Korvikelihaa

Tänään, ensi yönä ja huomenna suurin osa Suomen kansaa paistaa kinkkua joulupöydän kunkuksi. On jättikinkkuja ja pikkuruisia lihapalloja. Kalkkunaakin kuulemma paistetaan. Mutta sika, se pitää pintansa. Meidän pienessä taloudessamme tyydytään possun ulkofileeseen, joka tokikaan ei ole kunnon kinkun veroinen. Mutta yritän naamioida sen kuitenkin jouluisen oloiseksi (eli feikkikinkuksi!!!). Mutta onhan se sentään possua.

Kasvissyöjillä on omat pulmansa. Mitä joulupöytään, kun minkään eläimen liha ei käy? Muutama päivä sitten luin lehdestä ensi kertaa seitankinkusta. Olin kyllä tiennyt, että seitan on jonkinlaista kasvisproteiinia, mutten ole sitä nähnyt saati maistanut. Mutta että kinkku? Muita eläinperäisten ruokien korvikkeita ovat esimerkiksi soijanakit, vegaanijuusto, kasvispihvit, kauramaito. No, onhan toki hyvä että vaihtoehtoja löytyy eikä itse tarvitse kaikkea tehdä. Mutta ihmettelen kyllä, miksi korvikkeen nimenä on lihatuotteelle kuuluva nimi, eli esimerkiksi kinkku? Miksi se täytyy peitellä valepukuun? Miksei sille ole voitu keksiä ihan omaa nimeä? Minä en nimenomaan ole loistokas nimenkeksijä. Mutta voisihan tuo seitantuote olla vaikka joulu-seitan. 

Mieleeni tulee väkisinkin, että korvikkeiden eläinperäinen nimi kertoo alitajuisesta eläinruuan kaipuusta. Ihminen kaipaa sitä, mitä on ennen syönyt ja jopa pitänyt siitä. Mutta kun on kääntynyt, ei voi enää lihaa syödä. Entäs juusto sitten? Ostin kerran vegaanijuustoa, ja tunnustan että, eh, en lainkaan innostunut siitä. Juustosta maku oli kaukana, mutta muoto oli juustonkaltainen. Mikäpäs tälle ruualle nimeksi? Nakista tulee mieleen herkulliset uudenvuoden yön ja vapun nakit, ne HK:n ainoat oikeat! Soijanakin nimi voisi olla vaikka soijakki. On epäloogista, että kauramaito saa olla nimeltään maito, kun taas laktoosittoman maitotuotteen nimen täytyy olla maitojuoma. Ajatellaan ehkä, että nimi parantaa tuotteen, ja kuluttaja kokee nauttivansa aitoa maitoa, vaikka se onkin tehty kaurasta, tai soijasta, tai mantelista? Toki on Ok, että jos aito maito ei käy, saa kuitenkin jotain muuta kuin vettä juotavakseen, jos oikeasti vesi ei maistu. Marjoista tehtyä viininkaltaista juomaa ei saa sanoa viiniksi, koska viini tehdään rypäleistä. Ja sillä siisti. En missään tapauksessa protestoi yllä mainittuja ruokavalmisteita, vaan niiden harhaanjohtavia nimityksiä. 

Oikeastaan noiden feikkiruokien nimet, kuten seitankinkku, ovat vitsikkäitä. Mieleeni tuli vanha Aku Ankan tarina, jossa Pikku Hukka yritti pelastaa ystäviensä kolmen pienen porsaan hengen, niin ettei isä, Iso Paha Susi olisi saalistanut niitä. Kekseliäs Pikku Hukka valmisti isälleen maukkaan kasvisruoan, jonka nimi oli Porkani. Näin juuri! Aito nimi kullekin ruualle, eikä yritetä petkuttaa kuluttajaa valepuvulla. Tätä mieltä olen. 😀

Huomenna on jouluaatto. Sen aidon merkityksenkin voisi palauttaa mieleen juhlapöytään käydessä. Oikein hyvää joulua sinulle, hyvä lukijani! 🌲

Antamisen ahdistus

Joulun alla minut valtaa ahdistus. Ahdistuksen syynä ovat lahjat. Antajalla on hyvä mieli, sanotaan. Oma suu ensin: omalle perheelle mietin ensin, mitä antaisin. Lasten aikuistuttua ja lastenlastenkin vartuttua lahjoja on vaikea keksiä itse. Nuorten toiveet ovat heidän ,maailmastaan, josta omani on etäällä. Ennen vanhaan - ai miten rakastan tuota sanontaa - lahjat olivat hyödyllisiä tarvikkeita tai sitten leluja. Ja totta kai kirjoja. Nyt sain viiden lapsenlapsen lahjatoiveen: 5 x rahaa. Voi itku! Melkein tulikin oikeasti itku, kun ajattelin käärimättä jääviä joulupaketteja. Eipä tarvitse enää lahjasäkkiäkään, kun lahjat ovat kirjekuoren kokoisia. 📧 Ymmäränhän minä teinien rahantarpeen. Vanhemmat kääntävät taskut nurin, mutta mikään ei tahdo riittää. Mutta unelmia heillä on! Ne vain maksavat...Omien aikuisten lasteni ja heidän puolisoidensa lahjat ovat käyneet vuosi vuodelta niukemmiksi. Satsataan lapsiin, niin on sovittu. 

Oli aika, jolloin minulla ei ollut lahjatoiveista pulaa. Kaikkea puuttui ja kaikkea teki mieli. Olin kyltymätön. Ja yhtäkkiä, ikäihmisenä, huomaan, että minulla on kuin onkin kaikkea, enkä keksi millään, mitä tarvisisin tai toivoisin, vaikken tarvisisikaan. Silti saan jotain: hyväntuoksuista käsivoidetta (aina tarpeen), museokortin (loistava), lahjakortin lippupalveluun (loistava sekin) ja suklaata (maistuu liiankin hyvin).  Itsetehtyjä pipareita (en enää leivo niitä) ja omatekoinen herkku. Ihania lahjoja. Siipan valtaa joulumieli viikko ennen joulua, vaikka hän on koko syksyn ollut sitä mieltä, että tänä vuonna ei hankita juuri mitään. Sitten kaupoille! Ja kyllä hän keksiikin minulle jotain, mitä en tarvitse omasta mielestäni. 

Mutta tästä ahdistuksesta kyllä selviän ihan helposti, aina kotoiset lahjapulmat jotenkin ratkeavat. Myös ne kirjekuoret, vaikka eläketili kovasti kutistuukin. Koko maailman auttaminen se minua eniten ahdistaa. Marraskuusta lähtien tv tulvii hyväntekeväisyyskonsertteja, nenäpäiviä sun muita keräyksiä. Anna lapselle, anna äidille, anna köyhälle. Anna ulkomaanavulle, SPR:lle, Planille, Hopelle, Un Womenille, naistenpankille, muutamia mainitakseni. Jos jokaiselle antaisin pienenkin roposen, siihen menisi iso osa eläkkeestäni. Jokaista, ihan jokaista tekisi mieli auttaa. 🌍 🌎 🌏 . ⛅️Se on kuitenkin silkka mahdottomuus, eikä siihen pysty edes miljoonamies tai -nainenkaan. Kauneimmat joululaulut-tilaisuudessa laitan euroja kolehtiin ja ostan hyväntekeväisyysjärjestöjen joulukortteja. 

Monella seurakunnalla, myös omalla kotipaikkakunnallani, on jo vuosia ollut joululahjapuu. Sen oksille diakoniatyö on kerännyt vähävaraisten perheiden lasten lahjatoivomuksia. Sieltä olen jo monena vuonna löytänyt konkreettisen lahjakohteen. Toivomukset ovat monenikäisiltä lapsilta. Otan aina jonkun teinin toiveen, koska olen vähän pihalla pienten lasten lelutoiveista. Teinit ovat toivoneet, -hekin - lahjakortteja nuortenvaateliikkeisiin. Kerran löytyi toive urheiluvaatteiden ostoa varten. Tai finneistä kärsivän nuoren ihonhoitoaineita. Tällaisia osaan hankkia. Lahjasummaksi on määritelty max 35 euroa, eikä sillä merkkivaatteita juuri saa. Mutta uutta kuitenkin. Lahja menee toivojalle eikä mihinkään yhteiseen säkkiin. Tästä toiminnasta kiitän seurakuntaani, sillä moni löytää näin itselle mahdollisen lahjakohteen, yhden tai useamman, kun koko maailmaa ei voi avustaa. Itseänikin teko vähän lohduttaa, kun tiedän, että ainakin yksi ilahtuu.

Toivotan Sinulle, rakas lukijani, hyvää joulumieltä, annoitpa lahjoituksia tai et. Itse aion ottaa television ja radion musiikkitarjonnasta kaiken irti, ihan koko verorahalla. Omannäköinen joulu kullekin, sitä toivon! 🌲 ⛄️🌙 ⭐️

Minun itsenäisyyspäiväni

Aamulla oli heti juhlava olo. Huoltoyhtiön miehet olivat jo ehtineet nostaa lipun salkoon. Olin illalla levittänyt ruokapöydälle liinan, mitä siinä ei ole yleensä, ainoastaan ruokailualustat ja kaitaliina. Aamiainen on tosin sama kuin arkenakin, kaurapuuroa oliiviölytilkalla terästettynä, mustikoita ja raejuustoa. Olen niin ihastunut siihen, etten halua mitään muuta. Niin, ja kaksi kupillista kahvia. Ja sanomalehti. Tämä aamuhetki - tai paremminkin pitkä rupeama - on ihan parasta. Radiosta tulee klo 9 lähetys lipunnostosta. Sitä on mukava kuunnella, juhlamieli vain nousee. 🇫🇮

Aika vilahtaa, ja kun vaatteet on saatu päälle ja vuode sijattu, onkin lähes lounasaika. Yleensä syön keittoa, mutta tänään siippa tahtoo kalaisan leikkelelautasen. Itse graavattua lohta, silliä, lämminsavulohta, punajuurta, salaattia ja hillottua kurpitsaa. Jälkiruuaksi kahvia ja joulutorttu, ensimmäinen tänä jouluna. Itse asiassa en erityisesti välitä joulutortusta, sehän on melko mautonta. Luumusose siinä on hyvää. Mutta kyllä yhden tortun voi toki syödä, ihan perinteen vuoksi. 

On aikomus lähteä kotikunnan järjestämään itsenäisyyspäiväjuhlaan. Koira on lenkitettävä ennen sitä. Se mokoma vaistoaa, että jotain on meneillään, haukahtelee ja tepsuttaa ympäriinsä. Mutta reippaalle lenkille siis. Yritän olla rauhallinen, niinkuin ei olisi minnekään kiire, pysähdellään, nuuskitaan ja toimitetaan asiat. Mutta kotona on rouvan tälläydyttävä pikavauhtia. Vaatteet olen jo katsonut valmiiksi ; siitä se koira varmaan arvasikin. Meikit on jo naamassa, mutta tukka täytyy vielä ilmakihartaa ja asetella. Menoja on nykyisin aika vähän, joten on kiva pukeutua juhlavaan tummaan asuun ja ripustella joitakin koruja ylle. 

Yleensä kävellään, mihin vain mahdollista, mutta nyt eleganssi ei salli sitä, joten hurautetaan pari kilometria autolla juhlapaikalle. Tungosta ei ole, vanhemman puoleista väkeä saapuu tasaiseen tahtiin ja sali täyttyy vähin erin. Kurkistelen tuttuja: vain pari naapuria näkyy olevan. Juhlassa on partiolaisten hoitamat lippumenot, pari puhetta, kunnianosoituksia ja konsertti. Se olikin riemastuttavan harvinaista sorttia. Juhla päättyy leivoskahveihin.

Kotona kiirehdin television eteen. Aion kuunnella Radion sinfoniaorkesterin konserttia. Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen sekä Hannu Lintu ja tietysti upea orkesteri kyllä tekivät parhaansa, mutta Joonas Kokkosen Requiem oli niin tuskaa, syntiä ja kärsimystä tulvillaan, etten kestänyt sitä kuunnella. Ihmettelen kovasti ohjelmiston valintaa. Eihän itsenäisyyspäivä ole uskonnollisen kärsimysnäytelmän päivä, vaikka 101 vuotta sitten ajat olivatkin kovat. Mikä pettymys!

Meillä on harvoin lautasella pihvilihaa, eikä punaista lihaa oikein kehtaisi enää syödäkään, mutta tänään  päivällisellä sitä kuitenkin syödään. Uunissa paistetaan Lidl’ stä ostetut duchesseperunat lisukkeeksi. Ne ovat tosi nättejä pursotuksia, ja maukkaitakin. Sitten lämpimiä vihanneksia ja salaattia. Lihan kanssa maistuu punaviini 🍷 hienosti, vaikkei kallista olekaan (paitsi että Suomessa halpakin viini on kallista). Jälkiruoaksi syödään tuoretta ananasta, ihanan raikasta ja makeaa! 

Koira täytyy taas viedä ulos hyvissä ajoin ennen linnan juhlien tv-lähetyksen alkua. Sitä en jätä väliin, joten muut asiat on aikataulutettava niin, että häiriöitä olisi mahdollisimmman vähän. Kuohuviinipullo korkataan, ja kun lähetys alkaa, kilistetään itsenäisyyspäivän kunniaksi. 🥂 Vaikka miten tarkkaan vahtii kättelyä, myöhemmin huomaa, että moni vieras on jäänyt näkemättä. Nyt en nähnyt ihan niin paljoa povenpaljastajia kuin viime vuonna. Minusta itsenäisyyspäivän juhla ei ole se paikka, jossa esitellään paljasta pintaa mahdollisimman paljon. Vähän tyylitajua, pyydän! Ja on tyhmää olla noudattamatta  pukuetikettiä.  Paljon näkyy juhlavia ja tyylikkäästi pukeutuneita vieraita! Ja pian onkin tanssin aika. On nähty väläyksiä presidenttiparin kiertelystä vieraiden luona. Ja sitten pyörähtelemään. Kaartin combon musisointi on minusta upeaaa kuultavaa. Laulusolistina on aina joku nuori nouseva tähti. 

Sitten kamerat sammutetaan ja kotikatsomon ohjelma loppuu. Jatkot-ohjelmaa katsoin pari kertaa, mutten enää: se ei ole mitään muuta kuin tavallinen ravintolaan viety show, ja esiintyjät on valittu varmaan nuoren väen makuun. Juhlallisuudesta ei ole tietoakaan. Ja tänä vuonna kuulemma laulettiin ihan siivoton biisikin. Kyllä saisi jotain rajaa pitää tällaisen illan jatkoshow:ssa. Onneksi en katsonut..

Niin sitten itsenäisyyspäivän kynttilät uhallettiin sammuksiin ja alettiin laskeutua yöhön. Ja huomiseen arkeen. En raaskisi irrottautua juhlafiiliksistä. On kurjaa riisua juhlavaatteet ja korut, putsata esiin arkinaama ja oikoa tukka. Mutta ensi vuonna sitten taas!