Olen joutunut vaihtamaan asuinpaikkakuntaa useammin kuin olisin toivonut. Tästä johtuu, että heti alkuun minulla ei ole ollut tuttuja naisystäviä kanssani kulkemaan. Eikä,sen puoleen, aina myöhemminkään. Olen kai jollain tavalla luotaantyöntävä tyyppi.
Nuorena en ehtinyt ajatella mitään jumppajuttuja, mutta keski-ikäistyessä aloin tuntea tarvetta hakeutua sisäliikunnan pariin. Kaiken rohkeuteni keräten kävin perinteisen naisvoimistelun ryhmissä, zumbassa ja kehonhuoltoryhmissä (ensin en tiennyt, mitä se on). Tunnustan, että rankkoja olivat kaikki, ja opin ruumiillisista kyvyistäni paljon uutta. 🤸♂️.
Kuvittelin, että pukuhuoneissa käy kova pulina. Olimmehan kaikki 20-30 naista yhteisen harrastuksen parissa. Se ettei minun kanssani puhunut kukaan, oli helppo ymmärtää, kun olin vieras. Mutta eikö kukaan muukaan tuntenut ketään? Oli hiljaista, hiljaista. Kaikki vaihtoivat vikkelään jumppa-asut päälleen ja sitten seisoskelemaan saliin. Ei moikkailuja, ei ystävällisiä katseita, itse asiassa ei katsekontakteja ollenkaan. Ehkä joku kuiskutteli tuttunsa kanssa. Tunti alkoi.
Ohjaaja: hyvää päivää!
Me: mmmm...vää.
Ohjaaja kyseli silloin tällöin palautetta.
Ohjaaja: oliko vaikea sarja?
Me: mmmm, ei...
Lopuksi
Ohjaaja: kiitos!
Me: tos!
Olen käynyt nyt samalla kuntosalilla parisen vuotta, eläkeläisten aikoina. 🏋🏼♀️ Monet kasvot ovat käyneet jo tutuiksi - minulle. Toisista ei näy, että olisi ikinä tavattukaan. Eräskin rouva käy samassa joogassa, ja ilahtuneena sanoin siitä. Mutta ei hän minua tunne edelleenkään. On pari poikkeustakin: yksi rouva oli niin innoissaan kuntonsa kohenemisesta, että ryhtyi siitä puhua pulputtamaan monet kerrat. Nyt en ole häntä nähnytkään hetkeen.
Mutta tänään, kun juuri punnersin vatsalihaksia, muuan usein näkemäni rouva tuli, hymyili ja tervehti! 😀 Minä sitten puhumaan, että ihan sydäntä lämmittää, kun joku tervehtii! Hän myönteli, että harvassa ovat. Arveli, että se on sitä perihämäläisyyttä. Minä kylläkin tiedän, että tätä esiintyy Uudellamaallakin 😕.
No nyt kysyt, mitä olen itse tehnyt asian eteen. No. Olen. Sanon aina päivää tai hei, kun tulen pukuhuoneeseen. Sanon hei, kun lähden. Saatan kommentoida säätä tai että onko paljon väkeä. Salin puolella hymyilen ja nyökkäilen. Olenpa kysynyt ohjeitakin ja niitä on auliisti annettu. Totuuden nimessä täytyy kertoa, että jotkut ikämiehet (miehet!) turinoivat ja pitävät laitetta varattuna - hyi 🤗!
No niin siskot, mikä meitä pitää tuppisuina? Kun ollaan ns. samassa veneessä soutamassa? 🚣♀️ Eihän tämä liikunta voi olla niin vakavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti