Nöyryyttävää on...

-kun vaaka näyttää 5 kiloa yli ehdottoman painoylärajan

-kun vyötärönympärys on kasvanut 4 cm

-kun viimekesäiset caprit eivä mahdu millään ilveellä päälle

-kun täytyy ostaa rintaliivit kuppikokoa E entisten B-C-D-kokojen jälkeen

-kun jotkut pikkuhousut jäävät vesirajalle

-kun varpaankynsien leikkaamisessa vatsa on tiellä

-kun bikinit täytyy unohtaa ikuisiksi ajoiksi

Kallis, kaunis, vai kamala rusketus?

Istuin pari päivää sitten kampaajan tuolissa, josta nautin aina tosi paljon. Pesu, hiuspohjan hieronta, nipsuttelua ja pöyhöttelyä. Ja kaiken huipuksi ulos tukka nättinä. Työssäolovuosina värjäytin hiuksiani, koska ne olivat mielestäni hiirenväriset. Ja sehän maksoi! Ihana luottokampaajani oli paitsi taitava, myös hyvä myyjä. Olen heikko ihminen, joten usein poistuin mukanani välttämätön hiustenhoito- tai muotoilutuote. Mutta nyt aiheeni on rusketus, onhan kesä!

Yksi suuri huvini on lukea naistenlehtiä siinä istuessa. Nyt kädessäni oli Glorian tuore numero. Tilanteeseen harvinaisen sopivasti siinä esiteltiin itseruskettavia voiteita ja suihkeita. Nythän aurinkoisia päiviä on ollut harvakseen, joten on varmaan tehnyt mieli vauhdittaa päivettynyttä lookia. Ja jos välttelee aurinkoa, väriä voi silti saada ihollensa. 

Minullakin on käyttökokemusta. Sääreni ja reiteni eivät rusketu helposti, ja olen turvautunut itseruskettaviin tuotteisiin. Silloisten voiteiden, hmm, tuoksu oli epämiellyttävä. Omatoimisesti levitys saattoi olla epätasainen. Ja muutaman päivän jälkeen toimenpide piti taas uusia. Väri oli aina pieni yllätys: keltainen iho ei tuntunut ihan omalta, kun toiveissa oli kullanruskea. Kyllästyin yleensä pian, ja joka vuosi 2/3-osaa tuotteesta jäi tähteeksi. Tuttavani teinit kokeilivat viime kesänä kasvorusketusta. He tulivat niin keltaisiksi, etteivät kehdanneet mennä minnekään päiväkausiin. 

Mutta tämän päivän valikoima (josta lehdessä oli vain pieni näyte) on laaja. Ja lupausten mukaan tulokset ovat hyviä, mutta nekään eivät ole kuin hetken ilo. Mutta tokihan kauneuden eteen täytyy vähän vaivautua. Olminvalkoinen iho ei minustakaan näytä kauniilta etenkään säärissä, paitsi ehkä romanttisissa elokuvissa sänkykohtauksessa. Ja reisien ruskettunut läski on nätimpää kuin valkoinen läski, jos aikoo esiintyä uikkareissa. 

Iho täytyy tietenkin valmistella hyvin ennen käsittelyä. Karvat pois, kuorinta ja kosteutus ensin, että tulos olisi tasainen. Nyt on jo neljä tuotetta ostoskorissa, paitsi jos karvanpoisto sääristä tehdään kauneushoitolassa. Kasvoille on eri tuotteet, mutta pohjatyöt ovat samat (karvanpoistoa ehkä ei tarvita). 

En uskalla tehdä ostoskorin hinta-arviota. Tuotteita on paljon luksustuotteista market-halpiksiin. Mutta ei ole ilmaista, tämä kosmeettinen rusketus. Pitää muistaa vielä auringonsuoja-aineet, sillä itseruskettavat eivät välttämättä ole suojaavia. 

Olen kuullut suihkurusketuksestakin. Siitä vaikenen, sillä asia on ihan vieras. Auringonkylvyt luonnonmenetelmällä on kyllä ylivoimaisesti edullisin vaihtoehto rusketuksen saamiseen. Harmi, että sen saanti on tänä kesänä Suomessa ollut kovin rajallinen. Ruotsalaisetkin, ressukat, ovat samassa tilanteessa. Aiheesta on tehty oikein iskelmäkin: "Sommaren är kort - solen skiner kanske bara i dag" (kesä on lyhyt, aurinko paistaa ehkä vain tänään). Vaan entäpä jos lennähtäisikin viikoksi etelään? Mutta ennen sitä iholle kannattaa ehdottomasti hankkia vähän väriä, ettei olisi kuin kalkkilaivan kapteeni sillä perillä! ☀️☀️☀️

Taikakortti

Televisio esitti muutama päivä sitten Himoshoppaaja-elokuvan, johon (kirjaan) viittasin viime kirjoituksessani. Hauska yhteensattuma! Tottakai katsoin elokuvan 😀. Onhan se toki vähän (?) liioiteltua, mutta tiettävästi maailmassa on oikeasti himoshoppaajia, kuten myös himopelaajia, suklaaholisteja, alkoholisteja tms. 

Luottokortti on tosi tosi mukava kortti. Beckyllä niitä taisi olla 12. Kortilla on niiin mukava ostaa, kun ei tarvitse maksaa ostoksesta sillä hetkellä mitään. Niinpä voi vaikka ostaa aiottua kalliimmankin tavaran, kunhan luottokatto ei ylity. Laatua kannattaa ostaa aina! 

Pankit suosittelevat, että esimerkiksi matkat olisi hyvä maksaa luottokortilla, sillä siinä on jokin kuluttajasuoja, jos tulisi mutkia matkaan. Ja toisekseen, en tiedä miten muuten maksaisin lentoliput kuin kortilla. Myönnän, että pelottaa vähän naputella korttini numeroita nettiin 😬. 

Saatoin hyvin samaistua Beckyyn omaa historiaani muistellessa. Stockmann luototti aikoinaan itse asiakkaitaan. Minullakin oli taikakortti, Stockmann-tili. Kyllä ostaminen oli helppoa! Pannaan tilille, kiitos! Pääsin kanta-asiakkaiden premium-luokkaankin, tuli lehti ja kaikki. Olihan toki kuukausittain maksettava jokin osuus luottovelasta, mutta ei se nyt tuntunut erityisen pahalta. En edes pitänyt sitä velkana. Niihin aikoihin hovihankkijani oli tietysti Stockmann. Aina kun tarvitsin jotain (= halusin), sinne!

Mutta sitten tilanne muuttui. Stockmann siirsi luototuksen jollekin toiselle taholle ja olisi pitänyt ottaa joku Master Card-kortti, vai mikä se nyt olikaan. Ehdot tuntuivat kovilta ja luottokorkokin oli suolainen. Tilanne oli järkyttävä. Ei olisi enää hulppeita ostosreissuja ja suloista tunnetta, että oli varoissaan! 

En halunnut ottaa sitä uutta korttia, olihan minulla kuitenkin Visa. Aikaa myöten tajusin, miten holtiton shoppailija olin ollutkaan. Ei luottoraja koskaan ylittynyt, mutta lähellä oli monet kerrat. Stockan tilin korko oli sekin ihan riittävän korkea. Mutta oli tosi tosi kivaa ostella vaikka mitä ihanaa, sillä siellä sitä oli, ja on yhä. Kanta-asiakaslehtikin lakkasi tulemasta ☹️. En ollut enää Kultapossukerhon jäsen.

Myönnän karvain mielin, että

oikeastaan oli onneni, että kävi niinkuin kävi. Ostokseni Stockmannilta romahtivat, kun ne piti maksaa joko käteisellä (hui, kallista) tai Visallani, jota en koskaan ole vinguttanut yhtä innokkaasti. Erohan oli siinä, että Stockmannilta ostin tiliin, kun taas Visalla se on luottokortti. Selvä ero, eikö vaan? 

Nyt eläkkeellä on täytynyt opetella laskemaan roposiaan tarkasti. Se ei ole yhtään mukavaa. En toki tarvitsekaan juuri mitään, mutta silti joskus pikkasen ahdistaa, kun tietää ettei voi antautua kuluttamisen hurmaan tuosta noin vaan. Kuten Becky, minäkin koin tarvitsevani kauniin vaatteen, koska se tekisi minusta kauniimman, rohkeamman, itsevarmemman - ainakin juuri silloin....

Osta! Osta! Osta!

Oletko lukenut Himoshoppaaja-kirjoja? En mielelläni myönnä tätä, mutta jotkut himoshoppaajan piirteet tuntuvat tutuilta. 

Kun vielä olin työelämässä ja palkkaa tuli mukavasti kerran kuussa, saatoin treenata shoppailulihaksiani aina silloin tällöin. Täytyyhän työssäkäyvällä olla vaatteet päällä! Eihän sitä voi alasti olla, tai, no, repaleissa. Tarpeeni kohdistuivat nimenomaan vaatteisiin.  Kodinsisustus ei ole minun juttuni.

Käytin töissä jakkuja, tai bleisereitä, kuten niitä kutsuttiin. Muutama sellainen tarvittiin, sekä ohuita että paksumpia talveksi. Jakun osto vaati toppien hankintaa, harkittuja yhteensopivia värejä, että sai vaihtelua jakkulookiin. Kiertelin liikkeissä vaanien toppeja, joissa olisi joku juju, kuten jakuissakin. Sattuipa niinkin ihanasti, että löysin yhteensopivat jakun ja topin! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tadaa! 

Erityisen koukuttavia olivat aletangot. Erityisesti merkkivaatteiden. Kerran onnistuin ostamaan jonkun huippumerkin (apua! Olen unohtanut, minkä) kaksi numeroa liian suuren jakun ja sopivan kokoisen hameen. Vakuutin itselleni, että tein loisto-ostoksen,  sillä olin siihen aikaan rintava. Poskiani vähän kuumottaa, kun nyt mietin, olinkohan asu ylläni ihan niin tyylikäs kuin oletin. 

Kävin aika usein Tallinnassa vaateostoksilla. Siellähän oli tosi edullista, oikeasti! Virolainen mitoitus sopi minulle ihmeen hyvin ja vaatteissa oli aina joku tyylikäs yksityiskohta. Luulen, että Kaubamajan myyjät oppivat tuntemaan minut. Asuin Viru-hotellissa, jonne oli kätevää käydä viemässä ostokset ja levähtää hetki ennen uutta kierrosta. Oli vaikeitakin hetkiä, kun ei oikein kolahtanut, mutta jotain oli ihan pakko löytää!

Matkalaukullinen kenkiä on reissannut Suomeen mukanani. Ei tietenkään yhdellä kertaa! Epäonnistuin kerran (vain kerran!) kesäsandaaliostoksessa. Ne olivat tosi ihanat, mutta korot olivat niin korkeat, etten oppinut koskaan kävelemään niillä. 

Toisinaan syntyi ostoketjuja. Toppiin tai jakkuun piti saada sopivan väriset kengät. Tai kun löytyi upeat kengät, muttei niihin sopivaa asua, jouduin hankkimaan ihan pakosti sellaisen. Kerran piti saada välttämättä siniset kengät sinisen jakun kanssa käytettäväksi. Sinisiä on ollut joskus vaikea löytää. Uuvuttavan kiertelyn jälkeen onnisti! Pikku pulma tosin tuli, kun ne olivat kiiltonahkaa. Minulla kun ei ollut kiiltonahkaista laukkua. Muistan tuskan, kun jouduin etsimään ympäri koko Viru-keskusta sitä laukkua! 

Tämä on kyllä nyt nolo kertoa. Laukku (hyvin kallis) löytyi, mutta niin upea, että olen voinut käyttää sitä vain pari kertaa, kuten niitä kenkiäkin. Mutta ovat ne kyllä ihanat! Pyyhin niistä pölyt aika ajoin ja muistelen haikeana shoppailun kulta-aikoja.

Omistan nyt toppeja hyllyllisen. En toki pane niitä kierrätykseen, koska voin edelleen etsiä kenkiin matsaavan topin villatakkini alle. Ja kesällähän niitä voi käyttää ilman jakkuja ja villatakkeja. 

Osta! Osta! Osta! Otsikkoni on peräisin tositarinasta. Eräällä ulkomaan-retkellä tutustuin ruotsalaiseen, tosi hauskaan pariskuntaan. He olivat puheliaita, eikä heitä häirinnyt minun vähemmän vuolas puheeni. Rouva Kristina, kaunis ja eloisa nainen, rakasti ostoksilla käyntiä ja hänen miehensä oli mukana kiitettävän kärsivällisenä. Kerran mitta tuli kuitenkin täyteen. Mies rojahti naistenvaateliikkeen nojatuoliin ja ärjäisi: "Köp! Köp! Köp!"

Muhkea rintavarustus

Olen perinyt äitini muhkeat muodot. Olihan hän liikalihava, etenkin keski-iässä, mutta eivät tosi isot rinnat siitä johtuneet. Toisella tädilläkin oli sama malli, kun taas kolmas täti oli laiha, lähes rinnaton luikku. 

Nuorena aikuisena en muista harmitelleeni komeita rintojani. Jospa ne eivät vielä silloin olleetkaan hirmu suuret. Varhaisessa keski-iässä rupesin kiinnittämään niihin huomiota, enkä ollenkaan hyvillä mielin. Silloin kun onnistuin laihtumaan, rinnatkin kutistuivat - viimeisenä. Kun taas paino nousi, rinnat pulskistuivat - ensimmäisenä. Ovathan ne tiettävästi suureksi osaksi rasvakudosta. 

Vauhdikas liikunta on ollut minulle aina vastenmielistä, mutta laihiksilla yritin ruveta pitämään juoksusta. Mutta sellaisia rintsikoita ei olekaan (ainakaan silloin), jotka olisivat estäneet rintoja hölskymästä. Mikä kelju tunne! 

Siihen aikaan tein ulkomaanmatkoja Ruotsiin. Keksin silloin ruveta tutkimaan sikäläisiä rintaliivivalikoimia. Ja kappas vaan, löysinkin Chantelle-merkin, josta löysin istuvat isot liivit. Suomesta on saanut samaa merkkiä jo pitkään, mutta silloin en ollut sitä nähnyt. Ihana tunne, kun komistukset sai kasaan mukavasti. 

Tuossa neljänkympin jälkeen tulin tietoiseksi rintojen pienennysleikkauksista. Pitkään luulin, että toimenpide maksaa maltaita, sehän on plastiikkakirurgiaa. Mittailin rintojani, ja nepäs olivatkin riittävän suuret (heh heh), joten voisinkin päästä leikkaukseen terveydellisin perustein. Niin sitten tapahtui. 

Leikkauksen jälkeen olin päiväkausia kuin minulle olisi tehty isokin toimenpide. Rinnat pienennettiin kuppikokoon B, kun koko oli ollut E tai DD. Oli se kyllä melkoinen muodonmuutos. Virallisesti asiasta tiesi vain kaksi lähintä ihmistä, mutta sairasloman jälkeen minua kyllä töissä katseltiin. Minulle rinnat olivat silloin tosi arka asia, ja ovat yhä. En siksi halunnut kertoa leikkauksesta. Mutta nyt, hyvä lukijani, uskoudun sinulle. 

Nautin uudesta olemuksestani täysin sydämin. Sain vihdoin ostaa nättejä pikkurintsikoita, ja ostinkin. Lähti vähän lapasesta. 

Vaan vuodet vierivät. En tiedä, mitä muille kohtalotovereilleni on tapahtunut, mutta pikkuhiljaa rintani ovat kasvaneet jälleen suuriksi. Ainoastaan Aira Samulin paljasti eräässä haastattelussa, että hänen pienennetyt rintansa ovat kasvaneet entiselleen. Tästä olisi hyvä kertoa! 

Minulta ei heru ymmärrystä rintojansa suurentaville. Jos niitä ei juuri ole, ok sitten, mutta kaksi jalkapalloa kaulan alapuolella menevät jo överiksi. Ja miten epämukavaa niiden kanssa onkaan elää! 

No niin. Olen nyt tunnustanut suuren salaisuuteni. Kiitän myyjää, joka löysi minulle tosi nätit liivit kuppikokoa E. Niissä en tunne itseäni povipommiksi. 

Leipuri, rouva Pulla

Joulusta oli jäänyt kaappiin piparkakkupaketti. En pidä oikeastaan joulupiparkakuista (taikinasta kyllä), mutta niitä nyt oli kuitenkin hankittu. Olin katsellut niitä jo pitkään sillä silmällä, kunnes eilen ryhdyin tuumasta toimeen. Etsin netistä lime-juustokakun ohjeen, sillä jääkaapissani seisoskeli myös pikkupullo lime-mehua. Minulla ei kyllä ole hajuakaan, mihin sitä olen tarvinnut. 

Piparkakuista keksipohja ja päälle limellä maustettu tuorejuusto-kermahyytelö. Siis että oli hyvää! Ehkä piparinmaku vähän kilpailee täytteen kanssa, mutta kyllä tykkäsin (resepti taisi löytyä Kinuskikissan blogista). Nyt se onkin jo syöty. Nam! Balsamia rouva Pullan henkisiin haavoihin, joista kerron alla. 

Piparit toivat mieleeni ensimmäiset itse leipomani joulupiparit. Resepti oli, ja leipuri yritti olla tarkka. Pipareista tuli kuitenkin kivikovia, ja kun niiden pehmenemistä oli odotettu pääsiäiseen asti, oli pakko uskoa, ettei niin käy. 

Meillä kotona oli puuhella, ja siinä uuni. Sen lämpöä arvioitiin kai kädellä. Ei äiti juuri leiponutkaan muuta kuin karjalanpiirakoita, piimäkakkua ja lanttukukkoa (se ei taida olla leipomus?). En siis saanut leipomisoppia lapsuudenkodissa. Enkä muuallakaan. 

Keittokirjan avulla perehdyin itsekseni leipomisen maailmaan, jossa käsituntuma ja äidiltä saatu oppi pelaavat. Aikuisikäni saavutukset olivat kovin säälittäviä. Likilaskuista, hiivalle maistuvaa pullaa, kuivia sämpylöitä, ja joko liian raa-aksi jääneitä tai kuivaksi paistuneita kuivakakkuja. Ongelmani oli vielä, että huolellisesta vuoan voitelusta huolimatta kakut tuppasivat tarttumaan vuokaan. Ei semmoista kakkua voinut myyjäisiin viedä 😥. Kääretorttukin repesi aina käärimisvaiheessa....itku oli joskus tulla ja taisi tullakin, kun työ meni hukkaan. 

Moni olisi jo uskonut, että paras osaaminen on jossain muualla kuin leipomisessa. Minulla oli jokin pakottava halu kuitenkin yrittää aina uudelleen. Eihän kotipullaa päihitä mikään, eikä kodista tule muuten pullantuoksuista. Siis minä vaivasin ja vaivasin. Tunnustelin taikinaa: tältäkö sen pitäisi tuntua, kun se on sopivan pehmeä eikä tartu kulhon seiniin ? Entä nostatus sitten! Tökin taikinaa arvuutellen, milloin se olisi kohonnut niin että siihen painunut kuoppa singahtaa takaisin. 

Onpa kuitenkin kaksi leipomista, joissa pärjäsin jo vuosikymmeniä sitten: karjalan- ja perunapiirakat sekä hillotorttu. Piirakanteon opin äidiltäni, enkä yhtään ihmettele niitä, jotka yrittävät tehdä niitä kirjan avulla eivätkä onnistu. 

Hillotortun ohjeen sain nuoruusaikaiselta vuokraemännältäni Irmalta. Kiitän ikuisesti Irmaa. Torttu on pelastanut minun emännänkunniani läpi vuosikymmenien. Se onnistuu aina, tarpeita on aina kotona, on nopea ja muunneltavissa täytteen avulla. Ja se on tosi tosi hyvää! 

Olen kyllä kehittynytkin viidessäkymmenessä vuodessa. Hämmästyn, kun kakkuvuoastani irtoaa nykyään aivan kelvollinen banaani- tai taatelikakku. Olen tehnyt mahtavia laskiaispullia, käyttäen taikinanteossa juurimenetelmää. 

Täytekakun teen aina itse. Blogiin en niitä kehtaisi kuvata, mutta kotona tehty mansikkakakku on kaikkein raikkain, ilman äkkimakeutta tai esanssista hilloa. Kinuskikakkua harjoittelin kauan. Tiedäthän, kuinka käy, kun kinuski ei olekaan valmis. Hups vaan, ja se on kadonnut kakun pinnalta! Kiitos Kinuskikissan rautalankaohjeen, minultakin onnistuu nykyäään kinuskinkeitto. 

Niinpä. Oppia elämä kaikki! Ehkä leipurin tieni olisi ollut sileämpi, jos olisin nähnyt miten mitäkin tehdään. Voi tietenkin myös olla, että minulla ei ole sitä jauhopeukaloa. Törmään reseptejä etsiessäni blogeihin, joissa on toinen toistaan upeampia kakkuja. Sitä vain kysyisin, kuka ne syö? Entä miltä ne maistuvat? 🎂

Mattopyykille!

Nyt alkaa olla jo aika, jos et (vieläkään) ole ehtinyt. 😀. Matonpesustakin minulla on vankka perimätieto siitä, milloin on oikea aika. Se oli jo toukokuussa. Täti-vainaani, kova huushollerska, pesi mattonsa aina kylän ensimmäisenä. Hänellä oli etulyöntiasema, koska heidän tontillaan oli luonnonlähde, jonne oli rakennettu matonpesupaikka sekä orret kuivatukseen. 

Minä sain tehtäväkseni omien mattojemme pesun, heti kun voimia alkoi olla. Ja mukavaa se olikin. Vein pari-kolme mattoa pyörän tarakalla läheisen järven rantaan, jossa oli kunnan rakentama mattolaituri. Aikaisemmin pestiin kontallaan, kunnes laiturille laitettiin tynnyrit, joissa pesijä seisoi. 

Matonpesu on tekniikkalaji. Kastelu, mäntysuopasively (silloin oli vain palasaippuaa), juuriharjalla kuuraus raitojen suuntaisesti, maton reunat eri suuntaan. Sitten kevyt huuhtelu ja toinen saippuointi ja harjaus. Mattoa siirtäessä piti olla tarkkana, että

väliin ei jäänyt likaista kohtaa. Toinen puoli samoin. Piti aina iloita, kun näki, kumpi puoli oli pesty. Sitten huolellinen huuhtelu. Matto rullalle ja kävelyä sen päällä, että vesi vähän valui pois. Orrelle valumaan. Eväiden syönnin jälkeen mattorullat tarakalle ja kotia kohti polkemaan. Raskain oli paluumatkan iso ylämäki, jossa pyörää piti taluttaa. 

Ennen mattoasia oli selvä: oli vain räsymattoja, leveitä tai kapeita. Nyt on ihan toisin. On pitkä- ja lyhytnukkaisia mattoja, bouclee-pintaisia käytävämattoja, pellavamattoja, narumattoja, plyyshimattoja, on villaisia, tekokuituisia, silkkisiä ja vaikka mitä. Mattopyykkärillä on sormi suussa. Ei vesipesua; laakapesu ja -kuivatus, esimerkiksi. 

Mattopyykin ajankohta on tarkkaa. Se on hiljaista tietoa, jota on vain naisilla. Tämä on vähän samantapaista kuin ikkunanpesussa: on valittava suotuisa ajankohta. Maton kuivaksi saaminen on se pointti. Parasta olisi, jos kaksi seuraavaa päivää olisi poutaa. Tämä mahdollistaa ulkokuivatuksen, jossa on raikkain tulos. Alkukesällä ilmankosteus on pieni, jolloin kuivuminen on nopeaa. Jos sinulla onnettomalla matonpesu on jäänyt elokuulle, edessäsi on pahoja kuivatuspulmia. Tiedän mistä kirjoitan, kokemusta on. Olen kuivattanut mattoja sekä olohuoneessa että saunassa. 😖

Tiedosta huolimatta en tahdo millään löytää sopivaa aikaa. Liian kylmää, sateista, pilvistä, muuta tekemistä jne. Tätivainaani kyllä paheksuisi, jos tietäisi, että tänäkin vuonna pesin ensimmäiset matot vasta tänään. Mutta ei hätää! Kotikuntani hieno matonpesupaikka oli täynnä  iloisia mattopyykkäreitä, jotka hymyssä suin kuurasivat mattojansa. Tyyli oli ihan kuin ennen vanhaan, riippumatta siitä, millainen matto oli. Eläköön matonpesuperinne!