"Anna arpisten haavojen olla...

...niitä auki et repiä saa". Jos olet kyllin vanha, hyvä lukijani, muistat varmaan tuon iskelmän. Rakkaussuruistahan siinä lauletaan. Pikkutyttönä en ihan ymmärtänyt laulun viestiä, vaan hoilasin sitä näin: anna arkisten haavojen olla. Aikoinaan haavojen laatu sitten selvisi. Muutkin kuin rakkaussurut voivat jättää haavoja pieneen ihmissydämeen. 

Kotini oli käyhä, eronnut äitini, vailla ammattia, huolsi minua. Töissä hän kävi, mitä milloinkin sai. Isä maksoi elatusapua: olisikohan se voinut olla 60 markkaa kuussa? Ja lapsilisä, jonka määrää en tiedä. Kansakoulua käydessäni äiti haki minulle vaateavustusta, vai milläköhän nimellä sitä kutsuttiin? Minulle oli myännetty avustuksena monot. Odotin niitä kovasti. Monot tulivat ja jaettiin, mutta en saanutkaan niitä. Menin itkien kotiin, ja seuraavana päivänä äiti tuli selvittämään asiaa. Opettaja oli antanut ne toiselle lapselle (rikkaalle, äiti sanoi). Niin sitten sain mononi. Ne haisivat nahalle, olivat tukevat ja kiiltävät. Ja varmaan kalliit. 

Tuolloin en ymmärtänyt hävetä köyhyyttäni. En ollut toki ainoa, koulussa oli esimerkiksi sotaleskien lapsia. Jälki tuosta episodista kuitenkin jäi. 

Samaa "köyhäinapua" vastaanoton myöhemminkin. Sukulaiseni toimitti minut oppikoulua käymään. En päässyt halvempaan valtion kouluun, vaan kalliiseen yksityiskouluun. Pääsin vähävaraisuuden perusteella vapaaoppilaaksi. En muista tulleeni pilkatuksi, vaikka muut kyllä tiesivät sen. Sen sijaan paras ystäväni Sinikka, leskiäidin tytär, tuli. Erään kerran syömään mennessä hänelle huudeltiin ilmaisen ruuan syönnistä. Sinikka sanoi uhmakkaasti, ettei hän edes tykkää makkarakastikkeesta, eikä syönyt. Itkien hän tunnusti minulle, että makkarakastike oli hänen herkkuaan. 😢. Voi meitä reppanoita! 

Tänä päivänä puhutaan köyhistä, ja minä kyllä tiedän, mitä köyhyys on. Ei meillä ollut puhelimia, nettiä, telkkua, autoa. Niinpä ei niistä tullut laskujakaan. Joskus hiukan ihmettelen, kun näen telkkarissa lihavia, jotka kertovat, että ei ole rahaa ruokaan ja nälässä pitää välillä olla. No juu.

Minun piti yrittää hankkia käytettyjä koulukirjoja, sillä niitä vapaaoppilas ei saanut. Äiti selvitti åaikkoja, joissa oli oppikoululaisia, ja lähetti minut kirjaostoksille. Voi miten vastenmielistä oli mennä ventovieraiden taloihin kirjoja kyselemään. En toki kaikkia onnistunut ostamaan, ja ne mitkä sain, olivat tietenkin vanhoja painoksia. 

Ei näistä köyhyyden kokemuksista syviä haavoja tullut, mutta kirpaisevia muistoja ne yhä vielä ovat. Lapsi onneksi ei edes kaikkea muista, eikä edes ole kaikkea ymmärtänyt. Torjun usein kipeitä muistoja - joskus vain jokin asia pyrkii pintaan. Hyvä lukijani, olet ainoa, jolle muistoni jaan. 

Tästä tuli nyt vähän haikea juttu.