Parisuhteessa ensimmäinen vapauden este on tietysti puoliso. Tai jos antaa hänen olla este. Minä olen kai antanut olla. Esimerkiksi olen luopunut kaipuustani tanssia, koska siippa ei osaa eikä aikanaan halunnut opetellakaan. Kun monet asiat tehdään yhdessä, mennään yhteen tahtiin eikä sooloilla. Siipan lääkäri- tai laboratoriokäynnit (joita hänellä ikävä kyllä nykyisin on), tekevät sen, ettemme voi lähteä mökille ihan koska vaan. Mökkihän itse asiassa onkin varsinainen este, niin ihana paikka kun se onkin. Käymme siellä vuoron perään lapsemme perheen kanssa, ja kun se on vapaa, lähdemme sinne. Ja juuri silloin, siltä ainakin tuntuu, olisi ihana konsertti tai muu tapahtuma, josta pitäisin. On ristiriitatilanne. kumman valitsen?
Meillä on lukuisa joukko ihania lapsenlapsia. Kalenterissa on rippijuhlia, valmistujaisia, syntymäpäiviä. Hienoja tapahtumia. Omat huvit sovitetaan niiden mukaan, totta kai. Ja jos pyydetään (yleensä pyydetään), leivon voileipäkakkuja/lusikkaleipiä/karjalanpiirakoita juhlia varten. Nykyisin olen jo vähän hitaampi kuin ennen, joten aikaa noihin puuhiin tärvääntyy. Ja jos tarvitaan astioita lainaksi, niitä toimitetaan. Siinä vierähtää helposti puoli viikkoa.
Yksi itse hankittu este on koira. Tuo ihana otus, joka nukkuu vieressäni ja nuolee varpaitani. Mutta arki rytmittyy koiran virtsarakon mukaan. Jonkun on oltava kotona tiettyinä aikoina ja vietävä koira ulos. Kauppareissut, kampaaja, kuntosali, uinti ja joskus harvoin teatteri tai konsertti, täytyy sovitella niin että koira tulee pissitettyä ja ruokittua ajallaan. Silloin kun siippa on paikalla, ei tule ongelmaa, mutta on hänelläkin joskus menoja. Koiran ansiosta olen kuitenkin joskus päässyt tekemään reissuja yksinäni. Se on sitä kaipaamaani vapautta.
Pari-kolme kertaa vuodessa siippa haluaa lähteä yksin koiran kanssa mökille. Ehkä hänkin kaipaa omaa tilaa. Kesäaikaan on niin paljon pihatöitä, että hän tarvitsee minut mukaan. Mutta kylmänä vuodenaikana minua ei niin tarvita töitä tekemään. Ihan vapaa en silloinkaan ole, sillä yksi koulukas tarvitsee iltapäivähoitoa vielä toisinaan. Mutta on aamupäivät ja illat sentään. Sillä viikolla syön, silloin kun haluan mitä haluan, juon iltapäiväkahvit mihin aikaan huvittaa, nukun aamulla niin kauan kuin nukuttaa ja katson telkkarista mikä sattuu kiinnostamaan (se ei aina mene yksiin siipan kiinnostuksen kanssa). Lähtisin kaupunkiin shoppailemaan, mutta puoli päivää ei oikein riitä täydelliseen humputteluun. Vuoden päästä koulukas ei ehkä enää tarvitse meitä. Silloin koittaa vapaus. Jollei nyt satu tulemaan muita asioita, jotka rajoittavat. Pelkään, että jos jompi kumpi meistä sairastuu, en pääsekään vapaalle jalalle.
Mietin noita vapauteni rajoitteita ja totta, ne ovat ihan vähäpätöisiä arkipäivän asioita. Kaikillahan niitä on, mitä kullakin. Joskus huonona päivänä vain tuntuu, että kääntyypä mihin suuntaan tahansa, aina vastassa on joku este. Ehkei kukaan ihmisten keskuudessa elävä voi olla täysin vapaa. Autiolla saarellakin on meri ympärillä, ei sieltä mihinkään pääse. Ja olisinko onnellisempi, jos esimerkiksi perheen asettamat rajoitukset elämälleni puuttuisivat? Sitten ehkä valittelisin tyhjyyttä ja tarpeettomuuttani. Mutta shoppailemaan kyllä pääsisin! Esteeksi voisi kuitenkin tulla rahapula.
