin aika hyvin vieroittautunut, mutta lipsuilua kuitenkin sattui. Ja paino nousi. Eikä laskenut.

Oi mutta: sitten tuli 2:5-dieetti! Tämä pelastaa elämäni! Kiihkon vallassa paastosin 2 päivää viikossa ohjeiden mukaan. Ja laihduin! Tämä on minulle sopiva loppuelämäksi! Maailmassa ei enää ole ylipainoisia tämän oivalluksen jälkeen! 

Häpeän puna nousee poskilleni tunnustaessani, että tämäkin yritys kaatui tasapainotteluun. Syömispäivät olivat niin mukavia, että se yksi paastopäivä jäi yhä useammin väliin. 😞 Yritin paluuta, mutten enää onnistunut, into oli poissa. 

Kai arvaat, miten kävi. 

Vaitelias nainen

Kyllä naiset hiljaa osaavat olla, vaikka pälättäjistä ja papattajistakin olen kuullut puhuttavan. Mutta minäpä tiedän, missä nainen osaa olla vaiti! 

Olen joutunut vaihtamaan asuinpaikkakuntaa useammin kuin olisin toivonut. Tästä johtuu, että heti alkuun minulla ei ole ollut tuttuja naisystäviä kanssani kulkemaan. Eikä,sen puoleen, aina myöhemminkään. Olen kai jollain tavalla luotaantyöntävä tyyppi.

Nuorena en ehtinyt ajatella mitään jumppajuttuja, mutta keski-ikäistyessä aloin tuntea tarvetta hakeutua sisäliikunnan pariin. Kaiken rohkeuteni keräten kävin perinteisen naisvoimistelun ryhmissä, zumbassa ja kehonhuoltoryhmissä (ensin en tiennyt, mitä se on). Tunnustan, että rankkoja olivat kaikki, ja opin ruumiillisista kyvyistäni paljon uutta. 🤸‍♂️.

Kuvittelin, että pukuhuoneissa käy kova pulina. Olimmehan kaikki 20-30 naista yhteisen harrastuksen parissa. Se ettei minun kanssani puhunut kukaan, oli helppo ymmärtää, kun olin vieras. Mutta eikö kukaan muukaan tuntenut ketään? Oli hiljaista, hiljaista. Kaikki vaihtoivat vikkelään jumppa-asut päälleen ja sitten seisoskelemaan saliin. Ei moikkailuja, ei  ystävällisiä katseita, itse asiassa ei katsekontakteja ollenkaan. Ehkä joku kuiskutteli tuttunsa kanssa. Tunti alkoi.

Ohjaaja: hyvää päivää!

Me: mmmm...vää. 

Ohjaaja kyseli silloin tällöin palautetta.

Ohjaaja: oliko vaikea sarja?

Me: mmmm, ei...

Lopuksi

Ohjaaja: kiitos!

Me: tos!

Olen käynyt nyt samalla kuntosalilla parisen vuotta, eläkeläisten aikoina. 🏋🏼‍♀️ Monet kasvot ovat käyneet jo tutuiksi - minulle. Toisista ei näy, että olisi ikinä tavattukaan. Eräskin rouva käy samassa joogassa, ja ilahtuneena sanoin siitä. Mutta ei hän minua tunne edelleenkään.  On pari poikkeustakin: yksi rouva oli niin innoissaan kuntonsa kohenemisesta, että ryhtyi siitä puhua pulputtamaan monet kerrat. Nyt en ole häntä nähnytkään hetkeen. 

Mutta tänään, kun juuri punnersin vatsalihaksia, muuan usein näkemäni rouva tuli, hymyili ja tervehti! 😀 Minä sitten puhumaan, että ihan sydäntä lämmittää, kun joku tervehtii! Hän myönteli, että harvassa ovat. Arveli, että se on sitä perihämäläisyyttä. Minä kylläkin tiedän, että tätä esiintyy Uudellamaallakin 😕. 

No nyt kysyt, mitä olen itse tehnyt asian eteen. No. Olen. Sanon aina päivää tai hei, kun tulen pukuhuoneeseen. Sanon hei, kun lähden. Saatan kommentoida säätä tai että onko paljon väkeä. Salin puolella hymyilen ja nyökkäilen. Olenpa kysynyt ohjeitakin ja niitä on auliisti annettu. Totuuden nimessä täytyy kertoa, että jotkut ikämiehet (miehet!) turinoivat ja pitävät laitetta varattuna - hyi 🤗!

No niin siskot, mikä meitä pitää tuppisuina? Kun ollaan ns. samassa veneessä soutamassa? 🚣‍♀️ Eihän tämä liikunta voi olla niin vakavaa! 

Punaiset kengät

 Kun Imelda Marcos aikoinaan oli julkisuuden henkilö, hänen valtavasta kenkäkokoelmastaan kirjoiteltiin, luullakseni joko paheksuvasti tai huvittuneesti tai sekä että. Hänen puolisonsa oli muistaakseni epäsuosittu vallanpitäjä, ja hänen vaimonsa mieltymykset menivät kansan mielestä överiksi.

Monta muutakin kenkähullua naista on esiintynyt suomalaistenkin naistenlehtien palstoilla. Yksi huippumerkki on Pura Lopez, ja toisen merkin tunnusmerkkinä ovat punaiset pohjat. Onko nimi Manolo vai mikä? Huikeita ne ovatkin, mutta praktinen puoli minussa ihmettelee, voiko niissä kävellä muutamaa askelta enempää. 

Mutta mikä ihme tekee kengistä niin himottavia? Suosikkikolumnistini Sami Sykkö osaisi vastata tähän heti paikalla. Primitiivisten kansojen lailla paljasjaloin emme toki edes aikojen alussa täällä pohjoisessa pärjänneet, joten turkista ja nahkaa tarvittiin jalkaparkojen suojaksi. 

Talvijalkineet täällä meillä ovat välttämättömyys, mutta en itse niitä erityisesti himoitse. Tarvitsen kuitenkin sirot korkeakorkoiset konserttiin menoa varten, jos on hame päällä. Sitten vastaavat lyhytvartiset pitkien housujen kanssa. Sitten talvilenkkarit. Sitten joka sään ulkoilukengät rospuuttokeliä varten. Tällaisilla onkin nykyisin tosi paljon käyttöä. Olen jonkin kerran kastunut nahkanilkkureissa, joten kiitos ei enää. 

Trumpin epäilemä ilmastonmuutos on kaiketi tuonut meille koko talven kestävät jääkelit. Siksi investoin Icebug-nastakenkiin. Tarjouksesta löysin siedettävän hintaiset. Voin kyllä vakuuttaa, että ne ovat maineensa veroiset pidossa, ja lisäksi lämpimät sekä vettäpitävät! Sympaattisimmat talvijalkineeni ovat kuitenkin punaiset Kuomat. Kaikkein pahimmassa myräkässä puen ne. Niitä voisin kutsua turvakengikseni. 😀

Tämä oli se arkinen pakko-osa. Edellä mainitut jalkinelajit eivät kuitenkaan ole niitä, joita silmät kiiluen katselen hyvissä kenkäkaupoissa. Korkokengät kuuluivat elämääni työvuosina sisätöissä. Niillä oli tosi kiva leikitellä, oli eri värisiä eri vaatteisiin sopien. En ole raaskinut heittää niitä pois. On liilat, vihreät, siniset, valko-siniset ja monet mustat. Moniin liittyy muistoja: vihreät ostin hummailumatkalla laivasta, siniset ja mustat Tallinnasta. 

Kuten jo olen kertonut, olen lyhyt. Korkokengät tuovat minulle vähän senttejä. Lyhyet sääreni näyttävät mielestäni lähes siroilta korkeissa koroissa. Sisäinen tyyliasiantuntijani kertoi minulle aikoinaan, että kengät ovat kuin piste i:n päällä, paitsi että pilkku on alhaalla. Vasta kengät jalassa asu on valmis. Huomasin senkin, että vähän tyylitön tai kulahtanut asu kohenee huomattavasti, kun on nätit kengät jalassa. 👡

Omistan kahdet punaiset kengät. Värivalinnassa niiden kohdalla en miettinyt pää kipeänä, minkä vaatteen kanssa ne sopivat (jos miettii, päätyy mustaan). Ensimmäiset punaiset ostin, olisiko 20 vuotta sitten, Göteborgista. Olin etsinyt niitä jo kauan, sillä kaipasin sellaisia ilman järkevää syytä. Siellä ne erään kaupan hyllyllä odottivat minua. Ne ovat mokkaa ja korot ovat mustat. Ja hyvät jalassa! 👠 . Käytän niitä joka joulu ja punaisen skottihameeni kanssa. Rakastan niitä.  Elämäni toiset punaiset (kuvassa) ostin Lissabonista. Kävelin niillä siellä monta päivää, ja odotan kesää, että pääsen käyttämään niitä. Korot eivät ole korkeat, mutta ne ovatkin ulkokäyttöön tarkoitetut (ja mukavuuslestiset...).

Ihana Lissabon

Eläkepäivinäni olen rajoittanut matkailua, koska palkka on aika pieni. Lisäksi ajatus pakkaamisesta ja puolen vuorokauden matka-ajasta arveluttaa. Vaan nyt oli koossa sen verran euroja, että oli varaa lähteä katsomaan, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen pääsiäisen aikaan 🐣.

Ja olihan se. Matkustin Portugaliin, Lissaboniin. Aiemmin olin käynyt Portugalissa vain lyhyellä työmatkalla, josta en kovin paljon muista. Ja mikä tuuri! Lähdin kotoa nollakelissä, ja perillä odotti 25 asteen lämpö ja pilvetön sinitaivas ☀️. Miten ihanaa hikoilla kuumuuden takia! 

Jätin kotiin naruolkaintopit ja shortsit häveliäisyyssyistä. Uskon olevani eniten edukseni vaatetettuna. Toiseksi, rantaloma ei ollut tähän aikaan vuodesta mielessäni. Paikan päällä vahvistui, että uimarantoja täytyy etsiä Lissabonin ulkopuolelta, ja sitäpaitsi merivesi kai olisi keväällä vielä kylmää. Lisäksi olin matkaoppaasta lukenut, että portugalilaiset pukeutuvat muodollisesti, ja fiksu kun olen, päätin esiintyä maassa maan tavalla. 

Shokeeraavaa oli, miten paljon väkeä kaupungilla kuhisi! Kauhean paljon noita turisteja! Sääliksi käy paikallisia - tuskin mahtuvat kävelemään omilla kaduillansa 😞. Nostin hellehattuani autoilijoille. Ruuhkaa, tööttäilyä, hiuksia nostattavia pujotteluohituksia, vastaantulotilanteita 5 cm autojen välissä, jyrkkiä rinneparkkeerauksia...täytyy varmaan oppia jo syntymästä asti tähän liikennöintiin. 

Katselin tietysti naisia. Haikeuden läikähdys kävi lävitseni nähdessäni solakkajalkaisia ja -vyötäröisiä, tummahiuksisia kaunottaria. Huomasin, ettei sielläpäin ollutkaan yleistä pukeutua rintateksteillä koristettun T-paitaan, turisteja lukuunottamatta,  vaan yläosina käytettiin väljähköjä, laskeutuvasta materiaalista valmistettuja puseroita, hihattomina heille, joiden käsivarret olivat kiinteitä, ja pikku- tai pitkähihaisina meille, joilla tämä variaatio on imartelevampi. Sellainen piti saada!

Edullisista putiikeista oikean löytäminen vaati kuitenkin paljon kävelyä. Alue, jolla liikuin, oli pikkuliikeseutua, ja tavaratalot kaukana. Olihan siellä muotikatu, jossa olivat edustettuina sellaiset shopit kuin Dior, Prada, Guess, Boss jne. Mutta näitähän on Suomessakin, joten en välittänyt poiketa niihin. 

Olen ihmetellyt kotona, ja ihmettelin sielläkin, mihin ne kaikki vaatteet joutuvat. Löytyykö kaikille ostajia? Lämpimissä maissa sesongit eivät varmaan ole niin erilaisia kuin täällä lähellä napapiiriä. 

Löytyihän se pusero lopulta. Kotona en tahdo kehdata mennä pikkuliikkeisiin "vain katselemaan", mutta turistina minulla riitti kanttia 😀! Voi kunpa tämä rohkeus säilyisi pitkään, eikä tunne, että olen vääränlainen nainen väärässä kaupassa, enää palaisi. 

Kuten sinäkin varmaan tiedät, Portugali on kenkähullujen luvattu maa. Ja minä vaelsin sinne! Aah. Kaikenmallisia, kaikenvärisiä, kaikenikäisille: löysin lähes kaikista liikkeistä mummo-osastonkin (joiden kengät olivat supermukavia, mutta myös nättejä). Hintataso oli varsin miellyttävä. Matkamuistomyymälöissä oli jopa korkista valmistettuja kenkäihanuuksia! Minua kyllä epäilytti, voisiko niitä käyttää Suomen kesäisessä vesisateessa 😮. Harmittaa vähän, etten edes sovittanut sellaisia. 

Tämä ikääntynyt naishenkilö ei alkuun oikein tiennyt, mitä halusi, puhumattakaan siitä, mitä tarvitsi (= ei mitään). Vaan erään kaupan hyllyllä minua odottivat punaiset sandaalit, jotka Portugalin jumalainen kenkientekijä oli luonut juuri minulle: pieni korko, mustat somisteet, avokanta, umpikärki, mukava lesti. Rakkaus leimahti heti. Pyysin ne saman tien  jalkaani, ja käänsin katseeni pois, kun myyjä laittoi vanhat kenkäni (ihan hyvät vielä) upeaan pussiin. 

Jos sinulla on mielikuva kivikaupungista, Lissabonin keskusta on sellainen. On siellä lehtipuita, mutta isot puistot ovat etäämpänä. Ja vanha Alfama se vasta kivikaupunki onkin! Siellä eivät liikenneruuhkat häiritse, sillä sinne eivät autot pääse. 😀 

Tosi matkailija reissaa tietysti enimmäkseen julkisilla liikennevälineillä. Ajoin kyllä ratikoilla, mutta tunsin olevani kuin sardiini peltipurkissa (oli täyttä). Vanhojen ratikoiden meno oli hurjaa: kolinaa, kirskumista, äkkipysähdyksiä, tiukkoja kurveja, sitkeää kipuamista ylämäkeen - ja kaikki tämä seisomapaikalla, odottaen taskuvarkaan pehmeää hipaisua. Kehtaan tunnustaa pitäneeni kovasti sight seeing- bussien kyydistä. Yläkerrassa, hiukset hulmuten ja istumapaikalla! Tässä kuvassa on Tuk-tuk. Tätä menopeliä testaan ensi kerralla. 

Näinhän minä miehiäkin. Jo menomatkalla lentokoneessa minulle tarjoili portugalilainen jumalolento. Vanhat eivät tosin olleet yhtä komeita kuin nuoret. Painoa oli kertynyt ja naamaan oli tullut uurteita. Mutta nuoret - aah! Tumma tukka, ehkä parta, pitkät mustat ripset, ruskea iho. 😍

Lissabonissa on miljoonia portaita, onhan se rakennettu seitsemälle kukkulalle. Ensimmäisinä päivinä pohkeet olivat tosi kipeät. Voisit valmistautua matkaan ylämäkikävelyllä ja kipuamalla kaikki mahdolliset raput. 

Ainoa pikku murhe oli seistä kotiin palatessa Helsinki-Vantaan lentoasemalla lentobussia odotellen, +3 asteen lämmössä. Mutta lasi on joko puoliksi täysi tai puoliksi tyhjä. Yritän ajatella niin, että oli ihana kokea Portugalin huhtikuu. Nähtävää jäi toiseksikin kerraksi, joten talvez - ehkä!

Ole sitten varovainen ja muu opetus

Tieto naiseksi kehittymisestä oli minulle ja muillekin aika outo juttu. Säikähdin suunniltani, kun alushousuihin (ne eivät tosiaankaan olet mitkään pikkarit) ilmaantui verta. Äitikin taisi säikähtää yhtä lailla. Se on sellainen "naisten tauti". Niin se piti selittää voimistelunopettajallekin ja sitten sai jäädä istumaan tunnin ajaksi. Voi miten kärsinkään, aina kun tuo tauti uusiutui 😩. Kuukautissuojat olivat mitä olivat, paksuja töllöjä.

Tyttöjen kesken asiasta ei puhuttu, en minä ainakaan. Aikaa myöten tietenkin kuukautisten oikea selitys selvisi minulle, en tiedä miten. Se jos mikä oli hiljaista tietoa. Olisiko lukion bilsassa ollut tietoa? Tässä asiassa ajat ovat kyllä paremmat nykyisin, Tampaxeista puhumattakaan. 

Sukupuolivalistuksessa käytettiin tikanpoika-menetelmää. Olin yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, enkä ollut ennen aikuisikää nähnyt alastonta miestä. En liioin ollut nähnyt kalsareita enkä partakonetta. 😲. (Kuvittele). Kun sitten löysin poikaystävän, äiti oli syystäkin kauhuissaan. 💑

Poikaystäväni innoitti naapurin irstasta setää suuresti. Hän nautti letkautellessaan rasvaisia vitsejään saaden minut vihaiseksi ja hämmentyneeksi. Aah! Saipa papparainen iloa elämän ehtooseensa!

Tässä kohden rupean piehtaroimaan, en heinissä, vaan itsesäälissä. Miten ankea ja kielteinen kuva seksuaalisuudesta minulle tulikaan! Minusta tuli tosi estynyt, eikä se korjaantunut täysin koskaan. En ole mielelläni alasti muualla kuin saunassa ja suihkussa.

Olen kuitenkin ruvennut harrastamaan uimista viime aikoina, kuntoilun vuoksi. Luin uimisen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta aineenvaihduntaan ja tämän vuoksi uskaltauduin. Suu auki olen katsellut, miten luontevasti siellä riisutaan ja peseydytään. On lihavia ja hyvin lihavia naisia. On roikkuvia rintoja ja mahoja. On reheviä reisiä ja runsaita karvastoja. (Puhun nyt vanhoista naisista.) Vähin erin olen itsekin ruvennut tuntemaan, ettei kukaan tuijota minua ( myönnän, että itse kyllä vilkuilen vaivihkaa muita). Siskojen puuttuessa näin aikoinaan tosi vähän muita tyttöjä alastomana, koulussakin välttämättömät vaatteenvaihdot tehtiin niin huomaamatta kuin suinkin. Enkä ole koskaan mennyt naisten saunailtoihin. Valehtelin, etten tykkää saunasta tai että en viitsi poistaa meikkejä.

Sami Sykkö (👍) sanoo kolumneissaan aina, että ajat ovat toki toiset, mutta tule takaisin...Minä sanon tässä aiheessa, että ajat ovat toiset ja onneksi ovat! 🌸🐝

Iltojeni ilo - televisio

Olen silmä kovana katsonut televisiosta taitoluistelua. MM-kisat ovat upeaa katsottavaa. Vaikka en oppinut koskaan oikein kunnolla luistelemaan, tästä lajista tykkään. Melkein saan sydärin, kun etenkin pariluistelussa tehdään hurjia heittoja. Kun sitten joku kaatuu, ihan kauhistun. 

Olen tosi ylpeä Kiirasta ja Laurasta. Ihailen heidän kovalla työllä

hankittua asiantuntemustaan ja tarkkaa havainnointiaan. Lisäksi he puhuvat hyvin kunnioittavasti ja lämpimästi kilpailijoista. 

Kaukaisessa nuoruudessani televisio ei hallinnut elämää, koska sitä ei ollut. Muistaako kukaan enää tätä aikaa? Olin jotain 25 vuotta, kun ostin ensimmäisen telkkuria köyhältä äidiltäni kerjäämilläni rahoilla. Lupasin itselleni, että katsominen on tarkkaan harkittua, eikä mitä tahansa tuijotella. 

Esiintyi pelkoja, että kukaan ei

enää lue kirjoja, kun on aina töllö auki. Minulla oli kultturelli vaihe: keskusteluissa annoin ymmärtää, että katson vain tasokkaita ohjelmia enkä mitään Spedeä tai laatikkoleikkiä. Olin pitkään sitä mieltä, että väritelevisio on turhuutta. Miksi pitäisi olla värit? Peyton Placekin oli tosi hyvä mustavalkoisena. Nykyään minua ei kylläkään enää haluta katsoa mustavalkoisia ohjelmia. Mutta saahan mielipidettä muuttaa, eikös vaan? Onhan maailmakin värillinen. 

Ankara kasvatukseni tekee minulle vieläkin vaikeaksi katsoa televisiota päivällä (työ ensin, huvi sitten). Tosin en juuri ole nähnyt päiväohjelmissa mitään kiinnostavaakaan. Illat ovat toista! Selitän itselleni, että eläkkeellä voin tehdä hommat päivällä, ja illat ovat vapaa-aikaa. Televisio-ohjelmien luku aamukahvin kanssa on suuri huvi. Tosin ei sieltä juuri yllätyksiä löydy. Sarjat ovat ajallaan, uutiset ajallaan. 

Sarjat ovat kivoja. Nolostelin pitkään niiden katsomista, kuvitellen että ne ovat, hm, höyhensarjaa. Sitten luin, että pitkissä sarjoissa päästään syvemmälle kuin kahteen tuntiin pakatussa elokuvassa. Tai voidaan päästä...Katselen draamaa ja rikossarjoja. Rikossarjoissa raja menee siinä, onko ruumis kokonainen vai pilkottu. "Silta" oli loistava. Kotimaisessa rikosjutussa (Ruotsalaista Siltaa matkineessa) näytteli kovasti kehuttu Ville Virtanen. Ikävä kyllä hän mumisi vuorosanansa niin epäselvästi, että jätin sarjan katsomisen kesken. Monessa muussakin kotimaisessa sarjassa näyttelijät artikuloivat huonosti. 

"Syke"-sarja valloitti minut. Se oli niin todenmakuinen ja henkilöt niin uskottavia, että ei usein sellaista ole syntynyt. Naisetkin olivat tavallisia, joskin nättejä, eivätkä langanlaihoja mallin näköisiä, kuten amerikkalaisissa sarjoissa. Robasta pidin myös, vähän liikaa kiroilua, mutta kai se on oikeasti tätä päivää. 

Ilta 21-22 on minulle sarjojen tunti. Jos telkusta ei satu tulemaan sopivaa, tallennuksia  riittää. Ihanaa kun on hyviä pilvipalvelujen tarjoajia! Nyt jännään, miten "Presidentti"-sarjassa käy. Käsikirjoitus ei voisi olla ajankohtaisempi! On muuten tosi hyvä.