Tää ystävyys ei raukene?

Seitsemänkympin tienoilla on pulpahtanut esiin joitakin viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneita merkittäviä asioita. Ensiksi pari vuotta sitten tuli yhteydenotto ylioppilaaksi tulon 50-vuotisjuhlaan. Jotkut jaksoivat ja halusivat kutsua kokoon silloiset luokkatoverit, hatunnosto heille! Totta kai osallistuin! Meitä oli ehkä noin puolet koolla. 

Nolo sanoa, että en ihan heti tunnistanut enkä muistanut jokaista. Muistini on huono, ja olihan 50 vuotta muuttanut meistä jokaista. Muutamaa läheisempää luokkatoveriani kaipailin: eivät olleet paikalla. 

Kahvilla esittäydyttiin, ja joillakin oli takanaan komea ura ja menestystä. Mitäpä sitä silloin tiesi tulevista? Joku tyttö oli kehittynyt tyylikkääksi maailmannaiseksi. Monikaan ei ollut jäänyt asumaan kotikulmilleen, oli asetuttu eri puolille Suomea. 

Sitten äskettäin sain yhteydenoton ammattiin valmistumisen viisikymppisille. Ihme, että yhteystietoni olivat löytyneet. Tapaaminen on vasta alkusyksyllä. Tietysti osallistun suurella riemulla! Jännittävää! Aion etsiä jostain ryhmäkuvan esille ja yrittää palauttaa mieliin opiskelutovereitani. 

En ole pitänyt kehenkään yhteyttä, eikä kukaan minuunkaan. On hiukan murheellista todeta tämä. Olen aina jättänyt menneet taakseni ja mennyt eteenpäin. Oikeasti en ole tuntenut sydänystävyyttä kenenkään silloisen kaverin kanssa. Kysynkin itseltäni: miksi? Olenko erakko? Introvertti? Tyly? 

Minulla on tallessa kansakoulun aikainen muistokirja. Tiedättehän, sellainen, johon liimattiin kiiltokuvia ja pyydettiin kirjoittamaan muistovärssyjä. 

Muistia piti oikein pinnistää palauttaakseni mieleen, keitä kirjoittajat olivat. Yhden oli kirjoittanut poika, johon olin kovin ihastunut. Tunne oli valitettavasti yksipuolinen. Opettajiltakin oli nätit värssyt. Uskon, että ne kaikki olivat suuria aarteita silloin aikanaan. Ja kaikki he ovat kaikonneet kuka minnekin. Ovatko kaikki elossakaan? Opettajat eivät ainakaan. 

Liitän kuva yhdestä sivusta. Oli oikein vitsinä lausua se värssy väärin. Ja niinpä tämänkin kirjoittajalle oli käynyt lipsahdus. 

Olen voinut menettää arvokkaita ystävyyssuhteita, kun en ole ollut aktiivinen. Olenko ehkä (en muista) jättänyt vastaamatta yhteydenottoon? Vai onko muillekin käynyt näin? Oma elämä on nielaissut mukanaan ja täyttänyt sen. Nyt kai on jo myöhäistä. Olemme kasvaneet erilleen, kuten eroissa tavataan sanoa. Tämän kirjoittajan muistan hyvin. 

"Kun tämän kirjan täyteen saat

lauluista, muistelmista,

niin pistä piiloon kaapin taa

pöydältä näkyvistä.

Kun sitten tulet vanhaksi

ja painaa huolten taakka,

niin ota esiin piilosta 

ja lue alusta loppuun saakka."