Ihastuin aikoinaan kauniiseen pitsipeiton malliin. Morsiamena virkkasin metrikaupalla lakananpitsejä, joten virkkaaminen kalastajanlangasta oli helppoa. Iso pala ja palojen väleihin pikku kukka. Siitä se peitto alkoi kasvaa.
Työn tekemisestä on jäänyt mieleen vaihe, jolloin olin elämäni kauheimman tragedian keskellä. Itkin ja virkkasin. Olisi ollut tärkeää tekemistä, mutta en juuri kyennyt tarttumaan mihinkään. Niinpä vain virkkasin. Pakenin kurjuudesta katsomalla "Kauniita ja rohkeita" ja virkkasin ja virkkasin. Kastelin kyynelillä pitsipeiton palasia.
Aikanaan opin elämään tragedian kanssa ja pystyin taas muuhunkin kuin virkkaukseen. Käsityö jäi vuosiksi syrjään. Lomilla virkkasin lisää paloja ja kukkasia. Into ja kiinnostus peiton tekemiseen oli kuitenkin laantunut. Perintöpeitoksi olin kaiketi sitä ajatellut, mutta nyt epäilen, haluaako kukaan sellaista. Se on painava ja karkea selän alla.
Vähintään kaksikymmentä vuotta peiton teko vei. Ohjeesta ei löydy tietoa, mikä lehti sen oli julkaissut, mutta suunnittelijan nimi on Sirkka Nikurautio. Olen tyytyväinen, että sain työn päätökseen. Keskeneräisyys kiusasi. Mustat muistotkin ovat haalenneet eivätkä enää kirvele. Ehkä peiton virkkaus oli terapeuttista: tein jotain mielekästä käsilläni sen sijaan että olisin tuijottanut tyhjin silmin jonnekin ja väännellyt tyhjiä käsiäni. Onneksi oli se käsityö.
Vastaanotin uuden vuoden mökillämme, hiljaisuudessa ja pimeydessä. Vain hyvin kaukaisia ilotulituksen ääniä kuului. Koirani kesti hyvin eikä joutunut paniikkiin, kuten aiemmin. Mikä rauha!
Toivotan Sinulle, rakas lukijani, onnellista vuotta 2018!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti