Samassa kehossa koko elämä

Mielikuvia nuoresta kehostani minulla on vain vähän. Kun rinnat kasvoivat, eikä äitini tajunnut mitään, lyöttäydyin yhteen samassa vaiheessa olevan naapurin tytön kanssa. Keräsimme kaiken rohkeutemme -minua hävetti valtavasti - ja pyysimme äitejämme hankkimaan meille rintaliivit. Kaipa ne sitten saatiin, vaaleanpunaiset, kiiltävät, satiiniset kuten äideillämmekin oli. 

Kokovartalopeiliä meillä ei ollut, joten käsitys itsestä tuli vähän palasina. Alastonta äitiä sai kyllä nähdä saunareissuilla. Aikaa myöten olen todennut, että olen juuri äitini mallinen. Jos olisin voinut vaikuttaa asiaan, olisin ottanut toisenlaisen vartalon.

Kyselyissä on tullut esiin, että moni nainen 

on tyytymätön vartaloonsa. Minä kadehdin erityisesti pitkäjalkaisia. Näille naisille käyvät vaatteet hyvin ja askel on pitkä. Lyhyen elämä on monintavoin vaivalloista: ylähyllyille ei ylety, toisten takaa ei näe. Vaatteiden mittasuhteet ovat väärät, vaikka helmaa ja housunpunttia lyhentääkin. 

Menin kerran suurin toivein pienten naisten vaatemyymälään Helsingissä. Kovin nöyryytettynä poistuin sieltä. "Pieni" tarkoitti kokoa 34 ja sitä pienempiä kokoja. Kyllähän minäkin olen  pystysuunnassa kokoa 34, mutta  leveyssuunnassa jokusen numeron isompi. 

Kymmeniä vuosia vartalon parantaminen tarkoitti samaa kuin normaalipainossa pysyminen. Se on aina ollut tavoitteena. Vain ajoittain olen sen saavuttanut. Mutta olinpa keveämpi tai painavampi, äitini muodot säilyvät (äiti oli suoraan sanoen lihava).

Sama levennys lantiolla, samanmallinen litteä takamus, sama vatsan pulleus, täyteläiset reidet, ja mikä pahinta, rehevät rinnat. Minulta ei heru ymmärrystä rintojensa suurentajille, niin vaivalloiset ne ovat. Rasva (=läski) asettuu satavarmasti samoihin paikkoihin, joista se ehkä oli laihtuessa ehkä vähän sulanut. 

Ihan oikeasti tunnen olevani perityn vartalonmallini vanki. Kerron joskus ponnistuksistani, joita olen tehnyt. Rasvaimua en ole harkinnut, ja kuulemma senkään tulokset eivät ole pysyviä. Luontoa vastaan

pyristely on kai ihan toivotonta. 😞

Tosinainen ei hölkkää eikä hikoile

Muistatko tuon moton? Se oli ohjenuorani varhemmassa keski-iässä. Se sopi minulle hyvin, koska olen ollut sekä lahjaton että haluton liikkuja. Nämä tekijät ovat tietenkin yhteydessä toisiinsa: jos on huono, ei haluta ponnistella, ja kun ei harjoittele, pysyy huonona. 

On vaikea sanoa, oliko jotain erityisiä syitä liikuntahaluttomuuteeni. Lapsena piti kävellä, pyöräillä tai hiihtää koulumatkat. Nykykielellä  sanottuna harrastin hyötyliikuntaa, olosuhteiden pakosta. Koulukyydeistä ei oltu kuultukaan. 

Myöhemmin suksien kuljetus linkkurissa oli, hm, haastavaa. En usko, että sain hiihtopalkintoja. Luistelu sen sijaan oli siitä kivaa, että oli rusettiluisteluja, joissa soivat ihanat biisit: "Tintarella di luna" - muistatko? Osasin ulkoa monta italiankielistä iskelmää, tietysti ihan väärin. Jalat olivat ihan tulessa luistellessa. Voi! ⛸. Jäin ikuiseksi huonoksi luistelijaksi. 

Mediassa on juuri uutisoitu iäkkäistä naiskilpaurheilijoista. Eräskin 75-vuotias osallistuu pian taitoluistelukilpailuihin. WOW! Mikä nainen. 

Minunkin teki mieleni yrittää luistelua kerran vielä, noin 10 vuotta sitten. Ostin hyvät kaunokit, sillä nuorena minulla oli taatusti halvat ja huonot. No. Meno oli kovin huojuvaa, mutta vähitellen pystyin kiertämään rataa ympäri joitakin kertoja. Olihan se mahtavaa! Toki kaaduinkin, mutta paksu villamyssy pelasti. Olin ylittänyt itseni! Pystyin! 

Luistelu oli siitä kivaa, ettei tullut hiki. Hiihdossa tulee, ja siitä en tykkää. Tästä syystä en hölkkää (olen aikoinaan kokeillut sitä). Nautin hiihdosta, jos aurinko paistaa, ei ole suojasää, ei kova pakkanen, ja maasto on tasainen. Paras on järven jää. Näitäkin olosuhteita on joskus ollut. ☀️

En tosiaan ole hurmoksessa kuoriessani hikisiä vaatekerroksia yltäni. Ja pyykkiäkin tulee. Onko Suomessa ketään muuta tämänkaltaista naista? Tunnen suurta häpeää, kun en osaa nauttia kansallisurheilustamme. Muistuipa mieleen hiihtolenkki, jolloin kaksi tosivanhaa herraa ohitti minut hekotellen, että pääsevätpä kerrankin ohittamaan! 😀

Tanssijalkaa kutittaa, osa 2

Tanssivarvas jatkuu! Blogistiset taitoni ovat vielä vaatimattomat, ja teksti lähti keskeneräisenä. 

Läysin jossain vaiheessa ihanan lattariryhmän, mutta sitten ilmaantui ohjaajapulaa. Välillä tunteja oli, välillä ei, ja joskus niitä piti ihminen, joka oli itse taitava muttei osannut ohjata. Nautin musiikin mukaan liikkumisesta, mutta huomasin kyllä, etten ole synnynnäinen lahjakkuus. 

Kerran päätin lähteä lavatansseihin, joista minulla oli 40 vuoden takaisia kokemuksia. Ikävä kyllä minulla ei ollut ystävätärtä turvanani. Jännitin silloin, ja sitten häpesin. Olen tyyppiä seinäruusu, enkä osaa silmäpeliä.  Joku ihana herra minua hakikin. Koskaan ennen en ollut hakenut miestä, mutta nyt päätin uskaltaa. Näin tyypin ilmeestä heti mitä hän ajatteli. Tanssittiin sitten siinä, minä jäykkänä jännityksestä. Sitten tyyppi tylytti, että älä hypi! Tätä mennään tasaisesti. Oi! Ymmärsin sitten, että olin niiannut lavahaille,joka  osaa tanssia, ainakin omasta mielestään. (Koodina oli tekninen paita). Vähän allapäin jätin lavatanssiharrastuksen sikseen. 😢

Silti haluaisin vielä tanssia! Ehkä vielä löydän jonkun parketin, missä voisin antaa sisäisen tanssijani liidellä 💃🏿

Tanssijalkaa kutittaa

Olen innokas Tanssii tähtien kanssa-ohjelman seuraaja. Kun se päättyy, sille iltani tv-paikalle jää joksikin aikaa tyhjää. Ennestään tuntemattomista tähtioppilaista tulee puolituttuja. Hämmästelen, miten he pystyvät sellaiseen tanssiin niin lyhyessä ajassa 😮. Itse asiassa epäilen vahvasti, että heillä on salainen esivalmennus. Oi, ihanat tanssinopettajat! Naisoppilailla on kyllä paljon etua siinä, että osaava miestanssija vie. 

Tästä minulla on yksi unohtumaton kokemus. Osallistuin (kauan sitten) juhlaan, jossa lopuksi tanssittiin. Minua haki mies, jonka viemänä jalkani suorastaan irtosivat lattiasta ja liitelin niin kuin ei koskaan ennen! Se oli mystinen kokemus, hetki tanssin taivaassa. Minä kun en oikeastaan osaa tanssia. Onkohan kenellekään muulle käynyt näin? 

Minussa asuu kyllä sisäinen taitava tanssija. Etenkin lattarirytmit houkuttavat lantion keinuttamiseen. Varhemmassa keski-iässäni ei ollut, tai en löytänyt sellaisia tanssikouluja kuin nyt on isoilla paikkakunnilla. 

Nätti vanhana!

Kaarina Kivilahti sanoi mukavasti eräässä haastattelussa, että tähän ikään mennessä on jo täytynyt tottua ulkonäköönsä. Niinpä! Toisin sanoen se tarkoittanee ulkomuotonsa hyväksymistä. Toisille se voi olla helpompaa kuin toisille.

Rakenteelliset tekijät ovat pääosin samat kuin nuoruudessa: pituus, raajat, nenä, silmät, huulet. Sitten paljon muuttuvia tekijöitä, joista ensimmäisenä mieleeni tulee runkoa ympäröivä rasvakerros. Ikääntyessä naamakin muotoutuu ja uurtuu. 

Ikäväkseni minun on tunnustettava, etten vieläkään ole oikein tyytyväinen ulkoiseen olemukseeni. Minua varten ei ollut tarpeeksi materiaalia tullakseni edes keskimittaiseksi naiseksi. Vähän kakkosluokan tarpeista naamakin tehtiin. Silmiä oli saatavilla vain pienet, neniä oli käytössä yksi suuri. Mutta korvalehdet ovat sopusuhtaiset yhä vielä😏. 

Aikuisikääni rasitti kaksi tosi suurta ulkonäköongelmaa, edellä mainittujen lisäksi. Toinen oli koko ajan vaaniva lihavuus, jota vastaan olen käynyt taistelua noin 50 vuotta. Ja taistelen edelleen. Tästä 50-vuotisesta sodasta saatan kertoa myöhemmin. Arvannet, että tarina on pitkä. 

Toinen hirveä, elämänikäinen vitsaus oli vaikea acne. Nuoruudessani ei tietenkään ollut kummoisiakaan hoitoja, en edes muista, mitä oli jos oli. Lääkärillä muistan käyneeni vuosien mittaan monesti. Finnit vaan tulivat ja tulivat. Yritäpä kuvitella nuoren naisen kärsimystä paukamia täynnä olevan naaman kanssa! 😢. 

Keski-iässä finnejä ei enää ollut kovin runsaasti. Kaikki hyvin lopulta? No ei. Jäljellä ovat arvet, syvät kolot ja paljon pieniä. Kosmetiikkaan ja kosmetologisiin hoitoihin on mennyt rahaa, paljon rahaa - aika heikoin tuloksin. 

Myönteistä on, että olen nainen. Niinpä pystyn meikillä tasoittamaan arpinaamaani. Valitettavasti naistenlehtien meikkineuvot on kohdistettu vain sileäihoisille. Heistä saa helposti nättejä huonollakin voiteella 🎃. Välillä moitin itseäni tyytymättömyydestä, sillä moni asia voisi olla huonomminkin. Tästä pulmasta selviää peittämällä.

Mutta aiheenahan onkin tänään vanha ja nätti. Jos on nuorena ollut nätti, on hyvä mahdollisuus olla sitä ikääntyneenäkin. Oi, voisinpa vaihtaa naamani Pirkko Mannolan, Seela Sellan, Armi Kuusinen-Williamsin tai Pirkko Arstilan kanssa! 

Emme me yleensä ikääntyessämme kaunistu. Mutta toisinkin päin voi käydä!!! Tätä et kyllä usko, mutta totta se on. No, kaksi (2) kertaa 60-70 vuoden iässä olen saanut ihailua ulkomuotoni vuoksi 😊 . Toinen kehu tuli, kun oltiin katseltu ystävättären kanssa vanhoja valokuvia. Näin : olet nykyään paljon paremman näköinen 🌸. Toisen kohteliaisuuden sain entiseltä (mies)luokkatoveriltani, jota en ollut nähnyt 50 vuoteen. Minä kuulemma vein häneltä jalat alta!!!! (Toivottavasti hänellä ei ole kaihia.)

Tätä outoa kaunistumista voi selittää kahdellakin tavalla. A) olin tosi tosi pahan näköinen ja tyylitön nuorena ja B) osaan nykyisin meikata nätisti ja ehkä pukeutuakin, huonoja puolia kätkien, aikaisempaa paremmin. 

Viinin viehtymys

Olen aika kaino sanomaan, että pidän kovasti viinistä. Pelkään, että minun epäillään pitävän siitä liikaa. Tässä tämän asian nyt kuitenkin tunnustan.

Peräkylän tytöt eivät aikoinaan tienneet viinistä juuri mitään. Viinasta kyllä tiedettiin: perjantai-iltaisin yksi jos toinenkin kylän miehistä korkkasi kossupullon. Opiskeluaikana totta kai piti opetella suuren maailman juomista. Pojat tiesivät oluen, ja minäkin sitä join. En kuitenkaan oppinut pitämään sen mausta.

Sitten maistelin Mateus roseeta. En muista, miksi se valittiin. Olihan pullo nätin muotoinen ja viinin väri ihana, olueen verrattuna. Mutta maku oli tosi hapan. Vuosia vieri, enkä muista miten juomisopinnot etenivät. Sitten jossain vaiheessa naisten kesken tuli muotiin juoda valkkaria. Jos haluttiin pysyä suhteellisen selvin päin, valkkaria juotiin vichyn kanssa. Ei se nyt  hääppöiseltä maistunut, mutta saihan seisoskella lasi kädessä. 

Kuten tiedetään, viini on elintarvike. Kuten maito, viininin kuuluu juoda ruuan kanssa. Niin teenkin, jos tilanne sallii. Mutta eläkeläisenä on enää kovin harvoin illallisia. Illat vietän yleensä kotona, ja päivällisaika on klo 17. Juo nyt silloin viiniä, kun pitää vielä lenkittää koira tai hoitaa joku homma.

Olosuhteiden pakosta juon viinini vasta myöhemmin illalla. Joku sanoisi vähän ilkeästi, että tissuttelen. En itse sanoisi ihan noin. Nautin viinistä seurustelujuomana! Paitsi että nautin siitä yksin.☺️. Joisin sitä vaikka joka ilta, mutta sisäinen moraalinvartijani kieltää. Lähtee lapasesta, maksa poksahtaa, haima uupuu, naama alkaa näyttää pultsarilta jne jne. Kysynpä vaan sinulta, lukijani, mitä välii, kun on jo tosi vanha? 

Minäkö vanha?

Hei ystäväni!
Esittelen itseni kuten tapoihin kuuluu. Mieleen tuli heti aloittaa iästä, mutten millään haluaisi käyttää itsestäni määritteitä vanha tai vanhus. En tosin ole nuorikaan. Vanhukseksi miellän ihmisen, joka on ehkä raihnainen, hauras, ulkoisesti rapistunut ja voimiltaan heikentynyt. Minä en ole (vielä 😀). No mikä olisi vaihoehto? Ikäihminen, ikääntynyt.... hm. Seniori (nais-) ? Mummo? Mikään ei tunnu ihan omalta. Hei mutta: eläkeläinenhän minä olen. Kun siirryin tähän ihmisluokkaan, tunsin, että menetin identiteettini. Sama kuin työtön-luokkaan joutuneet. Koko elämänhistoriani katosi jonnekin mustaan aukkoon. Kyllä tämä, suoraan sanoen, tuntuu arvonalennukselta. En kuitenkaan ollenkaan väheksy eläkkeellä olemisen hyviä puolia. Varma toimeentulo, ei yt-neuvotteluja, vapaus. Ikäihminen voi olla myös säästynyt lukuisilta vaivoilta ja sairauksilta. Olen itse tässä suhteessa hyvin hyvin onnekas.  Olisipa hienoa, jos voisi kutsua itseään vaikkapa seuraavasti: pankkitoimihenkilö evp.

Mutta itselleni mieluista yleisninikettä en ole vielä keksinyt. Käsitteen pitäisi sisältää ikääntyneisyyden, hyväkuntoisuuden, vireyden, runsaan elämänkokemuksen ja sukupuolen (nainen). Pahitteeksi ei olisi, jos termistä ilmenisi myös että kouluja on käyty ja kovasti ja pitkään töitä tehty.

Tämä ongelma jää nyt avoimeksi. Sinulle, lukijani, kerron että aion kirjoittaa omasta
maailmastani: mistä pidän, mistä en, mitä teen, mitä ajattelen - kun olen jo vanha 😜 . Ja aika paljon on nähty ja koettu. Tervetuloa seuraani!