Putkisto-kursseja ei ollut lähistöllä tarjolla, joten turvauduin kirjastoon. Oppaiden avulla sitten vain treenaamaan! Vakuutuin ihan heti ensi minuuteilla venyttelyn välttämättömyydestä. Mitä paikkaa tahansa yritinkin venyttää, ihan kuulin, miten lihakseni ja jänteeni kiljuivat. 😫. Ja minäkin. Voi että sattui!
Huolestuin, repeääkö jokin, mutta kun kipuraja tuli vastaan, hellitin. Joitain venytyksiä siedin tehdä vain pari sekuntia kerrallaan. No, aikaa myöten kehitystä tapahtuikin. Peilissä ei kuitenkaan näkynyt mitään muutosta. Hissukseen venyttely alkoi tuntua jopa mukavalta. Nyt jälkiviisaana ymmärrän, että olisi pitänyt hakeutua ohjattuun venyttelyyn, mutta joko sellaisia ei ollut tai en osannut etsiä niitä. Sen huomasin, että oppaat olivat monenmoisia. Pitää löytää itselle sopiva.
Venyttelen aina kuntosaliharjoittelun jälkeen, mutten tahdo malttaa viittätoista minuuttia pidempään. Mukamas on kiire. Kun kävin joogassa (vanhus- ei kun ikääntyneiden ryhmässä), siinä venyttely on kaikkein nautinnollisinta. Jossain kehonhuolto (mikä nimi!) -ryhmässä venyttely oli minulle melkeinpä liian rankkaa, vaikka se olikin tarkoitettu vanhemmalle väelle.
Pilateskurssejakin on tullut käytyä. Mahtavaa treeniä, kun löytää ikäiselleen sopivan. Ensi syksynä istun taatusti varttia ennen ilmoittautumisen alkua tietsikan ääressä, että pääsisin johonkin ryhmään. Ja tarkistan kelloni.
Vaan kun olen saanut oppia, osaa sitä (nykyään) venytellä ominkin päin. Toisinaan levitän joogamaton lattialle, toisinaan teen viisi-kuusi lyhennettyä aurinkotervehdystä.
Huolimatta nivelrikosta, taivun aika mukavasti. Saan vaivatta kämmenet lattiaan, varpaankynnet leikattua ja sukat jalkaan seisaallaan. Tasapainossa olisi parantamisen varaa: otan helposti tukea.
Juttelin kerran ystäväni kanssa vanhenemisesta. Hän kertoi, ettei yritä taistella sitä vastaan. Minä taistelen, sanoin. Nätimmäksi en tästä tule, mutta toimintakykyä pidän yllä kynsin hampain. Jos se vaikka toisi hehkua uloskinpäin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti