Tyhjyyden tunnetta torjuu nyt parhaimmillaan oleva vadelmasato. Löysin pari vuotta sitten hakkuuaukion, joka puskee nyt vattua. Lähden aamusta sinne kopan, vesipullon ja eväsporkkanan kanssa.
Vatunpoiminta ei ole huonojalkaisen hommaa. Yleensäkin vatut kasvavat ryteiköissä. Hakkuuaukio on ilmeisesti kynnetty hakkuun jälkeen, sillä se on täynnä kuoppia ja korkeita mättäitä. (Vaikka en ymmärräkään metsien aukko- ja kyntöhoitoa, hyvä puoli on se, että muutamassa vuodessa siellä on monta hehtaaria vattua. ) Siellä ollessa on syytä katsoa, minne jalkansa laittaa. Parempi tasapaino olisi hyvä, kun huojuu kiven päällä seuraavaa askelta suunnitellen. Puskien keskellä näkyvyys on huono.
Mutta vaivanäkö kannattaa. Varret ovat täynnä eri kypsyysvaiheessa olevia marjoja. Mahtavaa on löytää pehko, jossa on suuria vattuja. Tavallisen kokoisetkin, joita ne valtaosin ovat, poimin ilolla. Olen aina yhtä hurmiossa siitä, että tuollaiset marja-aarteet vain odottavat poimijaansa.
Maltan lähes aina pitää pienen tauon. Kun kohdalle osuu iso kanto, katson ettei sen päällä ole kyytä päivänokosilla, levitän istuinalustani kannolle ja hörpin vettä. Joskus palokärki huutelee, helisevä-ääninen pikkulintu kilkuttelee ja joku viit-viit-säveltä
lauleleva pikkulintu viihdyttää minua. Mutta useasti on hiljaista. Rakentamisen ääniä kuuluu kauempaa, sillä salainen vattupaikkani on taajamasta hädin tuskin kahta kilometria.
Ihan salainen se ei tosin ole, sillä aukossa näkyy puskien ja taimikon läpi tunkemisen jälkiä. Viime kesänä kohtasin yhden marjastajan, tämä vuonna en yhtään. Edellisellä kerralla palatessani aukolta lenkkipolulle, pari rouvaa hölkytteli ohi. Huutelin hyvät päivät. Rouvat näkivät, että olin vatusta tulossa ja kyselivät saaliistani. Valittelin että on paljon madonsyömiä. Toinen rouvista neuvoi: keitä niistä mehua ja tee kiisseliä! Mitä? Ei ole tullut ikinä kokeneeseen mieleenikään! Ei koskaan ole liian vanha oppimaan uutta. Kiitos, hyvät rouvat! Olen tähän asti joko hyväksynyt vähän paremman näköiset ja huonot olen heittänyt pois. Mehua en tee, sitä ei meillä juoda.
Mutta kiisseli! Vesi herahti suuhuni saman tien. Sokerin kauhussani kiisselinkeitto on jäänyt kokonaan. Miten sääli! Onko tässä sokerikiellossa tolkkua? Jos marjat talvella pakkasesta eivät kaikille maistu, miksei tekisikin niistä kiisseliä! Rupean nyt olemaan terveystottelematon. Teen ruupuisten vattujen mehusta kiisseliä ja muutakin, aina kun tekee mieli. Enkä piittaa sokerista, sillä sokeritonta kiisseliä en opettele syömään. (Tein heti illalla vattukiisseliä. Söin sitä yhteen soittoon kolme jälkiruokakipollista. Taivaallisen hyvää! ).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti