Leipuri, rouva Pulla

Joulusta oli jäänyt kaappiin piparkakkupaketti. En pidä oikeastaan joulupiparkakuista (taikinasta kyllä), mutta niitä nyt oli kuitenkin hankittu. Olin katsellut niitä jo pitkään sillä silmällä, kunnes eilen ryhdyin tuumasta toimeen. Etsin netistä lime-juustokakun ohjeen, sillä jääkaapissani seisoskeli myös pikkupullo lime-mehua. Minulla ei kyllä ole hajuakaan, mihin sitä olen tarvinnut. 

Piparkakuista keksipohja ja päälle limellä maustettu tuorejuusto-kermahyytelö. Siis että oli hyvää! Ehkä piparinmaku vähän kilpailee täytteen kanssa, mutta kyllä tykkäsin (resepti taisi löytyä Kinuskikissan blogista). Nyt se onkin jo syöty. Nam! Balsamia rouva Pullan henkisiin haavoihin, joista kerron alla. 

Piparit toivat mieleeni ensimmäiset itse leipomani joulupiparit. Resepti oli, ja leipuri yritti olla tarkka. Pipareista tuli kuitenkin kivikovia, ja kun niiden pehmenemistä oli odotettu pääsiäiseen asti, oli pakko uskoa, ettei niin käy. 

Meillä kotona oli puuhella, ja siinä uuni. Sen lämpöä arvioitiin kai kädellä. Ei äiti juuri leiponutkaan muuta kuin karjalanpiirakoita, piimäkakkua ja lanttukukkoa (se ei taida olla leipomus?). En siis saanut leipomisoppia lapsuudenkodissa. Enkä muuallakaan. 

Keittokirjan avulla perehdyin itsekseni leipomisen maailmaan, jossa käsituntuma ja äidiltä saatu oppi pelaavat. Aikuisikäni saavutukset olivat kovin säälittäviä. Likilaskuista, hiivalle maistuvaa pullaa, kuivia sämpylöitä, ja joko liian raa-aksi jääneitä tai kuivaksi paistuneita kuivakakkuja. Ongelmani oli vielä, että huolellisesta vuoan voitelusta huolimatta kakut tuppasivat tarttumaan vuokaan. Ei semmoista kakkua voinut myyjäisiin viedä 😥. Kääretorttukin repesi aina käärimisvaiheessa....itku oli joskus tulla ja taisi tullakin, kun työ meni hukkaan. 

Moni olisi jo uskonut, että paras osaaminen on jossain muualla kuin leipomisessa. Minulla oli jokin pakottava halu kuitenkin yrittää aina uudelleen. Eihän kotipullaa päihitä mikään, eikä kodista tule muuten pullantuoksuista. Siis minä vaivasin ja vaivasin. Tunnustelin taikinaa: tältäkö sen pitäisi tuntua, kun se on sopivan pehmeä eikä tartu kulhon seiniin ? Entä nostatus sitten! Tökin taikinaa arvuutellen, milloin se olisi kohonnut niin että siihen painunut kuoppa singahtaa takaisin. 

Onpa kuitenkin kaksi leipomista, joissa pärjäsin jo vuosikymmeniä sitten: karjalan- ja perunapiirakat sekä hillotorttu. Piirakanteon opin äidiltäni, enkä yhtään ihmettele niitä, jotka yrittävät tehdä niitä kirjan avulla eivätkä onnistu. 

Hillotortun ohjeen sain nuoruusaikaiselta vuokraemännältäni Irmalta. Kiitän ikuisesti Irmaa. Torttu on pelastanut minun emännänkunniani läpi vuosikymmenien. Se onnistuu aina, tarpeita on aina kotona, on nopea ja muunneltavissa täytteen avulla. Ja se on tosi tosi hyvää! 

Olen kyllä kehittynytkin viidessäkymmenessä vuodessa. Hämmästyn, kun kakkuvuoastani irtoaa nykyään aivan kelvollinen banaani- tai taatelikakku. Olen tehnyt mahtavia laskiaispullia, käyttäen taikinanteossa juurimenetelmää. 

Täytekakun teen aina itse. Blogiin en niitä kehtaisi kuvata, mutta kotona tehty mansikkakakku on kaikkein raikkain, ilman äkkimakeutta tai esanssista hilloa. Kinuskikakkua harjoittelin kauan. Tiedäthän, kuinka käy, kun kinuski ei olekaan valmis. Hups vaan, ja se on kadonnut kakun pinnalta! Kiitos Kinuskikissan rautalankaohjeen, minultakin onnistuu nykyäään kinuskinkeitto. 

Niinpä. Oppia elämä kaikki! Ehkä leipurin tieni olisi ollut sileämpi, jos olisin nähnyt miten mitäkin tehdään. Voi tietenkin myös olla, että minulla ei ole sitä jauhopeukaloa. Törmään reseptejä etsiessäni blogeihin, joissa on toinen toistaan upeampia kakkuja. Sitä vain kysyisin, kuka ne syö? Entä miltä ne maistuvat? 🎂