Eläinlasten vuodenaikal

Pienet eläinten poikaset ovat minusta ihan vastustamattoman suloisia. Nyt kesällä näkee lampaita, joita on tuotu töihin maisemanhoitajiksi. Jarrutan heti, kun sellaisia näen. Viimeksi näkemässäni laumassa oli myös neljä karitsaa! 

Karitsat ovat lähes yhtä söpöjä kuin Lambi-mainoksessa. Kaksi valkoista karitsaa olivat selvästi kaksosia. Yksi tummanruskea oli joukon vanhin ja yksi musta varmasti kuopus. Kyllä olivat terhakoita. Pikkupässit, musta ja ruskea, vähän puskivatkin toisiaan! Emolampaat jättimäisine utareineen syödä rouskuttelivat tyynesti jälkeläisistään piittaamatta. Olisin tosi mielelläni nähnyt imetystuokion, mutta nyt ei sattunut olemaan se hetki. 

Kävin tänään eräällä puistolammella,  jossa on vesilintuja. Ihan vartavasten lintujen vuoksi sinne menin. Yksi sorsapoikue siellä oli: niin pienen pieniä, aivankuin olisivat kuoriutuneet eilispäivänä! Ja heti vaan itse syötävää etsimään! Eipä taida emo mitään nokkiin tuoda. Pikku tavi ui hurjaa vauhtia ympäri lampea, sukelteli ja singahti pintaan kuin korkki. 

Vasikoita en ole nähnyt pitkään aikaan. Ne eivät tietenkään ole niin paijattavan kokoisia, mutta kun annat sormesi vasikan suuhun, se imee niin että vatsanpohjasta ottaa. Vauvahan se on! 

Olin yhtenä vuonna matkalla pääsiäisen aikaan, ja hotellin aulaan oli rakennettu

aitaus untuvikoille, lapsivieraiden iloksi tietenkin. Tipuja lienee ollut kymmenkunta. Kyllä moni muukin aikuinen kuin minä vietti aikaa pikkutipuja katsellen. Ne kasvoivat viikon aikana ihan selvästi. 🐥

Harmittelen, etten muista enää kovin hyvin oman koirani pikkupentuaikaa. Etenkään en muista, miltä se tuntui kädessä, kun se oli käteen mahtuvan kokoinen. Jos en muistaisi pissalätäköitä ja kakkoja sisällä niin hyvin, toivoisin että pentuaika olisi vähän pidempi. 

Kissanpentua kaipaisin helliteltäksi. Sellaisen hankkiminen ei ole järkevää,  se kasvaa liian nopeasti ja koirani ei ehkä tykkäisi. Kellään ystävällänikään ei ole kissaa tarjolla tilapäiseen kissanikävään. En yhtään ihmettele, että vanhainkodeissa käyvät koirat ilahduttavat vanhoja ihmisiä. Kuulemma joissain laitoksissa on omia kissojakin. Minä ainakin tahtoisin oman kissan! 

Sitten kun täytän 80 vuotta, pyydän lahjaksi itselleni loman maatilalle. Sellaiselle, jossa on monenlaisia eläimiä, joita saisi käydä

rapsuttelemassa ja silittelemässä. 😃 🐥 🐕 🐑 🐄 😺 . Niin paljon minua lapsettaa. 

Kymmenen pointtia ikkunanpesusta

Pääsääntö on, että ikkunat pitää pestä kerran vuodessa. Tämä on äidiltäni saatu perimätieto. Meillä se ajoittui luontevasti kesän alkuun, kun vihdoin uskallettiin ottaa pois sisälasit, eli tuplat. Oi, oli ihanaa, kun toisen ruudun sai avatuksi ja päästää kesätuuli löyhyttelemään puhtaita kesäverhoja! Oli ikäänkuin kesä olisi tullut sisään asti! 

Nykyisissä asunnoissa ei ole enää irrotettavia tuplalaseja, joten tarkkaan määriteltyä ikkunanpesuaikaa ei ole. Elämän myötä minullekin on tullut joitakin ikkunanpesusääntöjä. Jaan niitä tässä nuoremmille opiksi ja huomioonotettavaksi, jos aikoo tosiaan pestä ikkunansa. 

1. Ikkunoita ei pidä pestä kylmällä säällä. Kun ulkolasi pitää avata, pesijä kylmettyy ja asunto jäähtyy. 

2. Ikkunoita ei pidä pestä, jos aurinko paistaa niihin. Lasit kuivuvat itsestään ja jäävät läikikkäiksi. 

3. Ikkunoita ei pidä pestä sateella. Kun ulkolasin avaa, vesi sataa asuntoon. 

4. Ikkunoita ei pidä pestä kovalla tuulella. Ulkolasin avaaminen voi olla vaarallista.

5. Ikkunoita ei pidä pestä koivun kukinnan aikaan. Siitepölyä pääsee tolkuttomasti asuntoon. 

6. Ikkunoita ei pidä pestä ennen männyn kukinta-aikaa. Siitepöly laskeutuu kaikkialle ja työ on ollut turhaa. 

7. Ikkunoita ei pidä pestä, ennenkuin kadut on pesty (jos asut taajamassa).  

8. Ikkunoita ei pidä pestä, jos on yksin kotona. Voit keikahtaa jakkaralta eikä kukaan ole auttamassa sinua. 

9. Ikkunoita ei pidä pestä ikinä itse, jos kärsit huimauksesta. Putoat varmasti jakkaralta ja joudut sairaalaan. Siivousfirman käyttö tässä tapauksessa on suositeltavaa - etukäteen. 

10. Ikkunoita ei ole pakko pestä joka vuosi, sanokoot muut mitä sanovat. Ikkunat ovat sinun. Jos se häiritsee jotakuta, ottakoon ja pesköön ne itse. Talvella eroa ei huomaa, ja kesän kirkkaita päiviä on vähän. Ensi vuonna ehkä? 

Jos kuitenkin olet pessyt ikkunasi, onnittele itseäsi! 😀 . Nauti, kun katselet kirkkaiden lasien läpi keskikesän näkymiä, kuivana ja lämpimänä! Hyvää juhannusta! 

Työhaihattelua

Tykkäsin kovasti majoitusvalvojan työstä äsken olleissa Rollo-kisoissa, joista kirjoitin viime kerralla. Aloin herkutella ajatuksella etsiä työtä. On se käynyt mielessä aiemminkin. Ensin eläkkeelle jäätyäni taisin olla niin väsynyt, että työpaikan hommaamimen ei tullut mieleenkään. Päinvastoin, ajattelin että nautin nyt palkallisesta vapaa-ajasta.  

Tv:ssä ja lehdissä on aika-ajoin juttuja töissä käyvistä senioreista. Jokainen tekee töitä omasta intressistään. Se voi olla lisätulojen tarve, halu olla tarpeellinen, ajankulu, sosiaaliset suhteet tai jokin muu. Jos minä menisin töihin, motiivini olisi lisätulojen tarve. Pärjään kyllä eläkkeelläni, mutta en ole osannut elää niin, että minulla olisi pullea osakesalkku tai täysi sukanvarsi. 

Aikoinaan, köyhän kodin lapsena, ylioppilastutkinnon jälkeen en tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin valita ammattiin nopeasti johtava koulutus. Leivän syrjään vain nopeasti. Eikä työ hullumpaa ollutkaan. Myöhemmin piti kuitenkin vielä täydentää ammattiosaamista, mutta se ei enää mennyt äidin laihasta pussista. 

Työ ja lisäkoulutus vuorottelivat elämässäni; taidan olla semmoinen, joka ei ole pitkään tyytyväinen siihen, mitä on, vaan aina pitää tavoitella jotain korkeampaa ja parempaa. 

Niin sitä työtä tuli tehtyä 45 vuotta, pausseja oli opiskelujen vuoksi ja kaksi äitiyslomaa. Onhan siinä hyvä rupeama. Eläkeikäni oli 65 vuotta, ja niihin aikoihin kohistiin kovasti eläkeiän pidentämisestä juuri 65 vuoteen! Eikä sanaakaan hiiskahdettu siitä, että monilla ihmisillä jo oli korkeampi eläkeikä!!! 😖

 Nyt haluaisin, ehkä, täysin koulutustani vastaamattomaan työhön. Huomasin olevani hyvä aulaemännän kaltaisessa työssä, jossa voisi tehdä monenlaista ja luoda myönteisen ja tervetulleeksi toivottavan ilmapiirin kulkijoille. Lattian moppaaminen tarpeen vaatiessa on  tosi kivaa, siinä näkee tönsä tuloksen! 

Koulutyttönä haaveeni oli ruveta kirjastonhoitajaksi. Ajattelin, että siinä saisi lukea koko ajan ja olla ihanien kirjojen ympäröimä. Johonkin se haave hautautui. Paljastan tässä, että olen laatinut avoimen työhakemuksen kirjastotädin työhön. Olisin valmis tekemään mitä vain, lattian moppamisesta hyllyttämiseen. Osaan käyttää tietotekniikkaa ja kahvinkeitintä. En ole vielä kuitenkaan rohjennut lähettää sitä. En kai voi enää montaa vuotta odottaa, pitää joko luopua tai panna töpinäksi. 

Luin jutun eräästä ikänaisesta, joka työskentelee toimistomummukkana. Sellainen minäkin voisin olla! Kunpa joku head hunter lukisi tämän, ja huomaisi, millainen helmi olen! 

 

Talkoissa

Tuo mainio talkooperinne on vielä olemassa! Olen ollut taloyhtiöiden pihatalkoissa monetkin kerrat, mutta nytpä pääsin oikein isoon tapahtumaan töihin. 

Sain pyynnön tuttujen kautta Hyvinkäällä pidettäviin Rollo-kisoihin, jotka olivat viime viikonvaihteessa, pe-su kisat ja ma-ke leiri. Rollot ovat 7-12 vuotiaiden kilpauimareiden SM-kisat. Osallistujia huoltajineen ja valmentajineen oli noin tuhat. Ei vähän! Osallistuvia uimaseuroja oli Rovaniemeltä aina etelään asti. 🏊🏻🏊🏻🏊🏻

Osallistujat majoitettiin neljälle isolle koululle. Minut sijoitettiin yhden koulun majoitusvalvojaksi. Kaksi aamuvuorossa, kaksi iltavuorossa ja yksi yöllä, eli valvonta oli 24-tuntista. Luokkia oli "minun" koulussani 16, liikuntasali (tosi iso) ja 2 eristysluokkaa sairastatapauksille.

Luokkien ovet pidettiin lukittuina, ja kun uimarit saapuivat, me valvojat kävimme avaamassa ne. Sain tietysti kurkistaa samalla luokkiin, ja usko pois, ne olivat kodikkaan näköisiä, kun patjoja oli lattialla vieri vieressä ja monennäköistä peittoa ja makuupussia niiden päällä. Ja kasseja. Ja vaatteita. Ja pyyhkeitä. Kengät jätettiin ala-aulaan ja niitä oli! 

 

Ateriat tarjottiin muualla, mutta meillä oli iltapala. Noin 300 nälkäistä putsasivat pöydän tunnissa, ja me valvojat juoksutimme pöytään lisää sitä mukaa kun tarvittiin. 

Näiden päivien jälkeen tuntui, kuin vatsa olisi pienentynyt. Joku oli mitannut askelmittariinsa kertyneen 20 000 askelta! Kyllä meille tuotiin ruokakin, joten nälissään ei tarvinnut olla. Ja istumaankin ehti. 

Yöunet jäivät vähiin, kun iltavuoro päättyi klo 23 ja aamuvuoro alkoi klo 6.45. Jännitin vähän, miten pitkiin yöuniin tottuneena pärjäisin. Mutta ei ongelmaa! Meno oli niin vilkasta ja mukavaa, että väsy tuli vasta kisojen jälkeen. 

 

Leiriin kuuluu aina disco. Oli ihana mähdä, miten tyttöjen hiukset oli letitetty ja kiedottu mitä upeimpiin kampauksiin, ihan suit sait parissa tunnissa. Ja takaisin tultiin käsivarsissa Diandran nimmarit. Ja näkyi glittertoppejakin 😀. 

Olen tosi iloinen, että sain vielä näin iäkkäänä kokea tällaisen suurtapahtuman! Jos tarvitsisin vielä CV:tä, laittaisin tämän työn ilman muuta siihen 😀 . Ja ilman suurta talkoolaisjoukkoa tällaisesta tapahtumasta tulisi seuroille taloudellisesti mahdoton. Hattua nostan myös valmentajille, jotka hyväntuulisina vetivät ryhmiään koko viikon, kuka milläkin lomallaan. Rolloissa ui monta tulevaa huippu-uimaria. 🏅🏅🏅

Salaiset alusaseeni

Valmistauduin eilen juhliin ja puin ylleni Lissabonista hankkimani kesämekon ja sen alle kokoalushameen. Mekko on tosi nätti ja istuu täydellisesti ylleni. Ei senttiäkään liikaa eikä senttiäkään liian vähän. Tämmöistä tuuria mekon ostossa ei usein ole käynyt. Myöskin Lissabonista ostamani punaiset kengät (niistä kirjoitinkin jo aiemmin) sopivat loistavasti yhteen mekon punaisten kuvioiden kanssa. Että oliko leninki kalliskin? Nooh, olisiko ollut 26 euroa 😀. 

Peilailin siinä tyytyväisenä näkemääni. Paitsi, mitä nyt vatsa pullotti. Vähän. Ei vaan selvästi 😡. Siinä peilin edessä mieleeni tuli eräs toinen alushame. Semmoinen muotoileva. En alkanut siinä vaiheessa penkomaan kaappejani, mutta tiesin, että sellainen minulla on. Ainakin kerran olen käyttänyt sitä. Sen pukeminen oli muistaakseni työlästä ja vaatii hyvät käsivoimat, mutta kyllä se tosiaan kuroi kokoon läskimakkarat. 

Alushameen helmassa on silikoni (?)nauha, joka pitää helman alhaalla.  Tai sen pitäisi pitää. Pitääkin, jos vain seisoo. Kävi kuitenkin niin, että vessareissulla helmaa etsiessäni löysin sen nivustaipeissa rullalla. 😀😀😀. 

Tiedäthän, miten yksi mielikuva tai muisto pulpauttaa esiin toisen, tämä taas kolmannen ja sitä rataa. Viimeisen muiston kohdalla et enää ehkä tavoita sitä alkuperäistä ajatusta, mistä ketju alkoi. 

Muotoileva alushame palautti mieleeni eräitä muitakin alusasukokemuksia. Kun paino vaihtelee ylös ja alas, vaatteitakin kertyy useampaa kokoa. Isojen vaatteiden pulma on pieni: laihduttuani jätän ne kaappiin odottamaan tai kuron niitä vähän pienemmiksi.   

Pienten kokojen suhteen on hankalampaa. Juhlat käsillä, ja aikomani hame kiristää. Apua! Pelastus löytyy muotoilevista alushousuista! Tutkin nyt aamulla komeroani ja kyllä, minulla kahta eri kokoa olevat lahkeelliset, tiukkaa materiaalia olevat housut!  Vaarana on, että lahje vilahtaa lyhyen hameen kanssa, mutta pitkien housujen kanssa ei ole hätää. Viehkeydestä voi olla montaa mieltä. Varoitan vielä, että puristunut läski pyrkii ylöspäin, eli vyötärön yläpuolelle muodostuu hellyttävä Michelin-rengas.   

 

Kaikkein kauheimman muiston olin jo lähes unohtanut 😖. Sain aikoinaan kutsun niin hienoihin juhliin, että piti hankkia pitkä iltapuku. Löysin (Stockmanin osaavien myyjien avulla) puvun, jonka kaula-aukko paljasti myös olkapäät. Olkaimellisten rintaliivien käyttö ei ollut mahdollista, joten päädyttiin korsettiin. Korsetissa oli oi niin seksikkäät sukkanauhat, joten sen kanssa piti käyttää sukkia. Näky oli niin hemaiseva, että olisi pitänyt ottaa muistoksi valokuva! 

Juhlailta koitti ja oli mahtavaa! Tunsin oloni vähintäänkin toiseksi perintöprinsessaksi! Kunnes myöhemmin illalla piti mennä vessaan . Siellä koin järkytyksen. Et ikinä osaa kuvitella, mitä oli tapahtunut. Puku oli nätisti paikoillaan, mutta korsetti oli valahtanut alaspäin eikä pitänytkään rintojani oikealla paikalla. 

Kiskoin korsettia epätoivoisena ylöspäin, mutta ei se noussut tarpeeksi. Vietin juhlan loppuosan pidellen (kaksien) rintojeni edessä iltalaukkua. En usko, että kukaan huomasi. Kaikki olivat niin juhlatunnelmassa, ettei minun rintamukseni varmaan kiinnostanut ketään. Syypää katastrofiin olivat sukat. Ne valuivat alaspäin ja kiskoivat korsettia alaspäin. Kuka olisi sellaista ymmärtänyt etukäteen? 

Ja nämä muistot herätti Lissabonin- mekon alle pukemani tavallinen alushame. 

Pullea palleani

Elämä on elinikäistä oppimista. Kuinka totta tämä onkaan. En kuitenkaan koskaan uskonut, että 70-kymppisenäkin pitää opetella syömistä! 

Syksyllä -16 tulin siihen tulokseen, että dieetit saavat osaltani riittää. Elikäs piti ruveta syömään normaalisti. (Olen jo aiemmin kirjoittanutkin dieettihistoriastani). 

Mutta apua! Kymmenien vuosien dieettien myötä en enää tiennytkään, mikä on se normaali. Arvelin, että jonkin sortin sekaruoka se olisi. Avainasia on säännöllinen ateriarytmi. Patrik Borg, järkimies, sanoo, että mitään ei pidä kieltää itseltään eikä rajoittaa syömisiään, siis maalaisjärkeä käyttäen. Mutta tämähän ei voi olla mahdollista! Ettei rajoiteta! Mielessä vaanii kauhukuva ja pelko lihomisesta.  Borg varoittaakin, että alkuun paino nouseekin, mutta alkaa pudota oikein kovalla kolinalla. 

Niinpä sitten säännöllistin ateria-ajat: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Uskoin jopa, että aineenvaihduntani oli jumittunut, ja toivoin sen vilkastuvan. Kyllästyin punnitsemaan itseäni, kun paino pysyi koko ajan samana. 

Lehdestä luin, että muusikko Iiro Rantalan laihtumiskeino oli syödä ruoka leipälautaselta, niin määrä on sopiva. Totta kai otin vinkistä vaarin! Se kyllä tuntui, luvalla sanoen, naurettavalta. Eikä siihen tosiaan paljoa mahdu. Siirryin sittemmin käyttämään salaattilautasta. Näläntunteeni on kovin epäselvä, mutta luulen, että nälkä ei vaivannut. 

Mutta onhan tämäkin rajoittamista!!!

Syön edelleen ateriani salaattilautaselta. On siinä se tolkku, että ruoka-annokseni ovat aina olleet suuria ja dieettien loputtua tupanneet taas suurentumaan. Muiden nähden en kehtaa ottaa pientä lautasta ☺️. 

Ikäväkseni hoikistumista ei ole tapahtunut. En käy vaa'alla, mutta pitkät housut kertovat kyllä totuuden. En ole lihonutkaan. Kaipa sekin on voitto. Eikä se aineenvaihdunta ole vilkastunut, jos se nyt edes jumissa olikaan. Mutta hukkuva tarttuu jokaiseen oljenkorteen. 

Vatsani on semmoinen vähän pömppö, ja pallea on pullea (vaikka en juo olutta). Minulla on havaittavissa oleva vyötärö siinä pallean ja vatsan välissä. Ja on jenkkakahvatkin. Ehkä tila on ikuinen ja toivo solakoitumisesta täytyy haudata. Olen  (tai olin viimeksi punnitessani) lähellä normaalipainon ylärajaa. 

Kyllä silti seuraan uusia dieettikeksintöjä. Mikään ei ole yhtä mielenkiintoista. Erityisesti janoan yksittäisten henkilöiden onnistumistarinoita. Jospa sieltä löytyisi jokin juttu, mitä en vielä ole hoksannut. Jokin uusi oppi syömisen jalossa taidossa...

Jo joutui armas aika

Touko-kesäkuun vaihde saa juhlavan olon niillekin, joilla itsellä ei ole valmistujaisjuhlia lähipiirissään. Ajankohta koskettaa meitä silti laajasti: joku tuttu lapsi pääsee luokaltaan, joku jättää alakoulun, joku yläkoulun, joku lukion, joku viettää lakkiaisia, joku valmistuu ammattiin. Vieläpä yliopistoissa on puristettu gradu ennen kesää ja saatu maisterin paperit. On siis kymmeniä tuhansia juhlijoita ja heidän läheisiään. 

Teillä ja kaduilla näkee noina päivinä juhlapukuisia ihmisiä ja monilla on ruusu kädessä. Kouluilla liputetaan, tänä vuonna se oli 3.6. Televisio ja radio lähettävät juhlavälähdyksiä kouluilta ja soittavat pätkän suvivirttä. Jos sattuu näkemään valkolakkien kulkueen, rinnassa läikähtää ilo ja ylpeys! Koulu takana ja elämä edessä! 

Muutama vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö suvivirsi kieltää, ettei se loukkaisi muiden kuin kristittyjen tunteita. Kysymys oli todella shokeeraava. Minäkin olin ensin ihan hämilläni, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olisin. Ei sellainen ollut koskaan käynyt mielessäkään. Maahanmuuttajat, muita uskontoja tunnustavat, olivat esimerkiksi vielä kymmenen vuotta sitten marginaalinen ilmiö, eikä joka koulussa ehkä edes ollut yhtään vierasmaalaista. 

Etteikö suvivirttä voitaisi laulaa? Viimeisessä säkeistössä puhutaan Herrasta, mutta kaikissa uskonnoissa on oma Herransa, olkoon nimi sitten mikä tahansa. En muista enää, mihin suvivirsikeskustelu tyrehtyi. Minä kuitenkin tunnen vielä rinnassani suuttumusta, että sellaista edes ehdotettiin. Suomi on meidän oma maamme, ja meillä on oma kulttuurimme ja omat perinteemme. Meidän ei tarvitse kysyä maahamme tulleilta vierasmaalaisilta, mitä saamme laulaa. Maassa maan tavalla. Se, joka ei voi yhtyä suvivirteen, olkoon laulamatta. 

Maailma tietenkin muuttuu ja perinteetkin muuttuvat. Vanhojen tilalle tulee uusia, sitten kun haluamme. Uskon ja toivon, että suvivirttä lauletaan kouluissa joka lukuvuoden päätösjuhlissa sukupolvesta toiseen.