Joulun maku

Luumupussista se laukesi. Oli pari viikkoa jouluun vielä, mutta oli hyvä hankkia jo luumut, ettei jää viime tippaan. Kielelleni tulvahti ihana luumukiisselin aistimus. Miksei sitä nyt jo voisi keittää? 

Siis taivaallisen hyvää. Kipollinen kuumana, ja toinen haaleana. Aamulla kaurapuuron kanssa: mmm... sitten juolahti riisipuuro mieleen. Karppausvuosina en tietenkään voinut syödä semmoista, juuri ja juuri joulupuuron muiden vuoksi. Viimevuotiset riisit olivat jo ohittaneet parasta ennen-päivän, mutta voisihan niistä itselle puuron tehdä. Piirakoille ostaisin kyllä uudet riisit. 

Uuniriisipuuron ohje piti googlata. Se ei palaisi ainakaan pohjaan. Ei hassumpaa! Luumukiisselillä kuorrutettuna söin sitä

hurmaantuneena. Tätä täytyy saada lisää! Tein uuden puurosatsin mantelimaitoon, sillä pitäähän sitä seurata muuttuvia puurotrendejä. Onnistui! Ja luumukiisseliä lisää. 

Vietettyäni viikon verran puurojuhlaa, ihmettelin, miten hyvästä olenkaan voinut kieltäytyä niin kauan! Lapsuusmuistot varmaan nousivat kielelle. Vieläkin parempana pidän ohrapuuroa, mutta siippani ei ole siitä innostunut. 

Lanttulaatikko, rosolli, kinkku - ne perinteiset herkut maistuvat joka joulu. Lapsena piti odottaa jouluaattoon asti maistiaisia, mutta itse en malta pihdata. Teen kaksi vuokaa lanttulaatikkoa, joista yksi syödään heti ja toinen pakastetaan. 

Hukkuukohan joulun sanoma ruokiin? En usko. Kaikkialla maailmassa uskonnollisiin juhliin kuuluu ruoka, erityiset ja harvinaiset herkut, jotka saattavat symbolosoida jotain. (Kinkun symbolisesta merkityksestä en mene sanomaan mitään. ) Oma suomalainen jouluruokaperinteemme on kehittynyt ajan ja olosuhteiden myötä, ja näyttää uudistuvan ruokatrendien aallossa. Mutta joulupöytä kunniaan! Olisi kyllä tosi tylsää tarjoilla sitä samaa mitä pitkin vuotta: lihasoppaa, jauhelihakastiketta, kalasoppaa, lihapullia, kaalipataa, risottoa ja hernekeittoa. 

Ruokien myötä koti on jouluntuoksuinen ja -makuinen. Tuntuu turvalliselta saada jo lapsuudesta tuttua jouluruokaa. Toivotan sinulle, rakas lukijani, hyvää ja maukasta joulua! 🎄

Suloiset sukat

Ei ole vuodenaikaa, jolloin villasukkia ei tarvittaisi. Ai että kesälläkin? En ikinä pistäisi kumisaappaita jalkaani ilman villasukkia. Ja kumisaappaitahan käytetään koko kesä. Sateella, marjastaessa, sienestäessä, kalastaessa, pihahommissa, veneillessä. Jalkoihin ei tule hiertymiä eivätkä saappaat lonksu, kun villasukka on välittäjänä. Saapas on hiostava jalkine, mutta villasukka helpottaa. 

Keväällä ja syksyllä sitä vasta onkin saappaille käyttöä, paitsi että marjoja ei metsässä vielä ole. Ja kun voi olla viileää, laitetaan kahdet villasukat päällekkäin, jos jalkineeseen vain mahtuu. 

Talvella villasukat ovat suloiset kotoillessa. Jos lattia on viileä, voi laittaa kahdet päällekkäin. Villasukat ovat ainoa oikea valinta yösukiksi, enkä koskaan lähde reissuun ilman villasukkia. Hiihtoon on monenmoisia teknisiä sukkia, mutta minä luotan villaan. Äiti sanoi aina, että tärkeintä on pitää jalat lämpiminä, ja siinä hän oli oikeassa. Se on Pohjolan ihmisen kansalaistaito. Olikohan talvisodan sankareilla villasukkia? 

Sukkia kudotaan kilpaa vauvoille, vaareille, veteraaneille ja varusmiehille. Minäkin, kuten tämänikäisen oletetaan tekevän, kudon sukkia läheisilleni joululahjaksi. Teinipoika ei tennareihinsa villasukkia laita, mutta kotona on jäätyneiden varpaiden lämmikkeeksi mukava vetää villasukat. Ja yöksi. Suvun kaunokainen, teini hänkin, saa hempeän väriset villasukat koti- tai yösukiksi. Metsästävälle miehelle kudon pitkävartiset sukat saappaisiin lämmikkeeksi. Ja perheen äiti saa sukat, jotka ovat hänen lempiväriään. Sukkiin kudotaan mukaan lämpimiä ajatuksia.

Ehdotan, että käsinkudotut villasukat julistetaan Suomen kansallisneuleeksi! 

Omat ja Linnan juhlat

Suomi100-teema huipentui itsenäisyyspäivänä, totta kai. 🇫🇮 . Sankarihaudoille en itse mennyt, mutta television välittämät kuva kunniavartioista saivat silmät kostumaan ja palan kurkkuun. Miten upea oivallus!

Osallistuin kahteen oman paikkakuntani tilaisuuteen. Partiolaisten juhlallinen lipun tuonti, sotaveteraanien läsnäolo, musiikki, laulut, kansallispuvut, tunteikkaat puheet - vieläkö muuta kaipaisikaan! Tunsin itseni melkein merkkihenkilöksi laittautuessani parhaimpiini ja rientäessäni juhlasta toiseen. 😀 . Meilläpäin oli upea sää: taivas oli sininen ja valkoinen, aurinko paistoi, maa oli valkoinen ja pakkasta aivan vähän, sen verran että oli kuivaa. Eräässä virressä lauletaan, että "Hän säät ja ilmat säätää...". Ja nyt oli säädetty aivan nappiin. 🌤🌤🌤

Linnan juhlien kättely on minusta aina vain kiinnostavaa seurattavaa. Eikä pelkästään pukuloiston vuoksi, vaan ihmisten, jotka ovat kutsun saaneet. Joka vuosi siellä on tietenkin heitä, jotka kutsutaan virka- tai luottamustehtävien vuoksi. Hehän ovat melkein kuin tuttuja! Tuolla on Benkku! Ja Antti! Maria Lohelaa ei ole tuntea juhla-asussa, mutta Kiken kyllä erottaa. Eikä Satu petä nytkään. Kukahan lapsia vahtii? Kuinkahan Jenni jaksaa seistä? Onneksi hänelle oli suotu hetken tauko. 

Pukuja on tosi kiintoisaa katsoa, siis naisten pukuja. 👗. Miehillähän on se frakki, joka pukee miestä kuin miestä, muttei saa huokailemaan. Tasavallan ykkösjuhlissa on harvinainen tilaisuus pukeutua suureen juhlapukuun. Totta kai siihen pitää panostaa - tilaisuus voi olla ainutkertainen. Vakituisilla vierailla on helppoa, kun he tietävät varautua vuoden verran etukäteen. Vaan mikä hässäkkä, jos kutsu on yllätys (ihana, uskomaton) ja juhla on kahden-kolmen viikon päästä!

Asun loihtiminen maan eri kolkilla on tosi haaste. Eikä puku riitä, vaan kengät, laukku, kampaus ja ehkä meikkikin. Kaikilla "taviksilla" ei roiku kaapissa iltapukua tai frakkia, eihän? Joillakin on sentään kansallispuku, ja lappilaisilla omat värikkäät asunsa.  Vielä pitää miettiä majoitus ja matka, jollei asu pääkaupunkiseudulla. Huh, mikä savotta! Ja sitten astellaan tyynenä ja kauniina kättelyyn, kuin se olisi ihan tuttu juttu! 

Ohjelmaahan linnassa ei tapaa olla. Mutta tänä vuonna esiintyi suuri kuoro. En osaa sanoa, miten laulu vaikutti tunteisiin. Se soi niin kauniisti. 🎼 🎼 🎼

Rakastan Sami Sykköä. Hänen muotikolumninsa ovat oivaltavia, eikä hän ikinä loukkaa ketään. Hän arvioi TV:ssä seuraavana iltana juhlan muotiluomuksia, ja yhdyn täysin hänen mielipiteisiinsä, paitsi. Ihan tyylikkäänä en pidä pukuja, joiden kaula-aukko ulottuu vyötärölle asti. Hollywood-tähdet ja -tähtöset tarvitsevat julkisuutta, mutta itsenäisyyspäiväjuhlan vieraana ei pitäisi olla sitä kalastelemassa. Sunnittelija tietysti tekee, mitä asiakas tahtoo. Entäs jos rinta livahtaa esiin? Siis haloo, miettikää! 

Rouva presidentinrouvan pukua pidän ihastuttavana. En voisi kuvitellä häntä diskopalloasussa, jollainen Jaana Pelkosella oli viime vuonna. Todellinen taitaja oli leikannut puvun niin, että siinä oli väljyyttä, mutta samalla siroutta. 

Ylelle annan kiitoksia. Juhlien selostus oli taas osaavissa, hmm, ei käsissä, vaan osaavalla tiimillä. Muutoinkin TV on esittänyt arvokasta ja kiintoisaa ohjelmaa itsenäisyys-teeman ympäriltä. Ensi vuoteen! 

"Joka ikkunalla kaksi kynttilää"...

Vuosittain Linnan juhlissa toimittajat kysyvät vierailta, mitä itsenäisyys kullekin merkitsee. Mitähän se minulle merkitsee?

Olen syntynyt itsenäiseen Suomeen, joten en muuta ole kokenut. Äitini ja isäni syntyivät kuitenkin Venäjän vallan alaiseen Suomeen. Millaista elämä olikaan äidin ensimmäisten 9 vuoden ajan? Tätä äiti ei ole kertonut, enkä ole ymmärtänyt siitä kysyä. Siellä Karjalassa oltiin ehkä vähän sivussa Helsingin kuohunnasta. 

Ja läntinen naapurimme, Ruotsi, on sekin hallinnut meitä aikoinaan. Meille jäi tuosta ajasta yhdeksi muistoksi toinen kotimainen kieli, ruotsi. Ja lämpimät suhteet!  Venäjän kieli ei saanut samanlaista asemaa. 

Jos Suomi ei olisikaan itsenäinen, mitä meiltä puuttuisi tai millainen maa tämä olisi? Virossahan elää venäläisvähemmistö, ja ehkä meillekin olisi muuttanut lisää ihmisiä Venäjän puolelta. Olisimmeko sadassa vuodessa sulautuneet venäläisiin? Olisiko venäjän kieli maan virallinen kieli? Venäjän lait olisivat meidänkin lakejamme. Meidän leipämme olisi heidänkin leipäänsä. Olisimmeko tyytyväisiä? 

Vapaus mennä ja tulla sekä maan sisällä että

kansainvälisesti on etuoikeus, josta en luopuisi. Yksilönvapaus on upeaa. Onhan Suomessakin lait (paljon niitä onkin), joita kansalaisen pitää noudattaa, mutta ne ovat suomalaisten itsensä laatimia. Vapaalla kansalaisella on myös velvollisuutensa. 

Vaalivilpeistä ei meidän tarvitse olla huolissaan, ja kaikki vaalit ovat oikeita, eivät näennäisvaaleja. Jos systeemi muuttuu, kansa on puhunut. 

Satavuotiaan Suomen itsenäisyyspäivän alla olo on juhlallinen. Olemme pieni, mutta urhea maa. Ihan rauhassa ei ole saatu tätä sataa vuotta olla. Talvisotaa on muisteltu tänä vuonna paljon. Pala hyvää maata menetettiin, mutta paljon jäikin. Tänne me kyllä mahdumme, vaikka sydäntä kirveltääkin Karjalan menetys. Vaan jospa se vielä saataisiin takaisin! 

Aika ajoin sinitaivaalle nousee ukkospilviä, ja kuuluu itäistä jyrinää. Nuo jyrähdykset pitävät meitä varuillaan, jotta muistamme pitää huolta omasta asemastamme. 

Sytytän kynttilät huomenna, 6.12.2017 ikkunalle kiitollisena, vapaana kansalaisena ja ihailen kaunista lippuamme. 🇫🇮🇫🇮🇫🇮

Karjalaista heimoa

Tottakai olen aina tiennyt olevani täysverinen karjalainen. Ovathan sekä äitini että isäni syntyisin Karjalasta, silloiselta Neuvosto-Venäjälle luovutetulta alueelta. Minä kuitenkin synnyin Hämeessä ja siellä elin nuoruutenikin. 

Karjalaisuus oli elämässäni läsnä äidin ja sukulaisten kielessä, muistoissa, valokuvissa, tavoissa ja ruokakulttuurissa. Haikeaa se oli: äiti ei koskaan lakannut ikävöimästä kotikontujaan. Kovin vähän tavaraakaan oli evakkomatkalle saatu mukaan. Muutama taulu, valokuvia, jokunen astia, kansallispuku ja Lotta-merkki. Kaikki muu jäi viholliselle. 

Mutta piirakoita meillä leivottiin. Ja kaurakiisseliä (huh!) keitettiin. Hapanlohko maistui minullekin. Tattari-ja hirssipuuroilla äiti joskus herkutteli. Etenkin hirssi maistui minusta vähän oudolta, mutta tattari, nyt niin trendikäs vilja, meni hyvin. Olen sitä aika-ajoin käyttänytkin.

Karjalan murteen kanssa en tullut sinuiksi, koska kaikki kaverit puhuivat Hämeen murretta. Oppisin varmaan nopsaan käyttämään Karjalan murretta, ja tunnen monia sanoja, joita äiti käytti, mutta joita Kanta-Suomessa ei käytetä. Tassi. Kohvi. Potaatti. Kun olin laiska, hän piiskasi minua sanoillaan: "hauvvas mie saan levätä". Eikä siinä puhuta koirasta. 

Kenties äidin ikävöinti ja katkeruuskin haittasivat kiinnostustani karjalaisuutta ja Karjalaa kohtaan. Niinpä en ole koskaan lähtenyt Karjalan-retkille. Sitäpaitsi alue kuuluu sellaiselle valtiolle, jota kohtaan en tunne mielenkiintoa. 

Sukuseuran kautta olen saanut kosketusta ja tietoa isäni vaiheista siellä Karjalassa sekä sittemmin Kanta-Suomessa. Eräiden sattumusten kautta olin tänä syksynä isäni ja äitini silloisen kotikunnan yhdistyksen  tapahtumassa. Siellä kuuli kyllä mie-kieltä! Ja on se paljon viehkeämpi sana kuin hämäläinen "mää". 

Tapahtumassa sain oikein Karjala-kylvyn sekä sanoin, kuvin että taiteen välityksellä. Vähän häpesin tietoaukkojani 🙁. Pari seuraavaa viikkoa menikin Karjala-kirjoja tutkiessa! Nyt olisi yhtä ja toista kysyttävää äidiltä. Mahtavaa oli, että tapasin tapahtumassa serkkuni, jota en ole tavannut 55 vuoteen. Näimme toisemme aikoinaan tuossa varhaisteineinä....Hän tietää ja muistaa asioita, joita minä en tiedä. 

Paitsi sukulaisuus, meitä yhdistää se, että olemme evakkojen lapsia. Sitä ihmettelee, mistä onkaan kotoisin? Sieltäkö, missä olisi ollut oikea kotipaikka, vai sieltäkö, mihin oli sijoitettu? 

Sitkeät kilot

Heinäkuussa tartuin hullaantuneena Nina Sarell'n kirjaan 50:50 jne. Viimeinen oljenkorsi! Oikein syömällä paino hallintaan ja hoikistumiseenkin. Kirjan ohjeet ovat satavarmasti terveydelle hyväksi, oman ymmärrykseni mukaan. Lupasin kirjoittaa, miten minulle on käynyt. 

Olen aiemmin kirjoitellut laihdutushistoriastani: laihdutus toinen toisensa perään, ja välillä tasannevaihe ja takaisin lihominen. Tuttu tarina monelle. Vuosi pari sitten päätin, että ei enää ikinä mitään laihdutusprojektia jollain dieetillä. Rupesin syömään "rennosti", kuten ravitsemustieteilijät neuvovat. 

Seuraus oli, että painoni singahti 4 kiloa ylöspäin, mikä lyhyessä varressani jo näkyy ja tuntuu. Uskoin, että aineenvaihduntani on kuureista sekaisin, ja tilanne tasoittuu itsekseen. Siinä vaiheessa löysin 50:50- ohjelman. 

Veivasin ruokiani ohjeiden mukaan. Lihaa vähemmän, kasviksia paaaljon sekä

papuja ja linssejä lihan tilalle. Ateriat yhdellä salaattilautasella tai soppa pienessä kulhossa. Muutos tuntui oikein hyvältä niin olossa kuin suussakin. Odotin tuloksia kolme kuukautta, lokakuun loppuun, sillä joku kertoi, että prosessi kestää.

Pettymys oli suuri, kun mitään muutosta ei ollut tapahtunut. Eikä ole vieläkään. Tuntuu ihan uskomattomalta! Epätoivo ja alakulo vellovat mielessä. Miten tätä mahaa ei saa pois! Olen vain lievästi ylipainoinen taulukoiden mukaan, joten eihän tässä mitään hätää oikeasti pitäisi olla. 

Mutta kun en pidä itsestäni näin. Pelkona on myös, että paino tästä vielä nousee.  Ja nousee. Ja nousee. 

Yksi tunnustus kyllä täytyy tehdä, etten vaikuttaisi täydelliseltä ruokavaliossani. Iltasyöppöys on paha paheeni. Katson, että iltapala on OK. Se vaan lähtee lapasesta. Ei minulla nälkä ole, mutta mieli tekee. Teen oikeaoppisen voileivän yhdellä juustoviipaleella. Aah, miten hyvää! Niin hyvää, että teen toisenkin. Tai nautin pikku kipollisen maukasta luonnonjogurttia. Se on niin hyvää, että otankin toisen! Jne jne. 

Lounaan tai päivällisen tukevoittaminen ei minulla auta tähän pulmaan. Ehkä iltasyömisessä piilee laihtumiseni mahdottomuus?  Viimeisin keksintöni on, että teen illalla yhden Nutrilett-shaken. Se taittaa ruuanhimon hyvin, eikä sitä viitsi santsata, kun pitäisi ravistella uusi satsi. Saapi nähdä. 😀

Käpälöinnistä vielä: edellisessä postauksessa toivoin, että kuultaisiin lähentelijöidenkin ääntä. Toive toteutui heti: viime sunnuntaina Arto Nyberg oli saanut ohjelmaansa Tomi Metsäkedon, jonka edesottamuksista on kohuttu. Suoraselkäisesti Tomi myönsi käyttäytyneensä huonosti ja että hänellä on ollut raskaita vaiheita elämässään. Näin. 

Käpälöintiä! 👎🏽👎🏽👎🏽

Viime aikojen kuuminta hottia on puhuminen ja kirjoittelu seksuaalisesta häirinnästä. Herra Trumpinkin (poliittiset) edesottamuksetkin ovat jääneet vähän jalkoihin. "Metoo" 😀. Tarkoitan, että osallistun keskusteluun, vaikkakaan minua ei muistaakseni ole ahdisteltu. 

Ilmiö on saanut nykyisenlaisen nimenkin, ööö, milloin? Jokunen vuosi sitten? Ennen vanhaan tuonkaltaista lähestymistä sanottiin käpälöinniksi. Tai hipelöinniksi. Tai likistelyksi. Nämä nimet ovat nyt ajateltuna aika kilttejä. Ne antavat ymmärtää, että toiminta on kesyä. "Ahdistelu" esimerkiksi kuulostaa tosi pahalta. 

Sen sijaan tyttöjen ja naisten nimittely seksuaalisin termein ei aikoinaan kuulostanut ollenkaan kiltiltä. Huora. Lumppu. Lehmä. Kiertopalkinto. Tällaista huutelua oli. Mutta ei minulle. 

Mutta ei minua ole ahdisteltu seksuaalisesti, ainakaan fyysisesti. (En laske muutamaa vislausta nuoruudessani sellaiseksi). Olen kai valtakunnan ainoa. Ainakin päivälehdessä väitettiin, että ihan varmasti jokainen  nainen on joutunut ahdistelun kohteeksi. Se panee minut ihmettelemään, miksi ei 😮 ? Olin/olen epäviehättävä? En koe menettäneeni mitään, vaikka olen säästynytkin kourimiselta. 😀. Iho nousee kananlihalle, sillä ei-toivottu kosketus mahtaa tuntua tosi iljettävältä. 

Entisen työtoverini miehen tiedettiin lähentelevän mielellään naisia. En tiedä, oliko työtoverini siitä selvillä. Kaikki muut kyllä olivat. Mies oli lyhyenläntä, tukevanpuoleinen, kalju eikä kasvoiltaankaan mikään komistus. Ja näillä avuilla hän sitten luuli pärjäävänsä naismarkkinoilla! 

Vanha naapurin setä tykkäsi puhua navanalusasioista, sekä omistaan että muiden. Kun seurustelin, se vasta oli hänelle herkkua! Kuulin melko suorasukaisia vihjailuja (oletetuista) sänkyhommista. Ällöttävää! Tuon kai voisi nykytermein määritellä seksuaaliseksi ahdisteluksi. Pappa nukkuu nyt mullan alla ja jutut on juteltu.

On toki minunkin peppuani silitelty, mutta ei ollenkaan vastentahtoisesti. En millään tajua, miten mies ei tajua, milloin nainen/tyttö ei oikeasti halua kontaktia. Aikoinaan vastahakoisen teeskentely kuului kosiskelurituaaleihin. Miehen kuului ymmärtää kainon pyristelyn ja oikean kieltäytymisen ero. Ei ole miehilläkään aina helppoa! Ehkä joku ressukka oikeasti uskoo, että vastaanpyristely onkin vain leikittelyä? Vaan jos nainen pyristeleekin kaikin voimin? Eikö kello kilise?

Kaipaisin ahdistelijoiden omia kertomuksia. Ahdistellut ovat kyllä kertoneet kokemuksistaan lisääntyvässä määrin, mikä on hyvä. Odotan, että vaikkapa IS avaa ahdistelijoiden tunnustukset-sarjan. Yritettäisiin sitten edes ymmärtää, vaikkei voida hyväksyäkään. Ja mitenkä näitä ihmispoloja voisi auttaa - heidän elämästään puuttuu selvästi jotain. Eikä se ehkä ole pelkästään seksiä.

Kuka hullu koiran ottaa?

Etenkään iäkkäänä. Koira voi elää 15 vuotta. Minä, 65-vuotiaana - kuka tietää, miten kauan elän! Ja minä hullu se koiran sitten otin. Järkisyyt eivät hirveästi painaneet vaa-assa. Muka-järkisyitä kyllä oli. 

Tuli koirakuume. Olisikohan se joku viivästynyt tyhjän pesän syndrooma? Lapset ovat jo aikoja sitten perustaneet perheensä. Pesä kumisee tyhjyyttään. Parisuhteen laitakin on vähän niin ja näin. On ollut yhden ja toisenkinlaisia kriisejä, mutta olen silti jäänyt Perhe Oy:n jäseneksi. 

Eläkepäivät ovat käsillä. Mitä sitä sitten tekisi? Koiran hankinta rupesi tuntumaan loistokkaalta ajatukselta. Kyllä vanha syitä

löytää, kun ei kuolla tahdo, sanotaan. Ensiksi, lapsenlapset tarvitsevat omakoiran. He eivät voi allergioiden vuoksi saada ihan omaa, mutta mummin ja ukin koira olisi hyvä korvike. 

Toiseksi, sydämvaivainen isäntä tarvitsee liikuntaa. Ei mikään voisi olla parempi kuin koira, jota täytyy ulkoiluttaa lukuisia kertoja päivässä. Sitäpaitsi eläkkeelle jäänyt isäntä tarvitsee mielekkyyttä ja tarpeellisuuden tunnetta elämäänsä. 

Kolmanneksi, eläkkeelle jäävä emäntä tarvitsee mielenterveyspalvelua masennuksen ennaltaehkäisyyn. Mikä olisi parempaa, kuin palvovakatseinen koira, joka lähtee mukaan mihin tahansa, jota saa rapsutella, joka käpertyy viereesi ja osoittaa kaikin tavoin lohdutusta ja myötätuntoa, kun sitä tarvitset. Ja rakkautta, josta on puutetta. 

Niin meille tuli koiranpentu, Personal

Trainer.  Toivoin vain, että eläisimme kyllin kauan saattaaksemme koiramme tuhkaukseen ennen itseämme. Bella on nyt melkein 7 vuotta, ja jos se pysyy terveenä, se voi elää vielä 6-7 vuotta. Minä olisin silloin 77 v. 

Kohta 1 on toteutunut. Aikoinaan pienet koulukkaat tulivat meille iltapäivähoitoon. Kun läksynä oli harjoitella ääneen lukemista,(vaikka koiralle, oli opettaja sanonut), henlukivat. Ja Bella kuunteli. Ei yhtään moitteen sanaa. Eikä ollut kiire. Koira jaksoi kuunnella  vaikka miten pitkään. Vaikka lastenlasten tapaamiset ovat harventuneet, siitä huolimatta Bellan ja lasten suhteet ovat aina tavatessa riemukkaat. Bella ei unohda. Kun se on kerran oppinut rakastamaan, se ei lopu. Ja se osoittaa sen. Se muistaa. 

Kohta 2: sydänvaivainen mies lenkkeilee joka ainut päivä Bellan kanssa 1-3 tuntia. Satoi tai paistoi. Oli kylmä tai kuuma. Lisäksi hän laskee, montako kakkaa on tullut. Ja ruokkii koiran. Valikoi kanan riekaleet, lohen rasvat ja lihojen roippeet koiralle.  Kokee itsensä välttämättömäksi ( mitä onkin, koska koiran emäntä liehuu siellä ja täällä). 

Kohta 3: koiran emäntä on saanut otuksen, jota hellitellä, rapsutella ja jolle kuiskutella. Ja saa vastarakkautta: nuolaisu, tyytyväinen urina, käpertyminen viereen, uskollinen seuraaminen - ja saunakaveri! Ja mahtava sienestyskaveri! Ja riemukas hyörinä ja haukahtelu kotiintullessa. Aina. Vaikka olisin ollut poissa vain tunnin. Ja leikkiinkutsu. Ja pehmolelut aamulla sängyssä. 

Niin, ja Personal Trainerin homma. Monta sadetta, kuutamoa, tähtitaivasta, auringonpaistetta, lumisadetta, paukkupakkasta ja myrskyä olisi jäänyt kokematta ilman yhteisiä lenkkejä PT:n kanssa. 

Tätä kirjoittaessani iltamyöhällä rakas koiruliinini pötköttää lattialla nukkuen, ja odottaa, että minäkin kävisin nukkumaan. Sen työtehtäviin, omasta mielestään, kuuluu pitää minulle seuraa niin kauan kun valvon. Sydämeni on pakahtua onnesta, kun se rakastaa minua niin kuin ei kukaan ihminen! 

Tervetuloa talvi

Olen ikionnellinen jokaisesta marjasta, sienestä ja omenasta, jotka olen kerännyt tai saanut. Tunnen iloa ja ylpeyttä pakastimen täyttävästä saaliista. Tunnen mielihyvää hillopurkeista jääkaapissani. 😇 Hyvä minä! 

Silti myönnän olevani tyytyväinen, että nyt tuo monta kuukautta kestänyt uurastus on loppu. Nyt on aika ruveta nauttimaan työn hedelmistä, tarkalleen sanoen, säilykkeistä. Ja tekemään jotain muutakin kuin olla metsässä ja keittiössä. 

Niinpä. Mutta mitä? Eräs arkkitehti sanoi, että tyhjä tila täyttyy. Hän tietenkin tarkoitti huoneita ja säilytystiloja. Mutta näyttää se pätevän muuhunkin. Aivan huomaamatta olen liukunut puuhan täyttämään arkeen ilman saalistusta ja saaliin käsittelyä. 

Nyt ehdin käymään kuntosalilla ja  uimahallissa. Ja aika usein käynkin, siis kerran viikossa 😃 . Kansalaisopistot aloittivat syyskuussa. En mahtunut haluamiini liikuntaryhmiin, mutta kaksi tuntia kielenopiskelua viikossa on. Por favor! Bom dia! Aivovoimistelua! 

Itse talvea en ihan kiihkeästi kaipaa. Onhan se nättiä, jos on lunta, ja valoisampaakin on. Viikko vierähti talvivaatteita etsiessä ja kesävaatteiden säilömisessä johonkin. Vaikka uskoisi, ettei ole mitään päällepantavaa, tässä vaiheessa luulo osoittautuu vääräksi. 

Jouluihmiset alkavat jo tunnelmoida. Valoja ilmestyy pihoille, ikkunoihin ja parvekkeille. Minä olen karu tyyppi ja koristeluni ovat vähäisiä. Sormissani on äidinperintönä saatu nivelrikko, joka haittaa sukan kutomista. Parin tai kaksi ehkä saan aikaiseksi. Nyt olisi juuri oikea aika kutomiselle, ja aikaakin on! (Mutta tarvitseeko kukaan sukkia? ) Ja miten mukava on leipoa sienipiirakka viikonlopuksi ja marjatorttu kahvin kanssa. Ja piirakan kera viinilasillinen, tai kaksi. Sisäiseksi lämmikkeeksi vanhoille jaloille, tietenkin. 🍷🍷

Joko nastat ovat alla?

Yllättää se talvi aina, yhtenä yönä sataa ensilumen ja siinä se on. 🌧 Varoitus tuli ehkä päivä, pari ennen. Pyhäinpäivänä on perinteisesti murhakelit (aiemmin, kun se oli kaksoispyhä, liikkeellä oli valtava määrä autoja mummolaan menossa, tai kuka minnekin).

Renkaiden vaihtajat paahtavat nyt pitkää päivää, ja omakotitalojen pihoille on nostettu renkaita ja pultinavaajat kalahtelevat. 

Rakas lukijani, onko sinulla itselläsi nastat alla? Viitisen vuotta siten, juuri eläkkeelle jäätyäni, tulin koiralenkiltä. Oltiin jo lähes portailla. Siinä oli pieni alamäki, ja olisiko koira vähän nykäissyt? Seuraavassa hetkessä makasin tiellä selälläni ihan pökkeröisenä. Ymmärsin, että olin kolauttanut pääni jäiseen tiehen. En muista, miten pääsin koiran kanssa sisään, mutta kun tokenin, makasin sohvalla. Siinä mietin, että jäiköhän eläkeaika lyhyeksi...

Jaa-a. Pääsin säikähdyksellä. Aivotärähdys siitä tuli, päätä särki, mutta kun pariin päivään ei tullut muuta, arvelin että vaara on ohi. Pyysin siippaani vahtimaan, puhunko sekavia. Pieni muistinmenetys kaatumisesta koitui, ja pitkän aikaa välillä huimasi. Olisi ehkä kannattanut käydä lääkärintarkastuksessa. 

Tämänikäisen kaatuminen ei ole pikku juttu. Lonkka voi murtua, tai ranne. Voi tulla aivoverenvuoto. Näin kävi entisen työtoverini puolisolle. Halvaus, ja muutaman vuoden päästä hautajaiset. 

Kun taas olin tolpillani, menin suutarinliikkeeseen hankkimaan liukuesteitä kenkiini. Ostin kahdet eri malliset. Hampaat kirskuen ja otsasuonet pullistellen kiskoin niitä kenkiini. Katsoin parhaaksi pyhittää yhdet kengät kokonaan liukuestekengiksi, sillä päälle ja pois kiskominen oli työ-läs-tä. 😓

Huono puoli niissä oli, että kauppaan tms. meno oli vähän kenkkua nastojen rapistessa. Henkikulta on kuitenkin tärkeämpää. 

Nyt minulla on nastakengät, Ice Bugit. Kyllästyin ähertämään niiden irrallisten laitteiden kanssa. Jos ne ovat liian vaivalloiset, voi jäädä laittamatta. En voi kyllin kehua näitä Bugejani. Ne ovat keveät, mukavat, lämpimät, vedenpitävät. Älynastojen ansiosta niillä voi kävellä luonnollisesti. Kauppaankin voi mennä, mutta kiireellä ei kannata kurvailla:  niissä kun ei ole pitoa kovalla kivilattialla. 

Huono puoli on on tietysti niiden hinta. Mutta talvikengät maksavat paljon joka tapauksessa. Bugit varmaan kestävät pitkään (minulla on ollut vasta yhden talven ja ovat kuin uudet). Ostin siipallenikin sellaiset isänpäivälahjaksi, kun nuuka mies ei itse raaskinut. Ja nyt ne ovat hänestä aivan välttämättömät! 

Nastakengät ovat halpa tapaturmavakuutus. Eikä vakuutus luita ehjäksi tee. Jos säästyy murtuneelta lonkalta tai kädeltä, on kenkäostos pieni uhraus. Mitäpä siitä, jos kuolla kupsahtaa heti, mutta vaivaiseksi en kyllä tahtoisi. Ainakin yritän estää, mikä estettävissä on. (Nastakenkiä on muuten muunkin nimisiä kuin mitä minulla on. )

Pissa lirahtelee 😖

Valtakunnan ammattikehtaaja, Rosa Meriläinen, kirjoitti joitakin aikoja sitten omasta virtsankarkailustaan. Kiitos Rosa, että kerroit. Kerroit myös Pilateksen harrastamisesta ynnä muista treeneistä, joita teet ja olet tehnyt. Ja olet nuori, ilmeisen hyväkuntoinen sekä normaalipainoinen. Mutta voi, olet synnyttänyt! 

Niinpä pitää todeta, että virtsankarkailu on itseaiheutettua! Mitä sitä pitää nyt mennä synnyttelemään! Alkaa pissa karkailla! 

No juu. Sarkasmi sikseen. Ilmiö on tavallinen, jos ei vielä nuorena, niin vanhana sitten. En muista, milloin huomasin, että joskus lirahtaa. Nauraa hekotellessa, yskänpuuskassa, aivastaessa. 

Ikääntyessä lirautuksia on myös ruvennut sattumaan ponnistellessa vähän enemmän. Niinpä pitää huolehtia siitä, että muistaa käydä pissalla ennen raskaisiin hommiin ryhtymistä. Ja ennen ulkoilua. Ja ennen kauppareissua. Ja ennen mitä vaan tapahtumaa. Aina kun poistuu kotoa. 

Tokihan olen muistanut treenata lantionpohjanlihaksiani. On käyty Pilateksessa, joogassa ja jumpissa, joissa tosi kiitettävästi muistetaan nipistys- ja puristusliikkeet. Mutta kerran, kaksi viikossa muutaman minuutin ajan alustan kohottelua ei tietenkään riitä! 

Kun nyt jäin tänä syksynä joogan ja Pilateksen ulkopuolelle, jäi edes tämä vähäinen ohjattu treeni pois. Niinpä heräsin siihen, että on yritettävä omin voimin vahvistaa lantionpohjan lihaksia, tai ainakin estää niitä löystymästä lisää. En kyllä tiedä, mitä toivoa 70-vuotiaalla tässä asiassa on 😕 . 

Lisäys 7.11.17: juuri luin, että lantionpohjajumpasta ON hyötyä kaikenikäisille! Ja rakkoa voisi kouluttaa eikä juosta vessassa yhtenään. 

Tilaisuuksista ei ole puutetta. Jalkovälin puristelua hellan ääressä soppaa vahtiessa, sohvalla telkkua katsoessa, blogia kirjoittaessa, autossa istuessa, jopa vessassa: yritäpä keskeyttää pissaaminen! 

Parasta on, ettei tähän jumppaan tarvitse mitään välineitä, jumppa-asuja tai edes siihen ajan varaamista. Eikä kukaan huomaa, mitä teet! Uskallan väittää, että päivittäinen omajumppa on paljon, paljon hyödyllisempää kuin Pilates kerran viikossa (tässä asiassa). Pidän Pilatesta kyllä muuten aivan loistavana lajina. Se vaan ei yksin riitä. 

No sitten on Tenat. Pikkareita voi tehostaa niillä. En ole (vielä) hankkinut niitä, enkä tiedä, miten ne eroavat pikkuhousunsuojista. Hedelmällisinä vuosina käytin niitä aina, mutta tämän ikäisenä pikkarit pysyvät kuivina - paitsi jos pissi lirahtaa. Voihan niitä nytkin käyttää, jos tykkää. 

Tosi pahoissa tapauksissa lantionpohjan lihasten puristelu ei tietenkään auta. Silloin täytyy varata lääkärinvastaanottoaika. 

Aihe on kai vähän nolo. Enpä minäkään ota kuntosalin pukuhuoneessa asiaa esille. Enkä missään muuallakaan. Lääkärin luo kyllä voisin mennä, jos arkielämä kävisi vaikeaksi. Näin muuten yhtenä yönä unta, että minulta valui virtsa valtoimenaan sänkyyn. Heräsin, ja uni oli niin elävä, että tutkin petini. Se oli kuitenkin vain unta. Minulla taisi olla silloin pissahätä. 

Yksin Budapestissa

Edellisessä jutussa kerroinkin hämmästyttävästä tapaamisesta Budapestissa. Olin yksin matkalla. Olen huono etsimään matkakumppaneita, ja puoliskoni on jo nähnyt Budapestin. Olen ennenkin matkannut yksikseni. Aikoinaan oli työmatkoja, ja valmismatkoillakin olen ollut ilman omaa kaveria. 

Tämä reissu oli kuitenkin ihan itse järjestetty, eli omatoimimatka. Tuumiskelin, että niin kauan kuin jalat kantavat, ja pääkoppa pelaa (luullakseni), on hyvä toteuttaa haaveitaan. 

Varasin lennot suoraan lentoyhtiöltä. Menihän siinä aikaa edullista aikataulua etsiessä, mutta oli se hauskaakin! Etsin huoneistohotellia Budapestistä, sillä oli kiva ajatus saada keittää aamupuuro ja -kahvi omassa huoneessa. Samoin, kun olisin yksin matkalla, en haluaisi lähteä illalla ruokapaikkaa etsimään. 

Niinpä sitten minä, 70 v., tapasin lentoasemalla mukavan unkarilaisen nuorenparin. Budapestissa lentoasemalla ostin Budapest Cardin, jolla sai matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla 120 tuntia niin paljon kuin halusi. Siitä sitten lentokenttäbussiin, joka vei metroasemalle. Olin tutkinut karttoja etukäteen niin hyvin, että löysin vaivatta majapaikkani läheiseltä metroasemalta perille. 

Huoneistohotelliin pääsi etukäteen annetuilla ovikoodeilla. Minua oltiin vastassa ensimmäisellä kerralla, ja saatiin maksu hoidettua. Huoneessa oli minikeittiö, wc ja suihku, ihan kuten pitikin. Ihan loisteliasta tasoa hotelli ei ollut, mutta hintansa väärti ja hyvällä, siis tosi hyvällä paikalla. 

Kartan luku tuotti vaikeuksia, koska teksti on pientä ja tarvitsisin selvästikin voimakkaammat lukulasit. En ladannut puhelimeeni Budapestin karttasovellusta, vaan luotin paperiversioihin. 

Hotellin vieressä oli minimarket, josta kävin ostamassa päivittäin syötävää: leipää, juustoa, tomaatteja, viiniä ja hedelmiä. Kaurahiutaleet vein mukanani, koska niitä oli vaikea löytää Lissabonista ja kun löytyi, ne olivat tolkuttoman kalliita. Niinpä varmistin puuroni, eivätkä ne paljoa paina. 

Sää oli koko viikon pilvipoutainen tai aurinkoinen, lämpöä 15-18 astetta. Siis ei sadetta tipan tippaa! Ajelin pitemmät matkat ratikalla ja myöhemmin rohkaistuin busseihinkin. Haloo Tampere, Budapestissä on 42 ratikkalinjaa! Ne ovat tosi hyviä matkustusvälineitä. Jos tuli noustua väärään suuntaan menevään linjaan, voi palata helposti takaisin. Kuulutukset olivat unkarinkielisiä, mutta näytöistä tiesi aina seuraavan pysäkin. 

Viimeistään nyt minulle selvisi, että Unkari on ollut suurvalta. Julkiset rakennukset ja entiset linnat ovat valtavan suuria. Ja parlamenttitalo on mahtava! Se on ikäänkuin palatsin ja kirkon yhdistelmä. Koska Tonava virtaa Budapestin halki, siellä on lukuisia siltoja!

Kävin kaksi kertaa kylpylässä, niitähän Budapestissa on! Vesi tulee kuumista lähteistä ja sillä väitetään olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia. Toiseen kylpylään (Lucácz) pääsi Budapest Cardilla maksutta. Altaita oli, mutta se on aika sokkeloinen näin ensimmäisellä kerralla. Pettymys oli, kun saunat olivat pois käytöstä. Ensikertalaiselle olisivat käyttäytymisohjeet tarpeen. Opasteet olivat pääosin unkarin kielellä. (Alla oleva kuva on parlamenttitalo, tuli väärään paikkaan. )

Halusin mennä toiseenkin kylpylään. Se sijaitsee kaupunginpuistossa ja metropysäkki on melkein portaisen vieressä (Scheltzenyi tai jotain...) Tämän paikan upeutta ei voi kyllin ylistää. Altaita taitaa olla 11. Kiersin altaasta toiseen, niitä on hyvin kylmistä hyvin kuumiin. Saunojakin oli. Eniten pidin Beer Saunasta, mutta ei siellä olutta ollut, vaan mitä ihanin aromaattinen tuoksu. 

Ulkoaltaissa voi kylpeä talvellakin. Istuskelin pitkään lämpimässä ulkoaltaassa ja aurinko paistoi! Uin vielä 50 metrin ulkoaltaassakin, jonka vesi oli lämpimämpää kuin uimahalleissa kotona. Tunne oli mahtava! En yhtään ihmettele, että entisaikojen hienolisto kävi hoitamassa hermojaan näissä upeissa kylpylöissä. 

Nähtävyyksiä Budapestissa riittää. Olin viikon, enkä olisi jaksanut enempää. Omatoimiselle kolme päivää olisi taas ollut ihan liian vähän. Söin lounaan missä milloinkin satuin olemaan. Etsiskelin edullisia ja vähemmän hienoja paikkoja ja aina sain hyvää ruokaa. Pyydettäessä löytyi yleensä englanninkielinen ruokalista. Eikä ollut kallista, 4-6 euroa. 

Tunsin oloni turvalliseksi koko ajan. Jätin passin ja ylimääräiset rahat hotellin tallelokeroon. Kiersin tyhjät kadut ja miesjoukot kaukaa. Olen tyytyväinen siinä, että 70-kymppinen ja nainen voi matkustaa yksin! Jos on samanhenkinen kaveri, hyvä niin,  mutta jos ei ole, niin yksinkin pääsee, edellyttäen että on jotain matkustuskokemusta.  Mihinkähän menisin seuraavaksi?

Ihmeellisiä kohtaamisia

Seison puiston laidalla iltahämärissä. Olen noussut juuri bussista, joka on tuonut minut Matthiaksen kirkon luota, Budapestin Budassa. Suunnat ovat sekaisin; tämä ei ole sama pysäkki mistä nousin kyytiin. Tutkin karttaa, mikä on toivotonta, koska tarvitsisin kunnon suurennuslasin. Viereeni pysähtyy nuori kaunis nainen polkupyörän kanssa. Do you remember me? 

Totta kai muistin! Tapasimme lentoasemalla Suomessa, missä istuimme vierekkäin hänen ja hänen miehensä kanssa. Luin Budapest-matkaopasta, kun he aloittivat juttelun. Olivat unkarilainen nuoripari, palaamassa kotiin. Mies antoi minulle hyviä tutustumis- ja reittivinkkejä Budapestiin tutustumista varten. Miten hurmaava nuoripari - ja minä, ikäihminen, mummo, täti tai jotain. 

Tuo polkupyöräenkeli neuvoi minulle suunnan, minne lähteä majapaikkani suuntaan.  Budapest on sentään miljoonakaupunki. Miten tällainen kohtaaminen voi olla mahdollista? 

Muistan toisenkin kohtaamisen noin 30 vuoden takaa. Tämäkin tapahtui matkalla. Olin tyttäreni (12v-13 v) kanssa Lontoossa. Kävelimme päivällä, olisiko ollut lähellä Kensingtonin palatsia, jotain katua. Oli rauhallista, ei väentungosta. Huomasimme, että leveän kadun toisella puolella seisoi mies Harrod'sin vihreässä univormussa paketti kainalossa. Jäimme ihmettelemään hetkeksi, ja samassa melkein viereemme ajoi musta Jaguar ja pysähtyi. 

Jaguarissa takapenkillä istui prinsessa Diana. Auton ikkuna aukesi, hän hymyili meille, me hymyilimme hänelle. Hän oli aivan saman näköinen kuin kuvissa. Samassa Harrods'in mies ojensi prinsessalle pakettinsa. Ikkuna sulkeutui,  ja Jaguar lähti. Hetki kesti vain hetken, ja tyttäreni ja minä olimme täysin typertyneitä. Tuo hetki ei unohdu. 

Kuinka monta miljardia ihmistä maailmassa on? Kuinka monta Lontoossa? Kuinka monta Budapestissa? Miten voi selittää jotkut kohtaamiset? Voivatko ne olla sattumaa? Kun minä olen paikassa X hetkellä Y, ja Diana tulee sinne? Tai kun minä olen paikassa C hetkellä E, ja polkupyöräenkeli kohtaa minut? 

Uskon, ettei kaikki tuo voi olla sattumaa. Ihmeellistä kyllä. Minulle kohtaamisten merkitys on suuri. Miksi minulle on annettu nuo kohtaamiset? 

Ei haaskata, ei

Kyllä minä aina mieleni niin pahoitan, kun luen ruokahävikistä. Näin varmaan ajattelee, Tuomas Kyrön sanoin, valtakunnan Mielensäpahoittaja. Niinkuin minäkin pahoitan mieleni. Mitä tapahtuukaan kauppojen takahuoneissa, kun "parasta ennen" lihat, jugurtit, leivät ja leikkeleet on kerätty hyllyiltä pois? 

On kirjoiteltu ihmisistä, jotka keräävät jäteastioista ruoka-aineita ja valmistavat niistä kelpo aterioita. Mutta usein jäteastioihin ei pääse käsiksi. On kirjoiteltu kaupoista, jotka lahjoittavat ruokatarpeita hyväntekeväisyyteen. On kirjoitettu ravintoloista, jotka myyvät ylijääneitä annoksia pikkurahalla. 

Uusimpia uutisia on myydä jo alennettuja tuotteita vieläkin halvemmalla kaupan viimeisten aukiolotuntien aikana (S-ketju). Hyvä sille, joka tarttuu tilaisuuteen, ja löytää ruokakassiinsa, mitä löytää. 

On helppo päätellä, että ruokahävikki on mittava - on siitä saattanut näkyä lukujakin. Ja näkyy, että hävikkiongelmaan on havahduttu. 

Kävellessäni marketin kymmenmetristen hyllyjen ja kylmäkaappien rivistöissä, ihmettelen, kuka nämä kaikki jugurtit ja lihat ostaa. Onko valtava jugurttivalikoima ihan välttämätön? Entä kaikenlaiset maidot ja kermat? Entä kymmenet erilaiset broilervalmisteet? Tarvitseeko Suomeen tuoda passionhedelmiä, khakeja ja ugleja? 

Kun kauppa hävittää ylijäämäruoan, miten sitten hävittääkin, ei siitä kukaan kaupalle imaksa. Paitsi sinä ja minä, sillä ei kauppa sitä tappiokseen tee. Kyllä kuluttaja ne maksaa, tavalla tai toisella. Toivon, että MOT-ohjelma murtautuisi kauppojen varastoihin ja paljastaisi meille, miten hävikin hävitys toimii. Entä miksei kulutusta osata ennakoida paremmin? 

Kouluissa on pidetty ideariihiä ruokahävikin vähentämiseksi, ja on onnistuttukin. Lautanen tyhjäksi-kasvatus taas kunniaan! 

Ehkä sinä, hyvä lukijani, olet sitä sukupolvea, joilla pöydät eivät notkuneet ruokaa. Unohdan tosin aina, että eivät kaikki olleet köyhiä nuoruuteni Suomessa. Minä vain en tuntenut varakkaita ihmisiä. Oletan, että esimerkiksi maataloissa oltiin omavaraisia, ja jos oli varaa, ruokatarpeita saattoi ostaa, vaikkei nykyisenlaisista valikoimista osattu uneksiakaan.

Omistin nuorena rouvana mainion "Niukkasen emännän keittokirjan". Siinä oli reseptejä edullisista raaka-aineista valmistettavaksi. Harmi, että olen hukannut sen. Kaipa sitten alkoi olla paremmin varaa ruokaostoksiin. 😀

Itsliassa on käsite "cucina povera", keittiö jossa ei heitetä mitään hukkaan. Kaikki ainekset hyödynnetään. Mainiossa italialaisesta keittiöstä kertovassa TV-ohjelma kokki Michaela valmistaa toisinaan cucina povera-ruokia, joissa yhdistyy tarkka raaka-aineiden käyttö ja loistava maku. Italiassa on tietenkin kasvis- ja yrttivalikoima vertaansa vailla, mutta yhtä ja toista meilläkin täällä kasvaa. 🥕

Pidän kovasti tarkka keittiö-ajattelusta. Itse en heitä hukkaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Bioastiaan päätyvät lähinnä vain juuresten kuoret. Jos jääkaapissa on kaksi punajuurta, mietin miten niistä kehittelisi koko aterian. Ruuantähteet syödään aina pois. Leipä ei pääse homehtumaan eikä kuivumaan. Ostan punalaputettua lihaa tai kalaa, mutta valmistan sen heti. 

Sienihullun päiväkirja

Heinäkuussa alan kulkea pää painuksissa. Pilvien ihailun sijaan katseeni lakaisee maata, kierros lähietäisyydelle ja sitten jalkojen juureen. Tunnen linnustajia, ja olen ihmetellyt, miten he tunnistavat pelkästä vilauksesta, mikä lintu siinä lensi. Kokemus varmaan. 

Minulle puolestaan on kehittynyt sienikatse. Jokin väri tai maasta poikkeava muoto herättää huomioni. Harvoin turhaan, kyllä siellä sieni on! Elämän varrella sienituntemus on lisääntynyt. Lapsena keräsin rouskuja, sillä muita sieniä äitini ei tuntenut. Ne olivat tärkeä ruuan lisä. Minäkin totuin syömään niitä, kun ne näyttivät paistinpannulla niin houkuttelevilta. Tosin alkuun maku oli aika outo. 

Aikuisiässä opin tuntemaan punikki- ja lehmäntatin sekä kantarellin. Edelleen rouskut olivat suosikkeja. Ryöppäys ja tukevasti suolaa. Kokemattomuus ja puutteelliset kylmätilat pilasivat toisinaan sienisäilykkeet: ne homehtuivat. Arvaa, harmittiko. Iso työ meni hukkaan. Rouskuista tein kastiketta ja juhliin sienisalaattia. Suolasienet ovat yhä parhaita salaattiin. Minusta on kyllä tullut laiska rouskujen laittaja - ne ovat tosi työläitä!

On varmaan naistenlehtien ansiota, että opin vähin erin tuntemaan ja käyttämään mietoja sieniä, joita ei tarvinnut ryöpätä. Olihan siinä opettelemista! Muodikasta oli paistaa esimerkiksi lampaankääpäpihvejä. (Enpä olekaan tehnyt niitä aikoihin!) Ja kun elin niukkuudessa, oli mahtavaa tehdä noita muhkeita ja maukkaita pihvejä ateriaksi. 

Muistelen, että -80-luvulla hittisieneksi tuli suppilovahvero. En koskaan ennen ollut huomannut sitä metsässä. Kaipa sitä on ollut, kuka tietää! Eräissä juhlissa isäntäväki tarjosi suppilovahveromuhennosta, jossa oli pekonia sekä smetanaa. Lisäksi oli valkosipulipatonkia (ja oli juomistakin). Olin ihan hullaantunut. Olin myös vähintään yhtä kateellinen kuin kalamies, kun en ollut itse löytänyt niitä ämpärillistä. 

Pidän suppiksista edelleen, ja tuo kerma-pekoni-suppismuhennos taitaa olla vieläkin ykkösreseptini. Ja nyt löydän niitä tosi helposti! Täytyy vain katsoa jalkoihin. Vuodesta toiseen niitä löytää samoilta paikoilta. 

Tatteja pidettiin aikoinaan lehmänruokana. Sitten kun pääsin niiden makuun, ne ovat kestosuosikkejani. Koskus melkein harmittaa, kun punikkitatti on niin satoisa - tahtoisin muitakin! Herkkutattia en ole tuntenut koko ikääni. En osaa sanoa, milloin olen siihen tutustunut. Olisiko vasta kymmenisen vuotta? 

Yhtenä vuonna niitä tuli ja tuli. Keräsin niitä koppakaupalla tai muovipussit repeillen, jos ei mukana ollut kunnon astiaa. Lehdissä kirjoitettiin italialaisesta miehestä, Dalla Vallesta, joka osti tatteja ja vei niitä Italiaan. Silloin viimeistään ymmärsin herkkutatin arvon. Ja kuivatuista tateista tulee paras keitto! Itselläni ei ole kuivuria - pitäisi ostaa ihan herkkutattia varten. 

Pari vuotta sitten osallistuin sieniretkelle, jossa oppaana oli erinomaisen sienikirjan tekijä, Lasse Kosonen. Sillä kertaa opin tuntemaan sikurirouskun (hyvin voimakasarominen) ja kuusenherkkusienen. Siitä tuli heti suuri suosikkini. Harmikseni en ole löytänyt sitä kovin usein. Nyt juuri jääkaapissa odottaa kaksi herkkusientä, jotka ihan kohta paistan leipäni päälle. Olen myös löytänyt muutaman nokirouskun. Tästä sienestä kirjoitti kirjassaan Saimi Houer. Maku on taivaallinen! Niitä vain löytyy kovin vähän. 

Kolme-neljä kuukautta keskikesästä kuluu minulta sieniä(kin) metsästäen. Olen levoton, jos en pariin päivään pääse metsään. Koiralenkeilläkin minulla on aina Spr: n monikäyttöinen hedelmäpussi mukana, ja kuinka ollakaan, eksähdämme aina jonnekin metsän puolelle. Onneksi koirani ymmärtää minua ja jaksaa kärsivällisesti seurailla ristelyäni. On tämä kyllä yhdenlainen hulluuden muoto! Vaan kun metsässä on niin kivaa! 

"Anna arpisten haavojen olla...

...niitä auki et repiä saa". Jos olet kyllin vanha, hyvä lukijani, muistat varmaan tuon iskelmän. Rakkaussuruistahan siinä lauletaan. Pikkutyttönä en ihan ymmärtänyt laulun viestiä, vaan hoilasin sitä näin: anna arkisten haavojen olla. Aikoinaan haavojen laatu sitten selvisi. Muutkin kuin rakkaussurut voivat jättää haavoja pieneen ihmissydämeen. 

Kotini oli käyhä, eronnut äitini, vailla ammattia, huolsi minua. Töissä hän kävi, mitä milloinkin sai. Isä maksoi elatusapua: olisikohan se voinut olla 60 markkaa kuussa? Ja lapsilisä, jonka määrää en tiedä. Kansakoulua käydessäni äiti haki minulle vaateavustusta, vai milläköhän nimellä sitä kutsuttiin? Minulle oli myännetty avustuksena monot. Odotin niitä kovasti. Monot tulivat ja jaettiin, mutta en saanutkaan niitä. Menin itkien kotiin, ja seuraavana päivänä äiti tuli selvittämään asiaa. Opettaja oli antanut ne toiselle lapselle (rikkaalle, äiti sanoi). Niin sitten sain mononi. Ne haisivat nahalle, olivat tukevat ja kiiltävät. Ja varmaan kalliit. 

Tuolloin en ymmärtänyt hävetä köyhyyttäni. En ollut toki ainoa, koulussa oli esimerkiksi sotaleskien lapsia. Jälki tuosta episodista kuitenkin jäi. 

Samaa "köyhäinapua" vastaanoton myöhemminkin. Sukulaiseni toimitti minut oppikoulua käymään. En päässyt halvempaan valtion kouluun, vaan kalliiseen yksityiskouluun. Pääsin vähävaraisuuden perusteella vapaaoppilaaksi. En muista tulleeni pilkatuksi, vaikka muut kyllä tiesivät sen. Sen sijaan paras ystäväni Sinikka, leskiäidin tytär, tuli. Erään kerran syömään mennessä hänelle huudeltiin ilmaisen ruuan syönnistä. Sinikka sanoi uhmakkaasti, ettei hän edes tykkää makkarakastikkeesta, eikä syönyt. Itkien hän tunnusti minulle, että makkarakastike oli hänen herkkuaan. 😢. Voi meitä reppanoita! 

Tänä päivänä puhutaan köyhistä, ja minä kyllä tiedän, mitä köyhyys on. Ei meillä ollut puhelimia, nettiä, telkkua, autoa. Niinpä ei niistä tullut laskujakaan. Joskus hiukan ihmettelen, kun näen telkkarissa lihavia, jotka kertovat, että ei ole rahaa ruokaan ja nälässä pitää välillä olla. No juu.

Minun piti yrittää hankkia käytettyjä koulukirjoja, sillä niitä vapaaoppilas ei saanut. Äiti selvitti åaikkoja, joissa oli oppikoululaisia, ja lähetti minut kirjaostoksille. Voi miten vastenmielistä oli mennä ventovieraiden taloihin kirjoja kyselemään. En toki kaikkia onnistunut ostamaan, ja ne mitkä sain, olivat tietenkin vanhoja painoksia. 

Ei näistä köyhyyden kokemuksista syviä haavoja tullut, mutta kirpaisevia muistoja ne yhä vielä ovat. Lapsi onneksi ei edes kaikkea muista, eikä edes ole kaikkea ymmärtänyt. Torjun usein kipeitä muistoja - joskus vain jokin asia pyrkii pintaan. Hyvä lukijani, olet ainoa, jolle muistoni jaan. 

Tästä tuli nyt vähän haikea juttu. 

Helposti hoikaksi!?

Olen luvannut itselleni sekä sinulle, hyvä lukijani, että enää en sorru minkäänlaiseen dieettiin. Viimeisin oli 5:2 paastodieetti, joka kyllä hoikensi minut. En kuitenkaan jaksanut olla sillä loppuikää. 

Kun sitten luin juttuja Nina Sarellin ideoimasta 50:50-ruokavaliosta - vai miten sitä nyt kutsuisikaan - kiiruhdin piankin kirjakauppaan hankkimaan teoksen. Tämä tapahtui heinäkuussa. Luin kirjan kolmeen kertaan. Se on todella eloisasti kirjoitettu, mutta tekijä onkin toimittaja. Terveen järjen ääni puhuu kirjassa, ja näkökulma on käytännönläheinen. 

Sinulle, joka et ole tutustunut kirjaan, kerron että ajatuksena on tehdä muutoksia arkeen, eikä pelkästään syömiseen. Siis elämäntapamuutoksesta on kyse. Tykkään kirjan hengestä, sillä se on otteeltaan ymmärtävä ja salliva: vaikket juuri nyt pidä tästä tai tuosta, voit oppia. Tee muutoksiahelpoimmasta päästä ja vähitellen. Sarell on kuitenkin ehdoton siinä, että jos haluat kohentaa itseäsi, JOTAIN TÄYTYY MUUTTAA. Et voi jatkaa ihan samaan malliin. 

Otan esimerkin kasvisten syönnin lisäämisestä. JOKAINEN laihdutus/ravitsemusguru sanoo tämän saman. Uskon siihen ihan täysin, mutta kompastus on ollut, etten ole osannut toteuttaa ajatusta niin, että kasvis aina maistuisi. Salaatin pureksiminen puuduttaa. Mutta Sarellilla on kivoja konkreettisia keinoja tähän avuksi: lihan korvaaminen kasvisproteiineilla ja kasvisten ujuttaminen liharuokiin. Parhaimmat jauhispihvit ikinä olen valmistanut lisäämällä taikinaan erilaisista juureksista tehtyjä raasteita. Ei ehkä ihan uusi idea, mutta näkökulma on uusi. 50 % kasviksia, loput lihaa. Aaah, herkkua! Uppoaa miesväellekin. 

Yksi kokemistani oivalluksista on ollut "arkiaktiivisuuden lisääminen". Kyllähän olen kuullut neuvot, että kävele portaat, kävele seuraavalle bussipysäkille jne. Nyt sain kuitenkin ahaa-elämyksen, kun kaksi edelläolevaa esimerkkiä

eivät oikein sovi elämääni. 

Äitihän se opetti, että "vie mennessäs, tuo tullessas, se tapa talon pitävi". Se olikin kelpo ohje, kun ruumiillista työtä oli enemmän kuin jaksoi tehdä. Tänä päivänä arkiaskareet eivät ainakaan paljoa meikäläistä rasita. Huomasin, että pitääkin alkaa touhuilla. Vie, hae, näe vaivaa, käy katsomassa, tepsuta ja tassuta, kiipeä pallille sen sijaan, että kurottelisit.....nosta pylly sohvalta usein! Näin saa askelia kerättyä kotosallakin ollessa. Kaikki liikkuminen ei ole lenkkipolulla puuskuttamista, vaikka sitäkin olisi hyvä harrastaa...

Terveyden eteen voi tehdä muutamia muitakin muutoksia. Tämän kaikki tiedämme. Sokerihiiri en ole (enää), mutta ruoan supersuolaaja kyllä. Päätin opetella viimeinkin  (huom. opetella) suolan vähentämistä. Olihan ruoka alkuun vähän mautonta, mutta uskoin, että siihen tottuu. En ripsuttele enää lisää suolaa lautaselle. Maustan hitusen rohkeammin. Ja alkaa se sujua, pienin askelin. Tämä onkin Sarellin filosofia: ei väkisin, vaan väsyttämällä. Vanhakin koira oppii! 

Itselleni ja muille pettymykseksi on kerrottava, etten ole reilussa kuukaudessa hoikistunut. Käyn vaa'alla vain harvoin, mutta housunvyötärö kertoo kyllä, missä mennään. Jotain on kuitenkin tapahtunut: olen ollut energisempi kuin miesmuistiin! Vauhtia riittää aamusta iltaan. Mennyt kuukausi on ollut täyttä työtä marjastuksessa, sienestyksessä, säilömisessä ja saaliiden ruuaksi kokkaamisessa. Eikä vielä illallakaan väsytä, kun tekee mieli leipoa sienipiirakkaa. Oikeasti olen laiskanpulskea 😵. Enkä ole nälkää nähnyt. Ihanaa, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä syödessään. Ehkä vatsakumpukin jossain vaiheessa pienenee. Kerron kyllä jos niin käy. 

Pienviljelijällä on ylituotantoa

Koko alkukesän olen odottanut, että mustikat kypsyisivät, sienet putkahtelisivat esiin, viinimarjat kypsyisivät, kesäkurpitsat kasvaisivat ja kasvihuoneen kurkut venyisivät ja tomaatit muuttuisivat vihreistä punaisiksi. Oli piiitkä, viileä ja pilvinen alkukesä. Niin oli loppukesäkin. 

Minulla on mökillä kahden neliön kokoinen kasvihuone. Se oli pitkäaikainen unelma, mutta ei ollut paikkaa, mihin sen pystyttäisi. Kunnes hankittiin mökki. Yhtenä päivänä sitten ostin kasvihuoneen! 

Alku oli takkuista. Laitoin ruukkuja, mutta kun mökillä ei olla aina, kastelusta tuli ongelma. Automaattikastelu hukutti yhdet taimet, kun osannut säätää sitä. Biolanin kasvusäkit, joiden alla on vesialtaat, ratkaisi pulmani. Hiki kyllä virtaa sekä keväällä että syksyllä niiden kanssa. 

Unelmoin vahvanmakuisista tomaateista ennen muuta. Kaupan tomaatit ovat välillä, suoraan sanottuna, pahoja. Olen niin vanha, että olen saanut lapsuudessa maalaistomaatteja ja tiedän, miltä maukas tomaatti maistuu. 

Tomaatin kasvatus on ollut mielenkiintoista. Lajikkeita en tunne, mutta kirsikkatomaatit maksavat törkeän paljon kaupassa, mutta ovat makeita. Niitä taimia olenkin metsästänyt keväisin. Tänä vuonna yllättäen löysin taimikaupasta pensastomaatin taimia. Niitä! 

Ja olen odottanut. Ja odottanut. Odottanut että ne kypsyisivät. Näin kyllä, että raakileita oli runsaasti, mutta käsitin määrän vasta nyt, kun ne lopulta alkoivat kypsyä. Kuudessa taimessa on varmaan tuhat tomaattia. Oksat roikkuvat lähes lattialla.  Mieletöntä! Ihanaa! Mutta nyt on kiire syödä niitä. Riittääpä maistiaisia muillekin. 🍅🍅🍅. Saa nähdä, täytyykö ruveta tomaattisoseen keittoon! 

Kaksi kurkuntainta on niinikään antelias. 🥒🥒 .Usein kolme, neljä kurkkua roikkuu yhtä aikaa valmiina poimittavaksi - kaupasta ostan korkeintaan yhden kurkun kerran viikossa. On niissä syömistä, on! Itse tuotettu kurkku on muuten tosi makeaa ja kiinteää. 

Entäs kesäkurpitsa sitten! Kaksi tainta puskee pötkäleitä minkä ehtii! Sekin on jopa isonakin todella kiinteää. Onneksi se säilyy kauan hyvänä jääkaapissa. 

Kaikesta tästä yltäkylläisyydestä olen tosi tosi kiitollinen. Pieni ongelma on vain, kun kaikki kypsyvät tai valmistuvat juuri nyt, yhtä aikaa! (Kiitos kurkuilleni, kun ne ovat tehneet tuotettaan jo pitkin kesää). Mikäs kurkku on oikeastaan? Ei marja, ei hedelmä.?

Ruuhkaa helpottaa se, että tuholaiset söivät lehtikaalini. Mutta kaikilla on oikeus hankkia syötävää, mistä sitä vain saa. 

Mökin pihalla kasvaa kaksi mustaviinimarjapensasta. Viime kesänä sain noin litran. Nyt ne notkuivat - odotin ja odotin niitäkin kypsyväksi. Olisikohan 10 litraa, tämän kesän sato? Mehua en tee eivätkä marjat kelpaa läheisillenikään ---! Suomessa ei voi mennä torillekaan 10 litraa myymään. Ja jos tarjoan naapurille maksua vastaan, se on verollista tuloa. Onko siis maassa parempi kuin jumalattoman suussa? No joo. Pakastan ihanat, pulleat, makeat mustaviinimarjat ja keittelen hilloa joululahjoiksi. Tosin pakastimella, vaikka iso onkin, on jo ähky. 

Edellä mainitut kasvikset ja marjat saan omalta maaltani. Myönnän, että hankin syötävää myös mailta, joita en omista. Siis mustikat, vatut ja sienet. Ja niidenkin aika on juuri nyt!

Minulla on varmastikin alkukantainen keräilytalouden aikaisen ihmisen geenistö. Nautin, kun saan kerätä luonnon antimia. On minussa pienviljelijääkin. Tykkään kasvattaa itse suuhun pantavaa. Mutta oikeasti viljelijäksi ei minusta olisi ollut, on se ihan toisella tavalla totista hommaa. Huvin vuoksi vain! Voisi kai huonomminkin aikansa käyttää...mutta ei tällä harrastuksella mitään tienaa. Mutta se tyydytys, se on se palkka. 

Kartanounelmia

Himomarjastajan ja -sienestäjän ohjelmaan mahtuu myös kulttuuria, totta kai! Olin ryhmäretkellä, kohteena Laukon kartano. Kartano on monille tuttu historiansa vuoksi. Kartanon ensimmäinen isäntä oli Klaus Kurki. Tarinan Elinan surmasta on moni kuullut. Ihan varmoja ei kai olla draaman todenmukaisuudesta. (Olen surkimus historiassa, enkä edes yritä kertoa kartanon vaiheista kuin murusen. Liisa Lagerstam on kirjoittanut kirjan Laukon historiasta, ja tietoa löytyy muualtakin.).

Tulipalo on tuhonnut ajan saatossa rakennuksia ja uusia on pystytetty. Nykyisen päärakennuksen rakennutti tamperelainen teollisuuspohatta, Rafael Haarla. Tämänhetkinen omistajasuku on Lagerstamin perhe. Mm. ravihevosia Laukossa kasvattanut (Houston Laukko-hevonen, muistatko?) Juhani Lagerstam on jo kuollut, mutta hänen puolisonsa Leena asuu kartanossa edelleen, kuten myös Liisa-rouva perheineen. 

Joitakin vuosia sitten kartanosta kehitettiin upea matkailukohde. Toimintaa johtaa Lagerstamien tytär Liisa puolisonsa kanssa. Työ on vaatinut jättimäisiä kunnostus- ja muutostoimia. Nyt kartano on kartanokylä, jonka monissa taloissa asutaan, ja toiset ovat näyttelytiloina. 

Kaiken kauneuden lisäksi oli erityisen sykähdyttävää, että nuori kartanonrouva Liisa oli toisena oppaanamme ja toisena oli "vanha" rouva Leena. Voiko tällaista tapahtua monessakaan paikassa? Talo ja historia tuli elävääkin elävämmäksi, kun olimme ikäänkuin Leena-rouvan kodissa vieraana. 

Kartanossa on kesäaikaan näyttelyitä, konsertteja tai jotain muuta. Tasokas ruokaravintola palvelee kävijöitä. Laukko sijaitsee Vesilahden kunnassa Pirkanmaalla. Ryhmämme matkusti Laukkoon vesiteitse Tampereelta Hopealinjalla (aivan upea, romanttinen matkantekotapa). En tiedä, onko sinne säännöllistä reittiliikennettä. Bussimatkojakin sinne kai järjestetään. Syksyllä kartano vastaanottaa enää vain ryhmiä. 

Monta kartanoa olen nähnyt, ja linnojakin. Jostain syystä viehätyin Laukkoon tosi paljon. Tämä oli toinen käyntini, mutta luulen meneväni sinne jälleen ensi kesänä. Kartanon kunnostaminen ja ottaminen nykyiseen käyttöönsä on valtava kulttuuriteko. Kuka vain pääsee tutustumaan todelliseen kartanoon ja kuulemaan siellä eletystä elämästä. 

Keittiössä kiehuu

Vadelmia on nyt niin paljon, että piti ruveta hillontekoon. Siis minähän en paljonkaan makeata syö, mutta hilloa täytyy olla lettuihin ja täytekakun väliin. Viime vuonna en jaksanut keitellä vattuhilloa  ja talvella harmitti kaupan purkkeja availlessa. Sitä paitsi  kotitekoinen on parempaa. 

Pakastimessa oli viime syksyn tyrnejä kaksi isoa pussillista. On se ärjy marja sellaisenaan syötäväksi. Tein siitä silloin (oikein maukasta) porkkana-aprikoosi-tyrnihilloa, ja sitä syötiin leipäjuuston kanssa. Mutta tyrnejä oli niin paljon, etten jaksanut tehdä niistä kaikista mitään. (Sain poimia niitä tuttavan pensaista. Kamalaa hommaa 😬). Mietin ankarasti, mitä mietoa marjaa laittaisin sen kaveriksi, jos vaikka keittelisin ne nyt pois pakastimesta hilloksi.  

Varmaan tositaitavat hellapoliisit ovat jo aikaa tienneet asiat, joista itse kerron. Mutta minulla ei ole sellaista naisystävää, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia keittiöoivalluksista. Menneisyyden työtoveiden kanssa saatoin aikoinaan jakaa arkisia kokemuksia, sellaisia joita ei ole keittokirjoissa eikä naistenlehtien resepteissä. 

Selailin netistä reseptejä, mutta ei napannut. Mutta jääkaapissa köllötti kaksi isoa kesäkurpitsaa. Ne pääsivät pullahtamaan suuriksi mökin kasvimaalla, kun siellä käydään vain viikonloppuisin. Siinäpä mieto kaveri tyrnille! Suurella vaivannäöllä keittelin ensin tyrnit, sitten valutin niistä mehun, sitten soseutin ne sauvavatkaimella ja lopuksi hieroin niistä lävikön avulla siemenet pois. Jäljelle jäi 200 g sosetta (ja mehu). 

Keitin lisäksi kuorittua kesäkurpitsaa ja porkkanoita, niin että sain kaikkiaan kilon verran sosetta. Sitten marmeladi- ja hillosokeria. Nyt jäähtymässä nököttää kolme purkkia upean oranssin väristä hilloa. Kaapiessani kattilaa, saatoin todeta, että on h-y-v-ä-ä! Hirveän väkevää mehua jäi noin 2 dl. En vielä tiedä, mihin sen käytän. 😖

Ja kesäkurpitsaa on laitettu muuhunkin. En ole vielä innostunut sen syömisestä raakana, kuten yllä olevasta kuvasta voisi luulla. Sen sijaan tein siitä jumalaista lasagnea mukaillen Riikka Sukulan ohjetta. Lasagnelevyt imevät hyvin kesäkurpitsan kosteutta. Kesäkurpitsapiiras puolestaan oli niin hyvää, että ei saanut sanotuksi! 

Eilen illalla "pyöräytin" kesäkurpitsakakun. Lainausmerkit piti laittaa siksi, että oikeasti minä en pyöräytä mitään. Olen sekä sotkuinen että epäjärjestelmällinen kokki. Kippoja, mittavälineitä ja aineksia on kaikilla tasoilla. Ja kun kakku viimein on uunissa, jälkisiivous on mittava. 

Mutta! Kakusta tuli tosi tosi herkullinen! Resepti on Maku.fi:stä. Se kypsyi noin puolessa tunnissa ja on mieluiseni kostea muttei raaka. Taikina on iso! Luulin että se kuohuu yli, mutta onneksi niin ei käynyt, nippa nappa. Puolet on enää jäljellä. Nyt kannattaisikin tehdä joulukakku pakastimeen, koska kesäkurpitsaa on vielä jäljellä tuo kuvassa oleva komistus. Ehkä teenkin! 

Sesonkiväri on vadelmanpunainen

Terveiset ryteiköistä! Pakastimeni iso mustikkalokero on täynnä ja muutenkin piti jättää mustikkametsäni vähäksi aikaa. Olisi siellä vielä niitä ollut. Sydäntä raastaa, mutta niin selkääkin. 

Tyhjyyden tunnetta torjuu nyt parhaimmillaan oleva vadelmasato. Löysin pari vuotta sitten hakkuuaukion, joka puskee nyt vattua. Lähden aamusta sinne kopan, vesipullon ja eväsporkkanan kanssa. 

Vatunpoiminta ei ole huonojalkaisen hommaa. Yleensäkin vatut kasvavat ryteiköissä.  Hakkuuaukio on ilmeisesti kynnetty hakkuun jälkeen, sillä se on täynnä kuoppia ja korkeita mättäitä. (Vaikka en ymmärräkään metsien aukko- ja kyntöhoitoa, hyvä puoli on se, että muutamassa vuodessa siellä on monta hehtaaria vattua. ) Siellä ollessa on syytä katsoa, minne jalkansa laittaa. Parempi tasapaino olisi hyvä, kun huojuu kiven päällä seuraavaa askelta suunnitellen. Puskien keskellä näkyvyys on huono.

Mutta vaivanäkö kannattaa. Varret ovat täynnä eri kypsyysvaiheessa olevia marjoja. Mahtavaa on löytää pehko, jossa on suuria vattuja. Tavallisen kokoisetkin, joita ne valtaosin ovat, poimin ilolla. Olen aina yhtä hurmiossa siitä, että tuollaiset marja-aarteet vain odottavat poimijaansa. 

Maltan lähes aina pitää pienen tauon. Kun kohdalle osuu iso kanto, katson ettei sen päällä ole kyytä päivänokosilla, levitän istuinalustani kannolle ja hörpin vettä. Joskus palokärki huutelee, helisevä-ääninen pikkulintu kilkuttelee ja joku viit-viit-säveltä

lauleleva pikkulintu viihdyttää minua. Mutta useasti on hiljaista. Rakentamisen ääniä kuuluu kauempaa, sillä salainen vattupaikkani on taajamasta hädin tuskin kahta kilometria. 

Ihan salainen se ei tosin ole, sillä aukossa näkyy puskien ja taimikon läpi tunkemisen jälkiä. Viime kesänä kohtasin yhden marjastajan, tämä vuonna en yhtään. Edellisellä kerralla palatessani aukolta lenkkipolulle, pari rouvaa hölkytteli ohi. Huutelin hyvät päivät. Rouvat näkivät, että olin vatusta tulossa ja kyselivät saaliistani. Valittelin että on paljon madonsyömiä. Toinen rouvista neuvoi: keitä niistä mehua ja tee kiisseliä! Mitä? Ei ole tullut ikinä kokeneeseen mieleenikään! Ei koskaan ole liian vanha oppimaan uutta. Kiitos, hyvät rouvat! Olen tähän asti joko hyväksynyt vähän paremman näköiset ja huonot olen heittänyt pois. Mehua en tee, sitä ei meillä juoda.

Mutta kiisseli! Vesi herahti suuhuni saman tien. Sokerin kauhussani kiisselinkeitto on jäänyt kokonaan. Miten sääli! Onko tässä sokerikiellossa tolkkua? Jos marjat talvella pakkasesta eivät kaikille maistu, miksei tekisikin niistä kiisseliä! Rupean nyt olemaan terveystottelematon. Teen ruupuisten vattujen mehusta kiisseliä ja muutakin, aina kun tekee mieli. Enkä piittaa sokerista, sillä sokeritonta kiisseliä en opettele syömään. (Tein heti illalla vattukiisseliä. Söin sitä yhteen soittoon kolme jälkiruokakipollista. Taivaallisen hyvää! ). 

Älykello

Viime viikolla alkoi kansalaisopiston kursseille ilmoittautuminen. On hienoa, että sen voi tehdä verkossa, niin ei tarvitse jonottaa puhelimessa tai toimiston ovella. Mielessäni olivat jooga, pilates ja lavis, tai ainakin jooga. Sitten vielä yksi kielikurssi. Useammankin kielen verryttely olisi ehdottoman tarpeellinen, mutta tiedän olevani laiska läksyntekijä.

No niin. Vartioin kelloa, sillä tiedän, että suosituimmat kurssit tulevat hetkessä täyteen. Kymmentä vaille 12. Kunnes vilkaisin seinäkelloa: tasan 12. Apua! Rannekelloni osoitti kymmentä vaille 12!!!

Kauhuissani avasin puhelimeni ja opiston nettisivut. Valitsin kurssit. Täynnä. Täynnä. Täynnä. Voit ilmoittautua varalle. (Kielikurssille sentään mahduin). Olin, kuten voit arvata, hyvä lukijani, aivan poissa tolaltai, järkyttynyt ja äärettömän pettynyt 😥. Ei mitään liikunnallisia kursseja! 

Turkasen rannekelloni petti minut. Eikä se ole ensimmäinen kerta. Käänsin viisarit oikeaan aikaan, ja se on käynyt nyt viikon aivan tarkalleen oikeaa aikaa. Kelloni on vanha, mutta olen kovin kiintynyt siihen. Se on teräksen värinen, melko kookas, vähän miehisen näköinen. Ja se käy yleensä ihan ajassa, kunhan paristossa on voimaa. 

Itselleni ei ole sattunut kelloni ajoittaisesta epäluotettavuudesta muuta dramaattista kuin äskeinen myöhästyminen. Aikataulu on vain joskus pettänyt. Tiedän kuitenkin erään tutuntutun perheen, jolle sattui. He olivat lähdössä aamuyön lennolla kauas lämpöön. Joku perheenjäsenistä heräsi, katsoi kelloa ja näki, että oli lennon lähtöaika. Ja he olivat koko poppoo yöpuvuissaan sadan kilometrin päässä lentokentältä. Mitään ei ollut tehtävissä. Toista lentoa ei ollut. Unelmien matka ja rahat olivat menneet. En tiedä, mikä kello heidät petti. Koko perhe itki, itki, itki. Tututkin itkivät. 

Puolisoni oli lähdössä ulkomaan matkalle, aamuyöstä hänkin. Herätys oli asetettu ja taksi tilattu. Heräsin talon ulkopuolelta kuuluvaan moottorin ääneen. Kävin katsomassa ikkunasta: taksi odotti moottori käynnissä (taivaan kiitos!). Kiljuin miehelleni ja kävin pyjamaisillani selittämässä taksikuskille tilanteen ja pyysin odottamaan vielä hetken. Kello ei herättänyt...

Minulla on vanhanaikainen matkaherätyskello, jota käytän silloin tällöin. On kohtalonomaista, että sen paristo loppuu juuri silloin, kun olen asettanut herätyksen. Käytänkin nykyisin kahta tai kolmea herättäjää, jos yöllä on lähtö. 

Tällaisia tapahtumia on sattunut niin monesti, että olen alkanut epäillä, ovatko ne sattumaa. Ehkä minun ei ollutkaan hyvä päästä taas joogaan, että joku muu saa mahdollisuuden. Miksi perhe ei päässytkään lomalleen? Tietääkseni sille lennolle ei sattunut onnettomuutta, vaikka sellaisista tapauksistakin kerrotaan. 

Oma kelloni on älykello, se on selvä. Se käy niinkuin sitä huvittaa ja jätättää, kun siitä se on tarpeellista. Sen teräskuoren sisään varmaan siirtyy minusta sitä ohjaavia energioita. Ei kaikki voi olla sattumaa, eihän?

Pidä kiinni ajokortistasi, 70-vuotias!

Trafilta tuli kirje, kun täytin 70 vuotta. Ajan autoa säännöllisesti, joten tottakai kävin lääkärintarkastulsessa osoittaakseni ajokuntoni. Korkealta iältähän tuo luku kuulostaa, vaikka itsestäni se ei tunnu ollenkaan kummalliselta, siis olo. Minähän olen elämäni kunnossa! 😀

Mutta. Tuttavani Eilan (kaikki nimet on muutettu) mies sai talvella sairaskohtauksen, josta hän onneksi toipui hyvin. Tapasin Eilan pian tapahtuneen jälkeen. Hän oli täysin pois tolaltaan ymmärrettävästi. Hänen päällimmäisen huolensa oli kuitenkin se, etteivät he pääse mökille, kun mies ei

saisi ajaa moneen kuukauteen. Kysyin, eikö hänellä itsellään ole ajokorttia? Olihan se, mutta hän oli jättänyt sen uusimatta. No mene autokouluun, ehdotin. Ei minusta enää tule ajajaa, oli vastaus. 

Ystävälläni Marjalla, ikätoverillani, ei ollut ajokorttia lainkaan. Se oli vain jäänyt aikoinaan hankkimatta. Mies kuljetti Marjaa, ja kun he asuivat kaupungissa, kulkuyhteydet olivat hyvät. Kunnes mies sai kiinnostavan työn maaseutupaikkakunnalta. Linja-auto meni kaupunkiin muutaman kerran päivässä, mutta paikallisliikennettä ei tietenkään ollut. Eikun vaan pyörän selkään. Töiden jälkeen oli toki oma kuski käytettävissä. Houkuttelin Marjaa autokouluun, siellä maallahan olisi hyvä totutella ajamiseen. Ei, ei, ei. 

Raijan mies kuoli. Raija on yli 60-vuotias. Koti on haja-asutusalueella, jossa ainoat linja-autovuorot ovat koulukuljetuksia. Kotona seisoi oma auto. Raija Reipas otti ja meni autokouluun ja ajelee nyt itse minne haluaa. 👍 . 

On niin mukavaa ja helppoa istua kuskin viereen ja ottaa kyytiä. Kuitenkin, jos olisin se mies, joka on aina kuskina, minua ehkä harmittaisi olla aina taksina. 

Nyt tulee omakehua. 😀 Menin autokouluun 40-vuoden korvilla. Minua alkoi keljuttaa, kun perheessä oli auto, jota minäkin rahoitin, mutten voinut sitä käyttää. Mies ajeli kuivana töihin ja minä poljin pyörällä kelissä kuin kelissä ja välillä vielä kauppakassit pyöränsarvissa heiluen. 😡 . Kiukkuni kasvettua riittävästi, hankkiuduin autokouluun. Pelotti aivan vietävästi, ja hermostuksissani ajoin kouluauton ensimmäisessä lähdössä jalkakäytävälle. En saanut potkuja autokoulusta, vaan superkärsivällisen naisopettajan. Kiitos hänelle! 

Myönnän, että ajaminen oli pitkään epämukavaa.  Suunnittelin reitin mahdollisimman helpoksi välttääkseni pahoja paikkoja. En lähtenyt ruuhka-aikaan kaupungille. Kesti vuoden verran, ennenkuin kykenin havainnoimaan kunnolla muutakin ympäristöä kuin vain tietä ja liikennemerkkejä. Oli kuitenkin upeaa, kun minä osasin ja opin koko ajan varmemmaksi ajajaksi. 

Koitti sekin aika,  jolloin manailin hitaita kuskeja ja päästelin ohitse leuhkana. Kertaakaan en ole kolaria ajanut, mutta peruuttamisen mestari en ole. Kerran, ollessani passinhakumatkalla, peruutin poliisiasemalla (!) mäntyyn ☺️ . Siitä ei onneksi tule sakkoja. Ai niin, ja toisen kerran tuuppasin autonperän lyhtypylvääseen. Mutta muuten on sujunut hyvin. Ajan lähes päivittäin, myös pitkiä matkoja. Vapauden tunne on ihan mahtava, kun pääsen minne haluan, ihan itse! 

Hulluna mustikkaan

Kun mustikat ovat viimein kypsyneet, tämä naisihminen muuttaa metsään. Yöksi tulen kyllä kotiin nukkumaan. No pikkasen liiott elen. Joka tapauksessa suunnittelen päiväni poiminnan ehdoilla. Minut valtaa hirveä saalistusvietti. Voisin kai ostaakin marjat, mutta se ei ole minulle vaihtoehto.  

Jokaisella meistä on oma tyylinsä saalistukseen. Kannan mukanani kolmijalkaista retkijakkaraa, jonka asetan paikkaan, jossa on runsaasti marjoja. Siinä sitten napsin marjat edestä, vasemmmalta ja oikealta. Selkään saa hyvää kiertoliikettä samalla. Toinen tyylini on kyykytellä ja kolmas polvistuminen. Asetan solumuovisen istuinalustan maahan, ja sen päälle polvistun. Kyllä mustikka tämän palvomisasennon ansaitsee. Istuinalustan asetan toisinaan kiven tai kannon päälle, ja siihenpä on soma istahtaa poimimaan. Miten mukava on myös tallustaa pehmeissä sammaleissa! 

En käytä poimuria. Aikoinaan kiirevuosina kyllä sitäkin kokeilin. Tykkään poimia käsin. Tunnen sormissani mustikan koon ja kiinteyden. Näin voin valita kookkaat ja kypsät marjat koppaani, eikä roskiakaan tule kovin paljon. 

Minä en rynni pitkin metsiä etsien aina vaan parempaa ja parempaa paikkaa. Valitsen paikkani, ja uurastan siinä niin kauan, kunnes ala on putsattu. Sitten toiseen paikkaan, jos edes on tarpeen. 

Olen ahkera poimija. Väliin pitää kuitenkin oikaista selkää ja katsella ympärille. Ajatukset karkailevat sinne tänne. Kuuntelen tuulta ja lintuja. Mustikkametsäni on lähellä järveä, ja kuulen aaltojen loiskeen. Hyttysiä ei ole tuulen vuoksi. Yksi paarma tulee aina pärräilemään, ja kun sen saan nitistettyä, rauha vallitsee taas.   

Mustikkaretket ovat minulle metsäterapiaa. Poimin kaikkein mieluiten yksin, jolloin saan olla hiljaisuudessa (tai eihän metsä ole koskaan hiljainen) ja olla niin kauan kuin haluan. En pelkää mitään. Tiedän, että lähistöllä asuu hirviä, mäyriä, kettuja ja ilveksiä. En kuitenkaan koskaan kuule enkä näe niitä. Joskus metsäkanalintu pyrähtää äänekkäästi lentoon. 

Viihdyn metsässä, mutta en lähde sinne vain kuljeskelemaan. Ennen marja- ja sieniaikaa käyn metsässä koirani kanssa. Sekin nauttii saadessaan nuuskia ja tutkia hajuja. Koirani on hyvä marjastajakaveri. Se asettuu johonkin lähelle istumaan, tarkkailee ympäristöä ja minua. Se osaa syödä mustikoita itse varvuista. Jos ollaan lähellä mökkiä, se käy välillä siellä ja palaa taas luokseni, riemuissaan kun löytää minut.  

Olen onneton, kun mustikkakausi on ohi ja tiedän, että marjoja olisi ollut enemmän kuin jaksoin poimia. Ja ensi kesään mennessä joka marja on syöty. Mutta onneksi sienikausi jatkuu pitkään. Ja siinä jossain välissä on poimittava vatut. 😀

Nöyryyttävää on...

-kun vaaka näyttää 5 kiloa yli ehdottoman painoylärajan

-kun vyötärönympärys on kasvanut 4 cm

-kun viimekesäiset caprit eivä mahdu millään ilveellä päälle

-kun täytyy ostaa rintaliivit kuppikokoa E entisten B-C-D-kokojen jälkeen

-kun jotkut pikkuhousut jäävät vesirajalle

-kun varpaankynsien leikkaamisessa vatsa on tiellä

-kun bikinit täytyy unohtaa ikuisiksi ajoiksi

Kallis, kaunis, vai kamala rusketus?

Istuin pari päivää sitten kampaajan tuolissa, josta nautin aina tosi paljon. Pesu, hiuspohjan hieronta, nipsuttelua ja pöyhöttelyä. Ja kaiken huipuksi ulos tukka nättinä. Työssäolovuosina värjäytin hiuksiani, koska ne olivat mielestäni hiirenväriset. Ja sehän maksoi! Ihana luottokampaajani oli paitsi taitava, myös hyvä myyjä. Olen heikko ihminen, joten usein poistuin mukanani välttämätön hiustenhoito- tai muotoilutuote. Mutta nyt aiheeni on rusketus, onhan kesä!

Yksi suuri huvini on lukea naistenlehtiä siinä istuessa. Nyt kädessäni oli Glorian tuore numero. Tilanteeseen harvinaisen sopivasti siinä esiteltiin itseruskettavia voiteita ja suihkeita. Nythän aurinkoisia päiviä on ollut harvakseen, joten on varmaan tehnyt mieli vauhdittaa päivettynyttä lookia. Ja jos välttelee aurinkoa, väriä voi silti saada ihollensa. 

Minullakin on käyttökokemusta. Sääreni ja reiteni eivät rusketu helposti, ja olen turvautunut itseruskettaviin tuotteisiin. Silloisten voiteiden, hmm, tuoksu oli epämiellyttävä. Omatoimisesti levitys saattoi olla epätasainen. Ja muutaman päivän jälkeen toimenpide piti taas uusia. Väri oli aina pieni yllätys: keltainen iho ei tuntunut ihan omalta, kun toiveissa oli kullanruskea. Kyllästyin yleensä pian, ja joka vuosi 2/3-osaa tuotteesta jäi tähteeksi. Tuttavani teinit kokeilivat viime kesänä kasvorusketusta. He tulivat niin keltaisiksi, etteivät kehdanneet mennä minnekään päiväkausiin. 

Mutta tämän päivän valikoima (josta lehdessä oli vain pieni näyte) on laaja. Ja lupausten mukaan tulokset ovat hyviä, mutta nekään eivät ole kuin hetken ilo. Mutta tokihan kauneuden eteen täytyy vähän vaivautua. Olminvalkoinen iho ei minustakaan näytä kauniilta etenkään säärissä, paitsi ehkä romanttisissa elokuvissa sänkykohtauksessa. Ja reisien ruskettunut läski on nätimpää kuin valkoinen läski, jos aikoo esiintyä uikkareissa. 

Iho täytyy tietenkin valmistella hyvin ennen käsittelyä. Karvat pois, kuorinta ja kosteutus ensin, että tulos olisi tasainen. Nyt on jo neljä tuotetta ostoskorissa, paitsi jos karvanpoisto sääristä tehdään kauneushoitolassa. Kasvoille on eri tuotteet, mutta pohjatyöt ovat samat (karvanpoistoa ehkä ei tarvita). 

En uskalla tehdä ostoskorin hinta-arviota. Tuotteita on paljon luksustuotteista market-halpiksiin. Mutta ei ole ilmaista, tämä kosmeettinen rusketus. Pitää muistaa vielä auringonsuoja-aineet, sillä itseruskettavat eivät välttämättä ole suojaavia. 

Olen kuullut suihkurusketuksestakin. Siitä vaikenen, sillä asia on ihan vieras. Auringonkylvyt luonnonmenetelmällä on kyllä ylivoimaisesti edullisin vaihtoehto rusketuksen saamiseen. Harmi, että sen saanti on tänä kesänä Suomessa ollut kovin rajallinen. Ruotsalaisetkin, ressukat, ovat samassa tilanteessa. Aiheesta on tehty oikein iskelmäkin: "Sommaren är kort - solen skiner kanske bara i dag" (kesä on lyhyt, aurinko paistaa ehkä vain tänään). Vaan entäpä jos lennähtäisikin viikoksi etelään? Mutta ennen sitä iholle kannattaa ehdottomasti hankkia vähän väriä, ettei olisi kuin kalkkilaivan kapteeni sillä perillä! ☀️☀️☀️

Taikakortti

Televisio esitti muutama päivä sitten Himoshoppaaja-elokuvan, johon (kirjaan) viittasin viime kirjoituksessani. Hauska yhteensattuma! Tottakai katsoin elokuvan 😀. Onhan se toki vähän (?) liioiteltua, mutta tiettävästi maailmassa on oikeasti himoshoppaajia, kuten myös himopelaajia, suklaaholisteja, alkoholisteja tms. 

Luottokortti on tosi tosi mukava kortti. Beckyllä niitä taisi olla 12. Kortilla on niiin mukava ostaa, kun ei tarvitse maksaa ostoksesta sillä hetkellä mitään. Niinpä voi vaikka ostaa aiottua kalliimmankin tavaran, kunhan luottokatto ei ylity. Laatua kannattaa ostaa aina! 

Pankit suosittelevat, että esimerkiksi matkat olisi hyvä maksaa luottokortilla, sillä siinä on jokin kuluttajasuoja, jos tulisi mutkia matkaan. Ja toisekseen, en tiedä miten muuten maksaisin lentoliput kuin kortilla. Myönnän, että pelottaa vähän naputella korttini numeroita nettiin 😬. 

Saatoin hyvin samaistua Beckyyn omaa historiaani muistellessa. Stockmann luototti aikoinaan itse asiakkaitaan. Minullakin oli taikakortti, Stockmann-tili. Kyllä ostaminen oli helppoa! Pannaan tilille, kiitos! Pääsin kanta-asiakkaiden premium-luokkaankin, tuli lehti ja kaikki. Olihan toki kuukausittain maksettava jokin osuus luottovelasta, mutta ei se nyt tuntunut erityisen pahalta. En edes pitänyt sitä velkana. Niihin aikoihin hovihankkijani oli tietysti Stockmann. Aina kun tarvitsin jotain (= halusin), sinne!

Mutta sitten tilanne muuttui. Stockmann siirsi luototuksen jollekin toiselle taholle ja olisi pitänyt ottaa joku Master Card-kortti, vai mikä se nyt olikaan. Ehdot tuntuivat kovilta ja luottokorkokin oli suolainen. Tilanne oli järkyttävä. Ei olisi enää hulppeita ostosreissuja ja suloista tunnetta, että oli varoissaan! 

En halunnut ottaa sitä uutta korttia, olihan minulla kuitenkin Visa. Aikaa myöten tajusin, miten holtiton shoppailija olin ollutkaan. Ei luottoraja koskaan ylittynyt, mutta lähellä oli monet kerrat. Stockan tilin korko oli sekin ihan riittävän korkea. Mutta oli tosi tosi kivaa ostella vaikka mitä ihanaa, sillä siellä sitä oli, ja on yhä. Kanta-asiakaslehtikin lakkasi tulemasta ☹️. En ollut enää Kultapossukerhon jäsen.

Myönnän karvain mielin, että

oikeastaan oli onneni, että kävi niinkuin kävi. Ostokseni Stockmannilta romahtivat, kun ne piti maksaa joko käteisellä (hui, kallista) tai Visallani, jota en koskaan ole vinguttanut yhtä innokkaasti. Erohan oli siinä, että Stockmannilta ostin tiliin, kun taas Visalla se on luottokortti. Selvä ero, eikö vaan? 

Nyt eläkkeellä on täytynyt opetella laskemaan roposiaan tarkasti. Se ei ole yhtään mukavaa. En toki tarvitsekaan juuri mitään, mutta silti joskus pikkasen ahdistaa, kun tietää ettei voi antautua kuluttamisen hurmaan tuosta noin vaan. Kuten Becky, minäkin koin tarvitsevani kauniin vaatteen, koska se tekisi minusta kauniimman, rohkeamman, itsevarmemman - ainakin juuri silloin....

Osta! Osta! Osta!

Oletko lukenut Himoshoppaaja-kirjoja? En mielelläni myönnä tätä, mutta jotkut himoshoppaajan piirteet tuntuvat tutuilta. 

Kun vielä olin työelämässä ja palkkaa tuli mukavasti kerran kuussa, saatoin treenata shoppailulihaksiani aina silloin tällöin. Täytyyhän työssäkäyvällä olla vaatteet päällä! Eihän sitä voi alasti olla, tai, no, repaleissa. Tarpeeni kohdistuivat nimenomaan vaatteisiin.  Kodinsisustus ei ole minun juttuni.

Käytin töissä jakkuja, tai bleisereitä, kuten niitä kutsuttiin. Muutama sellainen tarvittiin, sekä ohuita että paksumpia talveksi. Jakun osto vaati toppien hankintaa, harkittuja yhteensopivia värejä, että sai vaihtelua jakkulookiin. Kiertelin liikkeissä vaanien toppeja, joissa olisi joku juju, kuten jakuissakin. Sattuipa niinkin ihanasti, että löysin yhteensopivat jakun ja topin! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tadaa! 

Erityisen koukuttavia olivat aletangot. Erityisesti merkkivaatteiden. Kerran onnistuin ostamaan jonkun huippumerkin (apua! Olen unohtanut, minkä) kaksi numeroa liian suuren jakun ja sopivan kokoisen hameen. Vakuutin itselleni, että tein loisto-ostoksen,  sillä olin siihen aikaan rintava. Poskiani vähän kuumottaa, kun nyt mietin, olinkohan asu ylläni ihan niin tyylikäs kuin oletin. 

Kävin aika usein Tallinnassa vaateostoksilla. Siellähän oli tosi edullista, oikeasti! Virolainen mitoitus sopi minulle ihmeen hyvin ja vaatteissa oli aina joku tyylikäs yksityiskohta. Luulen, että Kaubamajan myyjät oppivat tuntemaan minut. Asuin Viru-hotellissa, jonne oli kätevää käydä viemässä ostokset ja levähtää hetki ennen uutta kierrosta. Oli vaikeitakin hetkiä, kun ei oikein kolahtanut, mutta jotain oli ihan pakko löytää!

Matkalaukullinen kenkiä on reissannut Suomeen mukanani. Ei tietenkään yhdellä kertaa! Epäonnistuin kerran (vain kerran!) kesäsandaaliostoksessa. Ne olivat tosi ihanat, mutta korot olivat niin korkeat, etten oppinut koskaan kävelemään niillä. 

Toisinaan syntyi ostoketjuja. Toppiin tai jakkuun piti saada sopivan väriset kengät. Tai kun löytyi upeat kengät, muttei niihin sopivaa asua, jouduin hankkimaan ihan pakosti sellaisen. Kerran piti saada välttämättä siniset kengät sinisen jakun kanssa käytettäväksi. Sinisiä on ollut joskus vaikea löytää. Uuvuttavan kiertelyn jälkeen onnisti! Pikku pulma tosin tuli, kun ne olivat kiiltonahkaa. Minulla kun ei ollut kiiltonahkaista laukkua. Muistan tuskan, kun jouduin etsimään ympäri koko Viru-keskusta sitä laukkua! 

Tämä on kyllä nyt nolo kertoa. Laukku (hyvin kallis) löytyi, mutta niin upea, että olen voinut käyttää sitä vain pari kertaa, kuten niitä kenkiäkin. Mutta ovat ne kyllä ihanat! Pyyhin niistä pölyt aika ajoin ja muistelen haikeana shoppailun kulta-aikoja.

Omistan nyt toppeja hyllyllisen. En toki pane niitä kierrätykseen, koska voin edelleen etsiä kenkiin matsaavan topin villatakkini alle. Ja kesällähän niitä voi käyttää ilman jakkuja ja villatakkeja. 

Osta! Osta! Osta! Otsikkoni on peräisin tositarinasta. Eräällä ulkomaan-retkellä tutustuin ruotsalaiseen, tosi hauskaan pariskuntaan. He olivat puheliaita, eikä heitä häirinnyt minun vähemmän vuolas puheeni. Rouva Kristina, kaunis ja eloisa nainen, rakasti ostoksilla käyntiä ja hänen miehensä oli mukana kiitettävän kärsivällisenä. Kerran mitta tuli kuitenkin täyteen. Mies rojahti naistenvaateliikkeen nojatuoliin ja ärjäisi: "Köp! Köp! Köp!"

Muhkea rintavarustus

Olen perinyt äitini muhkeat muodot. Olihan hän liikalihava, etenkin keski-iässä, mutta eivät tosi isot rinnat siitä johtuneet. Toisella tädilläkin oli sama malli, kun taas kolmas täti oli laiha, lähes rinnaton luikku. 

Nuorena aikuisena en muista harmitelleeni komeita rintojani. Jospa ne eivät vielä silloin olleetkaan hirmu suuret. Varhaisessa keski-iässä rupesin kiinnittämään niihin huomiota, enkä ollenkaan hyvillä mielin. Silloin kun onnistuin laihtumaan, rinnatkin kutistuivat - viimeisenä. Kun taas paino nousi, rinnat pulskistuivat - ensimmäisenä. Ovathan ne tiettävästi suureksi osaksi rasvakudosta. 

Vauhdikas liikunta on ollut minulle aina vastenmielistä, mutta laihiksilla yritin ruveta pitämään juoksusta. Mutta sellaisia rintsikoita ei olekaan (ainakaan silloin), jotka olisivat estäneet rintoja hölskymästä. Mikä kelju tunne! 

Siihen aikaan tein ulkomaanmatkoja Ruotsiin. Keksin silloin ruveta tutkimaan sikäläisiä rintaliivivalikoimia. Ja kappas vaan, löysinkin Chantelle-merkin, josta löysin istuvat isot liivit. Suomesta on saanut samaa merkkiä jo pitkään, mutta silloin en ollut sitä nähnyt. Ihana tunne, kun komistukset sai kasaan mukavasti. 

Tuossa neljänkympin jälkeen tulin tietoiseksi rintojen pienennysleikkauksista. Pitkään luulin, että toimenpide maksaa maltaita, sehän on plastiikkakirurgiaa. Mittailin rintojani, ja nepäs olivatkin riittävän suuret (heh heh), joten voisinkin päästä leikkaukseen terveydellisin perustein. Niin sitten tapahtui. 

Leikkauksen jälkeen olin päiväkausia kuin minulle olisi tehty isokin toimenpide. Rinnat pienennettiin kuppikokoon B, kun koko oli ollut E tai DD. Oli se kyllä melkoinen muodonmuutos. Virallisesti asiasta tiesi vain kaksi lähintä ihmistä, mutta sairasloman jälkeen minua kyllä töissä katseltiin. Minulle rinnat olivat silloin tosi arka asia, ja ovat yhä. En siksi halunnut kertoa leikkauksesta. Mutta nyt, hyvä lukijani, uskoudun sinulle. 

Nautin uudesta olemuksestani täysin sydämin. Sain vihdoin ostaa nättejä pikkurintsikoita, ja ostinkin. Lähti vähän lapasesta. 

Vaan vuodet vierivät. En tiedä, mitä muille kohtalotovereilleni on tapahtunut, mutta pikkuhiljaa rintani ovat kasvaneet jälleen suuriksi. Ainoastaan Aira Samulin paljasti eräässä haastattelussa, että hänen pienennetyt rintansa ovat kasvaneet entiselleen. Tästä olisi hyvä kertoa! 

Minulta ei heru ymmärrystä rintojansa suurentaville. Jos niitä ei juuri ole, ok sitten, mutta kaksi jalkapalloa kaulan alapuolella menevät jo överiksi. Ja miten epämukavaa niiden kanssa onkaan elää! 

No niin. Olen nyt tunnustanut suuren salaisuuteni. Kiitän myyjää, joka löysi minulle tosi nätit liivit kuppikokoa E. Niissä en tunne itseäni povipommiksi. 

Leipuri, rouva Pulla

Joulusta oli jäänyt kaappiin piparkakkupaketti. En pidä oikeastaan joulupiparkakuista (taikinasta kyllä), mutta niitä nyt oli kuitenkin hankittu. Olin katsellut niitä jo pitkään sillä silmällä, kunnes eilen ryhdyin tuumasta toimeen. Etsin netistä lime-juustokakun ohjeen, sillä jääkaapissani seisoskeli myös pikkupullo lime-mehua. Minulla ei kyllä ole hajuakaan, mihin sitä olen tarvinnut. 

Piparkakuista keksipohja ja päälle limellä maustettu tuorejuusto-kermahyytelö. Siis että oli hyvää! Ehkä piparinmaku vähän kilpailee täytteen kanssa, mutta kyllä tykkäsin (resepti taisi löytyä Kinuskikissan blogista). Nyt se onkin jo syöty. Nam! Balsamia rouva Pullan henkisiin haavoihin, joista kerron alla. 

Piparit toivat mieleeni ensimmäiset itse leipomani joulupiparit. Resepti oli, ja leipuri yritti olla tarkka. Pipareista tuli kuitenkin kivikovia, ja kun niiden pehmenemistä oli odotettu pääsiäiseen asti, oli pakko uskoa, ettei niin käy. 

Meillä kotona oli puuhella, ja siinä uuni. Sen lämpöä arvioitiin kai kädellä. Ei äiti juuri leiponutkaan muuta kuin karjalanpiirakoita, piimäkakkua ja lanttukukkoa (se ei taida olla leipomus?). En siis saanut leipomisoppia lapsuudenkodissa. Enkä muuallakaan. 

Keittokirjan avulla perehdyin itsekseni leipomisen maailmaan, jossa käsituntuma ja äidiltä saatu oppi pelaavat. Aikuisikäni saavutukset olivat kovin säälittäviä. Likilaskuista, hiivalle maistuvaa pullaa, kuivia sämpylöitä, ja joko liian raa-aksi jääneitä tai kuivaksi paistuneita kuivakakkuja. Ongelmani oli vielä, että huolellisesta vuoan voitelusta huolimatta kakut tuppasivat tarttumaan vuokaan. Ei semmoista kakkua voinut myyjäisiin viedä 😥. Kääretorttukin repesi aina käärimisvaiheessa....itku oli joskus tulla ja taisi tullakin, kun työ meni hukkaan. 

Moni olisi jo uskonut, että paras osaaminen on jossain muualla kuin leipomisessa. Minulla oli jokin pakottava halu kuitenkin yrittää aina uudelleen. Eihän kotipullaa päihitä mikään, eikä kodista tule muuten pullantuoksuista. Siis minä vaivasin ja vaivasin. Tunnustelin taikinaa: tältäkö sen pitäisi tuntua, kun se on sopivan pehmeä eikä tartu kulhon seiniin ? Entä nostatus sitten! Tökin taikinaa arvuutellen, milloin se olisi kohonnut niin että siihen painunut kuoppa singahtaa takaisin. 

Onpa kuitenkin kaksi leipomista, joissa pärjäsin jo vuosikymmeniä sitten: karjalan- ja perunapiirakat sekä hillotorttu. Piirakanteon opin äidiltäni, enkä yhtään ihmettele niitä, jotka yrittävät tehdä niitä kirjan avulla eivätkä onnistu. 

Hillotortun ohjeen sain nuoruusaikaiselta vuokraemännältäni Irmalta. Kiitän ikuisesti Irmaa. Torttu on pelastanut minun emännänkunniani läpi vuosikymmenien. Se onnistuu aina, tarpeita on aina kotona, on nopea ja muunneltavissa täytteen avulla. Ja se on tosi tosi hyvää! 

Olen kyllä kehittynytkin viidessäkymmenessä vuodessa. Hämmästyn, kun kakkuvuoastani irtoaa nykyään aivan kelvollinen banaani- tai taatelikakku. Olen tehnyt mahtavia laskiaispullia, käyttäen taikinanteossa juurimenetelmää. 

Täytekakun teen aina itse. Blogiin en niitä kehtaisi kuvata, mutta kotona tehty mansikkakakku on kaikkein raikkain, ilman äkkimakeutta tai esanssista hilloa. Kinuskikakkua harjoittelin kauan. Tiedäthän, kuinka käy, kun kinuski ei olekaan valmis. Hups vaan, ja se on kadonnut kakun pinnalta! Kiitos Kinuskikissan rautalankaohjeen, minultakin onnistuu nykyäään kinuskinkeitto. 

Niinpä. Oppia elämä kaikki! Ehkä leipurin tieni olisi ollut sileämpi, jos olisin nähnyt miten mitäkin tehdään. Voi tietenkin myös olla, että minulla ei ole sitä jauhopeukaloa. Törmään reseptejä etsiessäni blogeihin, joissa on toinen toistaan upeampia kakkuja. Sitä vain kysyisin, kuka ne syö? Entä miltä ne maistuvat? 🎂

Mattopyykille!

Nyt alkaa olla jo aika, jos et (vieläkään) ole ehtinyt. 😀. Matonpesustakin minulla on vankka perimätieto siitä, milloin on oikea aika. Se oli jo toukokuussa. Täti-vainaani, kova huushollerska, pesi mattonsa aina kylän ensimmäisenä. Hänellä oli etulyöntiasema, koska heidän tontillaan oli luonnonlähde, jonne oli rakennettu matonpesupaikka sekä orret kuivatukseen. 

Minä sain tehtäväkseni omien mattojemme pesun, heti kun voimia alkoi olla. Ja mukavaa se olikin. Vein pari-kolme mattoa pyörän tarakalla läheisen järven rantaan, jossa oli kunnan rakentama mattolaituri. Aikaisemmin pestiin kontallaan, kunnes laiturille laitettiin tynnyrit, joissa pesijä seisoi. 

Matonpesu on tekniikkalaji. Kastelu, mäntysuopasively (silloin oli vain palasaippuaa), juuriharjalla kuuraus raitojen suuntaisesti, maton reunat eri suuntaan. Sitten kevyt huuhtelu ja toinen saippuointi ja harjaus. Mattoa siirtäessä piti olla tarkkana, että

väliin ei jäänyt likaista kohtaa. Toinen puoli samoin. Piti aina iloita, kun näki, kumpi puoli oli pesty. Sitten huolellinen huuhtelu. Matto rullalle ja kävelyä sen päällä, että vesi vähän valui pois. Orrelle valumaan. Eväiden syönnin jälkeen mattorullat tarakalle ja kotia kohti polkemaan. Raskain oli paluumatkan iso ylämäki, jossa pyörää piti taluttaa. 

Ennen mattoasia oli selvä: oli vain räsymattoja, leveitä tai kapeita. Nyt on ihan toisin. On pitkä- ja lyhytnukkaisia mattoja, bouclee-pintaisia käytävämattoja, pellavamattoja, narumattoja, plyyshimattoja, on villaisia, tekokuituisia, silkkisiä ja vaikka mitä. Mattopyykkärillä on sormi suussa. Ei vesipesua; laakapesu ja -kuivatus, esimerkiksi. 

Mattopyykin ajankohta on tarkkaa. Se on hiljaista tietoa, jota on vain naisilla. Tämä on vähän samantapaista kuin ikkunanpesussa: on valittava suotuisa ajankohta. Maton kuivaksi saaminen on se pointti. Parasta olisi, jos kaksi seuraavaa päivää olisi poutaa. Tämä mahdollistaa ulkokuivatuksen, jossa on raikkain tulos. Alkukesällä ilmankosteus on pieni, jolloin kuivuminen on nopeaa. Jos sinulla onnettomalla matonpesu on jäänyt elokuulle, edessäsi on pahoja kuivatuspulmia. Tiedän mistä kirjoitan, kokemusta on. Olen kuivattanut mattoja sekä olohuoneessa että saunassa. 😖

Tiedosta huolimatta en tahdo millään löytää sopivaa aikaa. Liian kylmää, sateista, pilvistä, muuta tekemistä jne. Tätivainaani kyllä paheksuisi, jos tietäisi, että tänäkin vuonna pesin ensimmäiset matot vasta tänään. Mutta ei hätää! Kotikuntani hieno matonpesupaikka oli täynnä  iloisia mattopyykkäreitä, jotka hymyssä suin kuurasivat mattojansa. Tyyli oli ihan kuin ennen vanhaan, riippumatta siitä, millainen matto oli. Eläköön matonpesuperinne! 

Eläinlasten vuodenaikal

Pienet eläinten poikaset ovat minusta ihan vastustamattoman suloisia. Nyt kesällä näkee lampaita, joita on tuotu töihin maisemanhoitajiksi. Jarrutan heti, kun sellaisia näen. Viimeksi näkemässäni laumassa oli myös neljä karitsaa! 

Karitsat ovat lähes yhtä söpöjä kuin Lambi-mainoksessa. Kaksi valkoista karitsaa olivat selvästi kaksosia. Yksi tummanruskea oli joukon vanhin ja yksi musta varmasti kuopus. Kyllä olivat terhakoita. Pikkupässit, musta ja ruskea, vähän puskivatkin toisiaan! Emolampaat jättimäisine utareineen syödä rouskuttelivat tyynesti jälkeläisistään piittaamatta. Olisin tosi mielelläni nähnyt imetystuokion, mutta nyt ei sattunut olemaan se hetki. 

Kävin tänään eräällä puistolammella,  jossa on vesilintuja. Ihan vartavasten lintujen vuoksi sinne menin. Yksi sorsapoikue siellä oli: niin pienen pieniä, aivankuin olisivat kuoriutuneet eilispäivänä! Ja heti vaan itse syötävää etsimään! Eipä taida emo mitään nokkiin tuoda. Pikku tavi ui hurjaa vauhtia ympäri lampea, sukelteli ja singahti pintaan kuin korkki. 

Vasikoita en ole nähnyt pitkään aikaan. Ne eivät tietenkään ole niin paijattavan kokoisia, mutta kun annat sormesi vasikan suuhun, se imee niin että vatsanpohjasta ottaa. Vauvahan se on! 

Olin yhtenä vuonna matkalla pääsiäisen aikaan, ja hotellin aulaan oli rakennettu

aitaus untuvikoille, lapsivieraiden iloksi tietenkin. Tipuja lienee ollut kymmenkunta. Kyllä moni muukin aikuinen kuin minä vietti aikaa pikkutipuja katsellen. Ne kasvoivat viikon aikana ihan selvästi. 🐥

Harmittelen, etten muista enää kovin hyvin oman koirani pikkupentuaikaa. Etenkään en muista, miltä se tuntui kädessä, kun se oli käteen mahtuvan kokoinen. Jos en muistaisi pissalätäköitä ja kakkoja sisällä niin hyvin, toivoisin että pentuaika olisi vähän pidempi. 

Kissanpentua kaipaisin helliteltäksi. Sellaisen hankkiminen ei ole järkevää,  se kasvaa liian nopeasti ja koirani ei ehkä tykkäisi. Kellään ystävällänikään ei ole kissaa tarjolla tilapäiseen kissanikävään. En yhtään ihmettele, että vanhainkodeissa käyvät koirat ilahduttavat vanhoja ihmisiä. Kuulemma joissain laitoksissa on omia kissojakin. Minä ainakin tahtoisin oman kissan! 

Sitten kun täytän 80 vuotta, pyydän lahjaksi itselleni loman maatilalle. Sellaiselle, jossa on monenlaisia eläimiä, joita saisi käydä

rapsuttelemassa ja silittelemässä. 😃 🐥 🐕 🐑 🐄 😺 . Niin paljon minua lapsettaa. 

Kymmenen pointtia ikkunanpesusta

Pääsääntö on, että ikkunat pitää pestä kerran vuodessa. Tämä on äidiltäni saatu perimätieto. Meillä se ajoittui luontevasti kesän alkuun, kun vihdoin uskallettiin ottaa pois sisälasit, eli tuplat. Oi, oli ihanaa, kun toisen ruudun sai avatuksi ja päästää kesätuuli löyhyttelemään puhtaita kesäverhoja! Oli ikäänkuin kesä olisi tullut sisään asti! 

Nykyisissä asunnoissa ei ole enää irrotettavia tuplalaseja, joten tarkkaan määriteltyä ikkunanpesuaikaa ei ole. Elämän myötä minullekin on tullut joitakin ikkunanpesusääntöjä. Jaan niitä tässä nuoremmille opiksi ja huomioonotettavaksi, jos aikoo tosiaan pestä ikkunansa. 

1. Ikkunoita ei pidä pestä kylmällä säällä. Kun ulkolasi pitää avata, pesijä kylmettyy ja asunto jäähtyy. 

2. Ikkunoita ei pidä pestä, jos aurinko paistaa niihin. Lasit kuivuvat itsestään ja jäävät läikikkäiksi. 

3. Ikkunoita ei pidä pestä sateella. Kun ulkolasin avaa, vesi sataa asuntoon. 

4. Ikkunoita ei pidä pestä kovalla tuulella. Ulkolasin avaaminen voi olla vaarallista.

5. Ikkunoita ei pidä pestä koivun kukinnan aikaan. Siitepölyä pääsee tolkuttomasti asuntoon. 

6. Ikkunoita ei pidä pestä ennen männyn kukinta-aikaa. Siitepöly laskeutuu kaikkialle ja työ on ollut turhaa. 

7. Ikkunoita ei pidä pestä, ennenkuin kadut on pesty (jos asut taajamassa).  

8. Ikkunoita ei pidä pestä, jos on yksin kotona. Voit keikahtaa jakkaralta eikä kukaan ole auttamassa sinua. 

9. Ikkunoita ei pidä pestä ikinä itse, jos kärsit huimauksesta. Putoat varmasti jakkaralta ja joudut sairaalaan. Siivousfirman käyttö tässä tapauksessa on suositeltavaa - etukäteen. 

10. Ikkunoita ei ole pakko pestä joka vuosi, sanokoot muut mitä sanovat. Ikkunat ovat sinun. Jos se häiritsee jotakuta, ottakoon ja pesköön ne itse. Talvella eroa ei huomaa, ja kesän kirkkaita päiviä on vähän. Ensi vuonna ehkä? 

Jos kuitenkin olet pessyt ikkunasi, onnittele itseäsi! 😀 . Nauti, kun katselet kirkkaiden lasien läpi keskikesän näkymiä, kuivana ja lämpimänä! Hyvää juhannusta!