Kartanounelmia

Himomarjastajan ja -sienestäjän ohjelmaan mahtuu myös kulttuuria, totta kai! Olin ryhmäretkellä, kohteena Laukon kartano. Kartano on monille tuttu historiansa vuoksi. Kartanon ensimmäinen isäntä oli Klaus Kurki. Tarinan Elinan surmasta on moni kuullut. Ihan varmoja ei kai olla draaman todenmukaisuudesta. (Olen surkimus historiassa, enkä edes yritä kertoa kartanon vaiheista kuin murusen. Liisa Lagerstam on kirjoittanut kirjan Laukon historiasta, ja tietoa löytyy muualtakin.).

Tulipalo on tuhonnut ajan saatossa rakennuksia ja uusia on pystytetty. Nykyisen päärakennuksen rakennutti tamperelainen teollisuuspohatta, Rafael Haarla. Tämänhetkinen omistajasuku on Lagerstamin perhe. Mm. ravihevosia Laukossa kasvattanut (Houston Laukko-hevonen, muistatko?) Juhani Lagerstam on jo kuollut, mutta hänen puolisonsa Leena asuu kartanossa edelleen, kuten myös Liisa-rouva perheineen. 

Joitakin vuosia sitten kartanosta kehitettiin upea matkailukohde. Toimintaa johtaa Lagerstamien tytär Liisa puolisonsa kanssa. Työ on vaatinut jättimäisiä kunnostus- ja muutostoimia. Nyt kartano on kartanokylä, jonka monissa taloissa asutaan, ja toiset ovat näyttelytiloina. 

Kaiken kauneuden lisäksi oli erityisen sykähdyttävää, että nuori kartanonrouva Liisa oli toisena oppaanamme ja toisena oli "vanha" rouva Leena. Voiko tällaista tapahtua monessakaan paikassa? Talo ja historia tuli elävääkin elävämmäksi, kun olimme ikäänkuin Leena-rouvan kodissa vieraana. 

Kartanossa on kesäaikaan näyttelyitä, konsertteja tai jotain muuta. Tasokas ruokaravintola palvelee kävijöitä. Laukko sijaitsee Vesilahden kunnassa Pirkanmaalla. Ryhmämme matkusti Laukkoon vesiteitse Tampereelta Hopealinjalla (aivan upea, romanttinen matkantekotapa). En tiedä, onko sinne säännöllistä reittiliikennettä. Bussimatkojakin sinne kai järjestetään. Syksyllä kartano vastaanottaa enää vain ryhmiä. 

Monta kartanoa olen nähnyt, ja linnojakin. Jostain syystä viehätyin Laukkoon tosi paljon. Tämä oli toinen käyntini, mutta luulen meneväni sinne jälleen ensi kesänä. Kartanon kunnostaminen ja ottaminen nykyiseen käyttöönsä on valtava kulttuuriteko. Kuka vain pääsee tutustumaan todelliseen kartanoon ja kuulemaan siellä eletystä elämästä. 

Keittiössä kiehuu

Vadelmia on nyt niin paljon, että piti ruveta hillontekoon. Siis minähän en paljonkaan makeata syö, mutta hilloa täytyy olla lettuihin ja täytekakun väliin. Viime vuonna en jaksanut keitellä vattuhilloa  ja talvella harmitti kaupan purkkeja availlessa. Sitä paitsi  kotitekoinen on parempaa. 

Pakastimessa oli viime syksyn tyrnejä kaksi isoa pussillista. On se ärjy marja sellaisenaan syötäväksi. Tein siitä silloin (oikein maukasta) porkkana-aprikoosi-tyrnihilloa, ja sitä syötiin leipäjuuston kanssa. Mutta tyrnejä oli niin paljon, etten jaksanut tehdä niistä kaikista mitään. (Sain poimia niitä tuttavan pensaista. Kamalaa hommaa 😬). Mietin ankarasti, mitä mietoa marjaa laittaisin sen kaveriksi, jos vaikka keittelisin ne nyt pois pakastimesta hilloksi.  

Varmaan tositaitavat hellapoliisit ovat jo aikaa tienneet asiat, joista itse kerron. Mutta minulla ei ole sellaista naisystävää, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia keittiöoivalluksista. Menneisyyden työtoveiden kanssa saatoin aikoinaan jakaa arkisia kokemuksia, sellaisia joita ei ole keittokirjoissa eikä naistenlehtien resepteissä. 

Selailin netistä reseptejä, mutta ei napannut. Mutta jääkaapissa köllötti kaksi isoa kesäkurpitsaa. Ne pääsivät pullahtamaan suuriksi mökin kasvimaalla, kun siellä käydään vain viikonloppuisin. Siinäpä mieto kaveri tyrnille! Suurella vaivannäöllä keittelin ensin tyrnit, sitten valutin niistä mehun, sitten soseutin ne sauvavatkaimella ja lopuksi hieroin niistä lävikön avulla siemenet pois. Jäljelle jäi 200 g sosetta (ja mehu). 

Keitin lisäksi kuorittua kesäkurpitsaa ja porkkanoita, niin että sain kaikkiaan kilon verran sosetta. Sitten marmeladi- ja hillosokeria. Nyt jäähtymässä nököttää kolme purkkia upean oranssin väristä hilloa. Kaapiessani kattilaa, saatoin todeta, että on h-y-v-ä-ä! Hirveän väkevää mehua jäi noin 2 dl. En vielä tiedä, mihin sen käytän. 😖

Ja kesäkurpitsaa on laitettu muuhunkin. En ole vielä innostunut sen syömisestä raakana, kuten yllä olevasta kuvasta voisi luulla. Sen sijaan tein siitä jumalaista lasagnea mukaillen Riikka Sukulan ohjetta. Lasagnelevyt imevät hyvin kesäkurpitsan kosteutta. Kesäkurpitsapiiras puolestaan oli niin hyvää, että ei saanut sanotuksi! 

Eilen illalla "pyöräytin" kesäkurpitsakakun. Lainausmerkit piti laittaa siksi, että oikeasti minä en pyöräytä mitään. Olen sekä sotkuinen että epäjärjestelmällinen kokki. Kippoja, mittavälineitä ja aineksia on kaikilla tasoilla. Ja kun kakku viimein on uunissa, jälkisiivous on mittava. 

Mutta! Kakusta tuli tosi tosi herkullinen! Resepti on Maku.fi:stä. Se kypsyi noin puolessa tunnissa ja on mieluiseni kostea muttei raaka. Taikina on iso! Luulin että se kuohuu yli, mutta onneksi niin ei käynyt, nippa nappa. Puolet on enää jäljellä. Nyt kannattaisikin tehdä joulukakku pakastimeen, koska kesäkurpitsaa on vielä jäljellä tuo kuvassa oleva komistus. Ehkä teenkin! 

Sesonkiväri on vadelmanpunainen

Terveiset ryteiköistä! Pakastimeni iso mustikkalokero on täynnä ja muutenkin piti jättää mustikkametsäni vähäksi aikaa. Olisi siellä vielä niitä ollut. Sydäntä raastaa, mutta niin selkääkin. 

Tyhjyyden tunnetta torjuu nyt parhaimmillaan oleva vadelmasato. Löysin pari vuotta sitten hakkuuaukion, joka puskee nyt vattua. Lähden aamusta sinne kopan, vesipullon ja eväsporkkanan kanssa. 

Vatunpoiminta ei ole huonojalkaisen hommaa. Yleensäkin vatut kasvavat ryteiköissä.  Hakkuuaukio on ilmeisesti kynnetty hakkuun jälkeen, sillä se on täynnä kuoppia ja korkeita mättäitä. (Vaikka en ymmärräkään metsien aukko- ja kyntöhoitoa, hyvä puoli on se, että muutamassa vuodessa siellä on monta hehtaaria vattua. ) Siellä ollessa on syytä katsoa, minne jalkansa laittaa. Parempi tasapaino olisi hyvä, kun huojuu kiven päällä seuraavaa askelta suunnitellen. Puskien keskellä näkyvyys on huono.

Mutta vaivanäkö kannattaa. Varret ovat täynnä eri kypsyysvaiheessa olevia marjoja. Mahtavaa on löytää pehko, jossa on suuria vattuja. Tavallisen kokoisetkin, joita ne valtaosin ovat, poimin ilolla. Olen aina yhtä hurmiossa siitä, että tuollaiset marja-aarteet vain odottavat poimijaansa. 

Maltan lähes aina pitää pienen tauon. Kun kohdalle osuu iso kanto, katson ettei sen päällä ole kyytä päivänokosilla, levitän istuinalustani kannolle ja hörpin vettä. Joskus palokärki huutelee, helisevä-ääninen pikkulintu kilkuttelee ja joku viit-viit-säveltä

lauleleva pikkulintu viihdyttää minua. Mutta useasti on hiljaista. Rakentamisen ääniä kuuluu kauempaa, sillä salainen vattupaikkani on taajamasta hädin tuskin kahta kilometria. 

Ihan salainen se ei tosin ole, sillä aukossa näkyy puskien ja taimikon läpi tunkemisen jälkiä. Viime kesänä kohtasin yhden marjastajan, tämä vuonna en yhtään. Edellisellä kerralla palatessani aukolta lenkkipolulle, pari rouvaa hölkytteli ohi. Huutelin hyvät päivät. Rouvat näkivät, että olin vatusta tulossa ja kyselivät saaliistani. Valittelin että on paljon madonsyömiä. Toinen rouvista neuvoi: keitä niistä mehua ja tee kiisseliä! Mitä? Ei ole tullut ikinä kokeneeseen mieleenikään! Ei koskaan ole liian vanha oppimaan uutta. Kiitos, hyvät rouvat! Olen tähän asti joko hyväksynyt vähän paremman näköiset ja huonot olen heittänyt pois. Mehua en tee, sitä ei meillä juoda.

Mutta kiisseli! Vesi herahti suuhuni saman tien. Sokerin kauhussani kiisselinkeitto on jäänyt kokonaan. Miten sääli! Onko tässä sokerikiellossa tolkkua? Jos marjat talvella pakkasesta eivät kaikille maistu, miksei tekisikin niistä kiisseliä! Rupean nyt olemaan terveystottelematon. Teen ruupuisten vattujen mehusta kiisseliä ja muutakin, aina kun tekee mieli. Enkä piittaa sokerista, sillä sokeritonta kiisseliä en opettele syömään. (Tein heti illalla vattukiisseliä. Söin sitä yhteen soittoon kolme jälkiruokakipollista. Taivaallisen hyvää! ). 

Älykello

Viime viikolla alkoi kansalaisopiston kursseille ilmoittautuminen. On hienoa, että sen voi tehdä verkossa, niin ei tarvitse jonottaa puhelimessa tai toimiston ovella. Mielessäni olivat jooga, pilates ja lavis, tai ainakin jooga. Sitten vielä yksi kielikurssi. Useammankin kielen verryttely olisi ehdottoman tarpeellinen, mutta tiedän olevani laiska läksyntekijä.

No niin. Vartioin kelloa, sillä tiedän, että suosituimmat kurssit tulevat hetkessä täyteen. Kymmentä vaille 12. Kunnes vilkaisin seinäkelloa: tasan 12. Apua! Rannekelloni osoitti kymmentä vaille 12!!!

Kauhuissani avasin puhelimeni ja opiston nettisivut. Valitsin kurssit. Täynnä. Täynnä. Täynnä. Voit ilmoittautua varalle. (Kielikurssille sentään mahduin). Olin, kuten voit arvata, hyvä lukijani, aivan poissa tolaltai, järkyttynyt ja äärettömän pettynyt 😥. Ei mitään liikunnallisia kursseja! 

Turkasen rannekelloni petti minut. Eikä se ole ensimmäinen kerta. Käänsin viisarit oikeaan aikaan, ja se on käynyt nyt viikon aivan tarkalleen oikeaa aikaa. Kelloni on vanha, mutta olen kovin kiintynyt siihen. Se on teräksen värinen, melko kookas, vähän miehisen näköinen. Ja se käy yleensä ihan ajassa, kunhan paristossa on voimaa. 

Itselleni ei ole sattunut kelloni ajoittaisesta epäluotettavuudesta muuta dramaattista kuin äskeinen myöhästyminen. Aikataulu on vain joskus pettänyt. Tiedän kuitenkin erään tutuntutun perheen, jolle sattui. He olivat lähdössä aamuyön lennolla kauas lämpöön. Joku perheenjäsenistä heräsi, katsoi kelloa ja näki, että oli lennon lähtöaika. Ja he olivat koko poppoo yöpuvuissaan sadan kilometrin päässä lentokentältä. Mitään ei ollut tehtävissä. Toista lentoa ei ollut. Unelmien matka ja rahat olivat menneet. En tiedä, mikä kello heidät petti. Koko perhe itki, itki, itki. Tututkin itkivät. 

Puolisoni oli lähdössä ulkomaan matkalle, aamuyöstä hänkin. Herätys oli asetettu ja taksi tilattu. Heräsin talon ulkopuolelta kuuluvaan moottorin ääneen. Kävin katsomassa ikkunasta: taksi odotti moottori käynnissä (taivaan kiitos!). Kiljuin miehelleni ja kävin pyjamaisillani selittämässä taksikuskille tilanteen ja pyysin odottamaan vielä hetken. Kello ei herättänyt...

Minulla on vanhanaikainen matkaherätyskello, jota käytän silloin tällöin. On kohtalonomaista, että sen paristo loppuu juuri silloin, kun olen asettanut herätyksen. Käytänkin nykyisin kahta tai kolmea herättäjää, jos yöllä on lähtö. 

Tällaisia tapahtumia on sattunut niin monesti, että olen alkanut epäillä, ovatko ne sattumaa. Ehkä minun ei ollutkaan hyvä päästä taas joogaan, että joku muu saa mahdollisuuden. Miksi perhe ei päässytkään lomalleen? Tietääkseni sille lennolle ei sattunut onnettomuutta, vaikka sellaisista tapauksistakin kerrotaan. 

Oma kelloni on älykello, se on selvä. Se käy niinkuin sitä huvittaa ja jätättää, kun siitä se on tarpeellista. Sen teräskuoren sisään varmaan siirtyy minusta sitä ohjaavia energioita. Ei kaikki voi olla sattumaa, eihän?

Pidä kiinni ajokortistasi, 70-vuotias!

Trafilta tuli kirje, kun täytin 70 vuotta. Ajan autoa säännöllisesti, joten tottakai kävin lääkärintarkastulsessa osoittaakseni ajokuntoni. Korkealta iältähän tuo luku kuulostaa, vaikka itsestäni se ei tunnu ollenkaan kummalliselta, siis olo. Minähän olen elämäni kunnossa! 😀

Mutta. Tuttavani Eilan (kaikki nimet on muutettu) mies sai talvella sairaskohtauksen, josta hän onneksi toipui hyvin. Tapasin Eilan pian tapahtuneen jälkeen. Hän oli täysin pois tolaltaan ymmärrettävästi. Hänen päällimmäisen huolensa oli kuitenkin se, etteivät he pääse mökille, kun mies ei

saisi ajaa moneen kuukauteen. Kysyin, eikö hänellä itsellään ole ajokorttia? Olihan se, mutta hän oli jättänyt sen uusimatta. No mene autokouluun, ehdotin. Ei minusta enää tule ajajaa, oli vastaus. 

Ystävälläni Marjalla, ikätoverillani, ei ollut ajokorttia lainkaan. Se oli vain jäänyt aikoinaan hankkimatta. Mies kuljetti Marjaa, ja kun he asuivat kaupungissa, kulkuyhteydet olivat hyvät. Kunnes mies sai kiinnostavan työn maaseutupaikkakunnalta. Linja-auto meni kaupunkiin muutaman kerran päivässä, mutta paikallisliikennettä ei tietenkään ollut. Eikun vaan pyörän selkään. Töiden jälkeen oli toki oma kuski käytettävissä. Houkuttelin Marjaa autokouluun, siellä maallahan olisi hyvä totutella ajamiseen. Ei, ei, ei. 

Raijan mies kuoli. Raija on yli 60-vuotias. Koti on haja-asutusalueella, jossa ainoat linja-autovuorot ovat koulukuljetuksia. Kotona seisoi oma auto. Raija Reipas otti ja meni autokouluun ja ajelee nyt itse minne haluaa. 👍 . 

On niin mukavaa ja helppoa istua kuskin viereen ja ottaa kyytiä. Kuitenkin, jos olisin se mies, joka on aina kuskina, minua ehkä harmittaisi olla aina taksina. 

Nyt tulee omakehua. 😀 Menin autokouluun 40-vuoden korvilla. Minua alkoi keljuttaa, kun perheessä oli auto, jota minäkin rahoitin, mutten voinut sitä käyttää. Mies ajeli kuivana töihin ja minä poljin pyörällä kelissä kuin kelissä ja välillä vielä kauppakassit pyöränsarvissa heiluen. 😡 . Kiukkuni kasvettua riittävästi, hankkiuduin autokouluun. Pelotti aivan vietävästi, ja hermostuksissani ajoin kouluauton ensimmäisessä lähdössä jalkakäytävälle. En saanut potkuja autokoulusta, vaan superkärsivällisen naisopettajan. Kiitos hänelle! 

Myönnän, että ajaminen oli pitkään epämukavaa.  Suunnittelin reitin mahdollisimman helpoksi välttääkseni pahoja paikkoja. En lähtenyt ruuhka-aikaan kaupungille. Kesti vuoden verran, ennenkuin kykenin havainnoimaan kunnolla muutakin ympäristöä kuin vain tietä ja liikennemerkkejä. Oli kuitenkin upeaa, kun minä osasin ja opin koko ajan varmemmaksi ajajaksi. 

Koitti sekin aika,  jolloin manailin hitaita kuskeja ja päästelin ohitse leuhkana. Kertaakaan en ole kolaria ajanut, mutta peruuttamisen mestari en ole. Kerran, ollessani passinhakumatkalla, peruutin poliisiasemalla (!) mäntyyn ☺️ . Siitä ei onneksi tule sakkoja. Ai niin, ja toisen kerran tuuppasin autonperän lyhtypylvääseen. Mutta muuten on sujunut hyvin. Ajan lähes päivittäin, myös pitkiä matkoja. Vapauden tunne on ihan mahtava, kun pääsen minne haluan, ihan itse! 

Hulluna mustikkaan

Kun mustikat ovat viimein kypsyneet, tämä naisihminen muuttaa metsään. Yöksi tulen kyllä kotiin nukkumaan. No pikkasen liiott elen. Joka tapauksessa suunnittelen päiväni poiminnan ehdoilla. Minut valtaa hirveä saalistusvietti. Voisin kai ostaakin marjat, mutta se ei ole minulle vaihtoehto.  

Jokaisella meistä on oma tyylinsä saalistukseen. Kannan mukanani kolmijalkaista retkijakkaraa, jonka asetan paikkaan, jossa on runsaasti marjoja. Siinä sitten napsin marjat edestä, vasemmmalta ja oikealta. Selkään saa hyvää kiertoliikettä samalla. Toinen tyylini on kyykytellä ja kolmas polvistuminen. Asetan solumuovisen istuinalustan maahan, ja sen päälle polvistun. Kyllä mustikka tämän palvomisasennon ansaitsee. Istuinalustan asetan toisinaan kiven tai kannon päälle, ja siihenpä on soma istahtaa poimimaan. Miten mukava on myös tallustaa pehmeissä sammaleissa! 

En käytä poimuria. Aikoinaan kiirevuosina kyllä sitäkin kokeilin. Tykkään poimia käsin. Tunnen sormissani mustikan koon ja kiinteyden. Näin voin valita kookkaat ja kypsät marjat koppaani, eikä roskiakaan tule kovin paljon. 

Minä en rynni pitkin metsiä etsien aina vaan parempaa ja parempaa paikkaa. Valitsen paikkani, ja uurastan siinä niin kauan, kunnes ala on putsattu. Sitten toiseen paikkaan, jos edes on tarpeen. 

Olen ahkera poimija. Väliin pitää kuitenkin oikaista selkää ja katsella ympärille. Ajatukset karkailevat sinne tänne. Kuuntelen tuulta ja lintuja. Mustikkametsäni on lähellä järveä, ja kuulen aaltojen loiskeen. Hyttysiä ei ole tuulen vuoksi. Yksi paarma tulee aina pärräilemään, ja kun sen saan nitistettyä, rauha vallitsee taas.   

Mustikkaretket ovat minulle metsäterapiaa. Poimin kaikkein mieluiten yksin, jolloin saan olla hiljaisuudessa (tai eihän metsä ole koskaan hiljainen) ja olla niin kauan kuin haluan. En pelkää mitään. Tiedän, että lähistöllä asuu hirviä, mäyriä, kettuja ja ilveksiä. En kuitenkaan koskaan kuule enkä näe niitä. Joskus metsäkanalintu pyrähtää äänekkäästi lentoon. 

Viihdyn metsässä, mutta en lähde sinne vain kuljeskelemaan. Ennen marja- ja sieniaikaa käyn metsässä koirani kanssa. Sekin nauttii saadessaan nuuskia ja tutkia hajuja. Koirani on hyvä marjastajakaveri. Se asettuu johonkin lähelle istumaan, tarkkailee ympäristöä ja minua. Se osaa syödä mustikoita itse varvuista. Jos ollaan lähellä mökkiä, se käy välillä siellä ja palaa taas luokseni, riemuissaan kun löytää minut.  

Olen onneton, kun mustikkakausi on ohi ja tiedän, että marjoja olisi ollut enemmän kuin jaksoin poimia. Ja ensi kesään mennessä joka marja on syöty. Mutta onneksi sienikausi jatkuu pitkään. Ja siinä jossain välissä on poimittava vatut. 😀