Pidä kiinni ajokortistasi, 70-vuotias!

Trafilta tuli kirje, kun täytin 70 vuotta. Ajan autoa säännöllisesti, joten tottakai kävin lääkärintarkastulsessa osoittaakseni ajokuntoni. Korkealta iältähän tuo luku kuulostaa, vaikka itsestäni se ei tunnu ollenkaan kummalliselta, siis olo. Minähän olen elämäni kunnossa! 😀

Mutta. Tuttavani Eilan (kaikki nimet on muutettu) mies sai talvella sairaskohtauksen, josta hän onneksi toipui hyvin. Tapasin Eilan pian tapahtuneen jälkeen. Hän oli täysin pois tolaltaan ymmärrettävästi. Hänen päällimmäisen huolensa oli kuitenkin se, etteivät he pääse mökille, kun mies ei

saisi ajaa moneen kuukauteen. Kysyin, eikö hänellä itsellään ole ajokorttia? Olihan se, mutta hän oli jättänyt sen uusimatta. No mene autokouluun, ehdotin. Ei minusta enää tule ajajaa, oli vastaus. 

Ystävälläni Marjalla, ikätoverillani, ei ollut ajokorttia lainkaan. Se oli vain jäänyt aikoinaan hankkimatta. Mies kuljetti Marjaa, ja kun he asuivat kaupungissa, kulkuyhteydet olivat hyvät. Kunnes mies sai kiinnostavan työn maaseutupaikkakunnalta. Linja-auto meni kaupunkiin muutaman kerran päivässä, mutta paikallisliikennettä ei tietenkään ollut. Eikun vaan pyörän selkään. Töiden jälkeen oli toki oma kuski käytettävissä. Houkuttelin Marjaa autokouluun, siellä maallahan olisi hyvä totutella ajamiseen. Ei, ei, ei. 

Raijan mies kuoli. Raija on yli 60-vuotias. Koti on haja-asutusalueella, jossa ainoat linja-autovuorot ovat koulukuljetuksia. Kotona seisoi oma auto. Raija Reipas otti ja meni autokouluun ja ajelee nyt itse minne haluaa. 👍 . 

On niin mukavaa ja helppoa istua kuskin viereen ja ottaa kyytiä. Kuitenkin, jos olisin se mies, joka on aina kuskina, minua ehkä harmittaisi olla aina taksina. 

Nyt tulee omakehua. 😀 Menin autokouluun 40-vuoden korvilla. Minua alkoi keljuttaa, kun perheessä oli auto, jota minäkin rahoitin, mutten voinut sitä käyttää. Mies ajeli kuivana töihin ja minä poljin pyörällä kelissä kuin kelissä ja välillä vielä kauppakassit pyöränsarvissa heiluen. 😡 . Kiukkuni kasvettua riittävästi, hankkiuduin autokouluun. Pelotti aivan vietävästi, ja hermostuksissani ajoin kouluauton ensimmäisessä lähdössä jalkakäytävälle. En saanut potkuja autokoulusta, vaan superkärsivällisen naisopettajan. Kiitos hänelle! 

Myönnän, että ajaminen oli pitkään epämukavaa.  Suunnittelin reitin mahdollisimman helpoksi välttääkseni pahoja paikkoja. En lähtenyt ruuhka-aikaan kaupungille. Kesti vuoden verran, ennenkuin kykenin havainnoimaan kunnolla muutakin ympäristöä kuin vain tietä ja liikennemerkkejä. Oli kuitenkin upeaa, kun minä osasin ja opin koko ajan varmemmaksi ajajaksi. 

Koitti sekin aika,  jolloin manailin hitaita kuskeja ja päästelin ohitse leuhkana. Kertaakaan en ole kolaria ajanut, mutta peruuttamisen mestari en ole. Kerran, ollessani passinhakumatkalla, peruutin poliisiasemalla (!) mäntyyn ☺️ . Siitä ei onneksi tule sakkoja. Ai niin, ja toisen kerran tuuppasin autonperän lyhtypylvääseen. Mutta muuten on sujunut hyvin. Ajan lähes päivittäin, myös pitkiä matkoja. Vapauden tunne on ihan mahtava, kun pääsen minne haluan, ihan itse!