Minulle puolestaan on kehittynyt sienikatse. Jokin väri tai maasta poikkeava muoto herättää huomioni. Harvoin turhaan, kyllä siellä sieni on! Elämän varrella sienituntemus on lisääntynyt. Lapsena keräsin rouskuja, sillä muita sieniä äitini ei tuntenut. Ne olivat tärkeä ruuan lisä. Minäkin totuin syömään niitä, kun ne näyttivät paistinpannulla niin houkuttelevilta. Tosin alkuun maku oli aika outo.
Aikuisiässä opin tuntemaan punikki- ja lehmäntatin sekä kantarellin. Edelleen rouskut olivat suosikkeja. Ryöppäys ja tukevasti suolaa. Kokemattomuus ja puutteelliset kylmätilat pilasivat toisinaan sienisäilykkeet: ne homehtuivat. Arvaa, harmittiko. Iso työ meni hukkaan. Rouskuista tein kastiketta ja juhliin sienisalaattia. Suolasienet ovat yhä parhaita salaattiin. Minusta on kyllä tullut laiska rouskujen laittaja - ne ovat tosi työläitä!
On varmaan naistenlehtien ansiota, että opin vähin erin tuntemaan ja käyttämään mietoja sieniä, joita ei tarvinnut ryöpätä. Olihan siinä opettelemista! Muodikasta oli paistaa esimerkiksi lampaankääpäpihvejä. (Enpä olekaan tehnyt niitä aikoihin!) Ja kun elin niukkuudessa, oli mahtavaa tehdä noita muhkeita ja maukkaita pihvejä ateriaksi.
Muistelen, että -80-luvulla hittisieneksi tuli suppilovahvero. En koskaan ennen ollut huomannut sitä metsässä. Kaipa sitä on ollut, kuka tietää! Eräissä juhlissa isäntäväki tarjosi suppilovahveromuhennosta, jossa oli pekonia sekä smetanaa. Lisäksi oli valkosipulipatonkia (ja oli juomistakin). Olin ihan hullaantunut. Olin myös vähintään yhtä kateellinen kuin kalamies, kun en ollut itse löytänyt niitä ämpärillistä.
Pidän suppiksista edelleen, ja tuo kerma-pekoni-suppismuhennos taitaa olla vieläkin ykkösreseptini. Ja nyt löydän niitä tosi helposti! Täytyy vain katsoa jalkoihin. Vuodesta toiseen niitä löytää samoilta paikoilta.
Tatteja pidettiin aikoinaan lehmänruokana. Sitten kun pääsin niiden makuun, ne ovat kestosuosikkejani. Koskus melkein harmittaa, kun punikkitatti on niin satoisa - tahtoisin muitakin! Herkkutattia en ole tuntenut koko ikääni. En osaa sanoa, milloin olen siihen tutustunut. Olisiko vasta kymmenisen vuotta?
Yhtenä vuonna niitä tuli ja tuli. Keräsin niitä koppakaupalla tai muovipussit repeillen, jos ei mukana ollut kunnon astiaa. Lehdissä kirjoitettiin italialaisesta miehestä, Dalla Vallesta, joka osti tatteja ja vei niitä Italiaan. Silloin viimeistään ymmärsin herkkutatin arvon. Ja kuivatuista tateista tulee paras keitto! Itselläni ei ole kuivuria - pitäisi ostaa ihan herkkutattia varten.
Pari vuotta sitten osallistuin sieniretkelle, jossa oppaana oli erinomaisen sienikirjan tekijä, Lasse Kosonen. Sillä kertaa opin tuntemaan sikurirouskun (hyvin voimakasarominen) ja kuusenherkkusienen. Siitä tuli heti suuri suosikkini. Harmikseni en ole löytänyt sitä kovin usein. Nyt juuri jääkaapissa odottaa kaksi herkkusientä, jotka ihan kohta paistan leipäni päälle. Olen myös löytänyt muutaman nokirouskun. Tästä sienestä kirjoitti kirjassaan Saimi Houer. Maku on taivaallinen! Niitä vain löytyy kovin vähän.
Kolme-neljä kuukautta keskikesästä kuluu minulta sieniä(kin) metsästäen. Olen levoton, jos en pariin päivään pääse metsään. Koiralenkeilläkin minulla on aina Spr: n monikäyttöinen hedelmäpussi mukana, ja kuinka ollakaan, eksähdämme aina jonnekin metsän puolelle. Onneksi koirani ymmärtää minua ja jaksaa kärsivällisesti seurailla ristelyäni. On tämä kyllä yhdenlainen hulluuden muoto! Vaan kun metsässä on niin kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti