Jo joutui armas aika

Touko-kesäkuun vaihde saa juhlavan olon niillekin, joilla itsellä ei ole valmistujaisjuhlia lähipiirissään. Ajankohta koskettaa meitä silti laajasti: joku tuttu lapsi pääsee luokaltaan, joku jättää alakoulun, joku yläkoulun, joku lukion, joku viettää lakkiaisia, joku valmistuu ammattiin. Vieläpä yliopistoissa on puristettu gradu ennen kesää ja saatu maisterin paperit. On siis kymmeniä tuhansia juhlijoita ja heidän läheisiään. 

Teillä ja kaduilla näkee noina päivinä juhlapukuisia ihmisiä ja monilla on ruusu kädessä. Kouluilla liputetaan, tänä vuonna se oli 3.6. Televisio ja radio lähettävät juhlavälähdyksiä kouluilta ja soittavat pätkän suvivirttä. Jos sattuu näkemään valkolakkien kulkueen, rinnassa läikähtää ilo ja ylpeys! Koulu takana ja elämä edessä! 

Muutama vuosi sitten keskusteltiin siitä, pitäisikö suvivirsi kieltää, ettei se loukkaisi muiden kuin kristittyjen tunteita. Kysymys oli todella shokeeraava. Minäkin olin ensin ihan hämilläni, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olisin. Ei sellainen ollut koskaan käynyt mielessäkään. Maahanmuuttajat, muita uskontoja tunnustavat, olivat esimerkiksi vielä kymmenen vuotta sitten marginaalinen ilmiö, eikä joka koulussa ehkä edes ollut yhtään vierasmaalaista. 

Etteikö suvivirttä voitaisi laulaa? Viimeisessä säkeistössä puhutaan Herrasta, mutta kaikissa uskonnoissa on oma Herransa, olkoon nimi sitten mikä tahansa. En muista enää, mihin suvivirsikeskustelu tyrehtyi. Minä kuitenkin tunnen vielä rinnassani suuttumusta, että sellaista edes ehdotettiin. Suomi on meidän oma maamme, ja meillä on oma kulttuurimme ja omat perinteemme. Meidän ei tarvitse kysyä maahamme tulleilta vierasmaalaisilta, mitä saamme laulaa. Maassa maan tavalla. Se, joka ei voi yhtyä suvivirteen, olkoon laulamatta. 

Maailma tietenkin muuttuu ja perinteetkin muuttuvat. Vanhojen tilalle tulee uusia, sitten kun haluamme. Uskon ja toivon, että suvivirttä lauletaan kouluissa joka lukuvuoden päätösjuhlissa sukupolvesta toiseen.