Tänään on itsekehujen päivä, kiitospäivä! Jos kukaan muu ei sitä tee, itse tässä siis on itseä kehuttava! Aloitanpa kehonkuvasta. Eli siis näen itseni lievästi lihavana. Uskon vakaasti, että peilit valehtelevat. Luulen, että oikeasti olen sopusuhtaisemman näköinen kuin miltä kotona näyttää. Ainoastaan valokuvissa näen itseni toisten silmin. Olen monissa kuvissa ihan siedettävän näköinen (oi!) (passikuvat ovat tästä poikkeus 😡). Niin, ja ikkunoihin ei pidä itseä peilata.
Muistathan Englannin prinsessa Margaretin? Ei hän ollut varsinaisesti kaunotar, mutta Lordi Snowdonin hänestä ottamat muotokuvat näyttivät hänet tosi kauniina. Sanotaan, että joitakin ihmisiä kamera rakastaa - ja toisia ei. Haaveeni, josta en ole kenellekään kertonut, että löytäisin valokuvaajan, joka näkisi todellisen kauneuteni ja saisi sen vangituksi kuvaan. Judi Dench on upea ikääntyneenä, mutten ehkä ole ihan hänen vertaisensa.
Kurjaa ihoani olen surrut ikäni, eikä se ole suremalla parantunut. Itse en vaan aina muista, että eihän kukaan tule naamaani viiden sentin päästä suurennuslasin kanssa katsomaan, kuten itse joskus teen. Tasoittavaa voidetta pohjaan vaan, ja menoksi! Naistenlehdet voisivat kyllä ottaa joskus ongelmaihoisen meikattavaksi ja opettaa konsteja. Harmi vaan, että ihmiset näkevät ulkomuodon ensin ja sisäinen kauneus (?) on siellä jossain piilossa, on! Varmasti on!? Vai onko?
Minulla on luonnostaan taipuisat hiukset. Enimmäkseen olen niihin tyytyväinen. Ne ovat helpot, jos leikkaus on hyvä. Ihan kaikki kampaajat eivät osaa leikata hyvin, ja sitten kun hyvän löydän, olen uskollinen asiakas. Jos joku huono puoli pitää etsiä, on se, että ne ovat vallattomat eivätkä tahdo pysyä ns. kampauksessa. Ja kampaustakaan en ole tarvinnut kovinkaan montaa kertaa elämässäni.
Ja kiitos hyville geeneilleni, en ole vieläkään harmaantunut. Värjäytin vuosikymmeniä hiuksiani, kun kaipasin vaihtelua. Työstä pois jäätyäni annoin värin hiipua ja oma värini on, yllätys, ihan paras! Niin että tukka hyvin, kaikki hyvin! Nuorena olisin halunnut olla blondi, sellainen Elovena-tyttö. Kun tästä joskus harmaannun, toiveeni toteutuu.
Vieläköhän löytyisi kehumisen aihetta? (Hyi! Itsekehu haisee, sanottiin lapsuudessani.). Annan nyt kumminkin haista. Nilkkani ovat yhä vielä sirot. Olen pannut merkille, että joidenkin naisten sääret ja nilkat paksuuntuvat ikääntyessä. Turvotus? Ylipaino? Huono verenkierto? En tiedä syytä. Kehtaisin näytellä sääriäni ja nilkkojani, mutta pukeudun nykyisin harvoin hameeseen, lähinnä kesällä. Joten eipä niitä juuri pääse kukaan muu ihailemaan kuin minä itse. Kauan sitten vietettiin työkaverini eläköitymisjuhlia, joihin piti pukeutua 20-40-luvun henkeen. Minä ostin verkkosukat - ooh! Mikä fiilis!
Paljonpa löysinkin positiivista itsessäni ( ulkokuoressa!) Kukapas sen kissan hännän nostaa, jollei kissa itse! 😸 Nyt on nyt, ja ennen oli ennen. Lapsuudessani kehuminen ja kiittäminen ei kuulunut kasvatukseen. Ajateltiin, että lapsi voi ylpistyä. "Kissa kiitoksella elää". "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Mutta kyllä pienet kehut olisivat olleet ihania ja tarpeellisia terveen itsetunnon kasvattamiseen, niin ettei koko ikää tarvitsisi elää huonommuudentunteen vallassa.
Kyllä ilänaisenkin poskiin toisi ihmeesti hehkua pieni komplimentti! Voitaisiinko ottaa (minä etunenässä) tavaksi jo aiemmin kehitelty idea: kehu nainen päivässä, tähän tapaan vaikka:
- oletpa virkeän näköinen
- hiuksesi ovat kivasti
- tuo huulipuna sopii sinulle hienosti
- näytätpä iloiselta
- hymysi on aina tosi nätti
- silmäsi oikein säteilevät
- onko sinulla uutta meikkivoidetta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti